Jyväskyläläinen Eeva-Liisa Reuter koki 17-vuotiaana elämänsä rankimman menetyksen, joka muutti kaiken. Se opetti kuitenkin, että elämä kantaa, kun sille antaa mahdollisuuden. Vuosikymmenien yhteisöasumisessa uskoa ja luottamusta on tarvittu.
Elettiin 1960-luvun puoliväliä. Eeva-Liisa ja hänen 19-vuotias siskonsa Maija kävelivät kotiin nuortenillasta, käsikynkkää ja nauraen, kun takaa lähestyvä auto yllättäen ajautui pientareelle.
Sekunneissa kaikki muuttui. Maijan ote irtosi, eikä maailma ollut enää entisensä. Se hetki jakoi Eeva-Liisan elämän kahtia: ennen ja jälkeen siskon kuoleman.
– Pitkään tapahtuman jälkeen suoritin entisen Eeva-Liisan elämää, sen, joka ei ollut vielä kokenut tuota kohtalokasta asiaa. Tunteita ei ollut lainkaan.
Eeva-Liisa mietti paljon, mitä Maija olisi missäkin tilanteessa tehnyt.
– Lopulta tajusin, että minun on jätettävä Maijan elämä ajatuksistani ja yritettävä jatkaa omaani.
Nyt, 60 vuotta myöhemmin, Eeva-Liisa katsoo mennyttä kiitollisena siitä, että selvisi. Surun rinnalle syntyi syvä luottamus: jos selvisin sisareni menetyksestä, voin selvitä mistä tahansa.
Hän kertoo löytäneensä elämännälän ja kokemusten nälän, joka on kantanut vuosikymmenten ajan.
– En tiedä, oliko se luottamista Jumalan johdatukseen vai kohtaloon, mutta ainakin se oli luottamista elämään. En voinut vaikuttaa siskoni kuolemaan, mutta saatoin vaikuttaa siihen, että elän oman elämäni niin hyvin kuin mahdollista.
Paljon ohjelmaa muttei koskaan kiire
Partiotoiminta tarjosi Eeva-Liisalle uuden maailman ja selviytymisväylän. Lievestuoreen Tuulen Tytöt kutsuivat hänet porukkaansa jo lukioaikana. Myöhemmin Halssilan Haukkojen lippukunnan johtajana hän kantoi vastuuta varhaisnuorista yhdessä muiden kanssa.
Nuorisojäsenyys kirkkovaltuustossa antoi uusia näkökulmia. Lopulta Eeva-Liisa löysi intohimonsa opettamisesta. Hänen omat kouluvuotensa olivat olleet hämmentäviä.
– Aineenopettajiksi kouluttautuneet aikuiset olivat tumput suorina itsensä ja tulevaisuutensa kadottaneiden teinien edessä, joille vertaiset tuntuivat olevan ainoa tuki. Ajattelin, että näin tämän systeemin ei ole pakko toimia, Eeva-Liisa muistelee.
Alkoi pitkä ura fysiikan ja kemian opettajana. Eläkkeelle Eeva-Liisa jäi reilut kymmenen vuotta sitten.
Hänen vahvuutensa ja kykynsä elää hetkessä tekevät hänestä edelleen ihmisen, jolla ei ole koskaan kiire – vaikka kalenteri on täynnä.
”Kulkijanaiset, kuten Sukka-Karo, Mänty-Miina ja Punapää-Ieva, saivat viipyä Riihimäessä pitempään kuin monessa muussa talossa.”
Ovet auki suvun perintönä
Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ovat aina olleet Eeva-Liisa Reuterin elämän ytimessä, suvun perintönä. Jo isoisoäiti, jyväskyläläinen Selma Riihimäki, loi aikoinaan kodin, jossa oli tilaa kaikille.
– Oli Mykkä-Kalle, renki, joka kuului taloon siinä missä oma väkikin. Kulkijanaiset, kuten Sukka-Karo, Mänty-Miina ja Punapää-Ieva, saivat viipyä Riihimäessä pitempään kuin monessa muussa talossa. Omaakin perhettä oli paljon, joten porukka oli suuri ja sekalainen.
– Otin sen jotenkin ihanteena, että tuommoista elämän pitäisi olla.
Lievestuoreella Eeva-Liisan lapsuudenkodissa perinne jatkui. Kulkijoita riitti: puujalkainen mies sai tulla ja mennä miten tahtoi, ja talossa asui kolme sukupolvea saman katon alla. Yösija järjestettiin kaikille tarvitseville.
– Jos ei muuta petiä järjestynyt, niin tuvan lattialla sai yöpyä. Talvella pahimpien kelien aikaan kortteerissa oli myös tiettömän taipaleen takaa tulleita koulukavereita, hän muistelee.
Perhekodissa ei ollut asiakkaita – vain asukkaita
Näistä juurista kumpusi Eeva-Liisa Reuterin oma halu rakentaa yhteisö. Jo opiskeluaikana hän viihtyi sitä paremmin, mitä enemmän oli kämppäkavereita. Yhden makuuhuoneen asunnossa elettiin kunnon kommuunissa: yksi pariskunta ja neljä sinkkua jakoivat tilan, ja keittiökin oli nukkumiskäytössä.
”Kun annetaan ihmisten olla aidosti erilaisia, syntyy rikas yhteinen elämä.”
1970-luvun lopulla haave isosta talosta alkoi konkretisoitua. Eeva-Liisan ja hänen ystävänsä Arja Tuomiston mielessä kyti haave yhteisöstä, jossa erilaiset ihmiset – vammaiset ja niin sanotut tavalliset – eläisivät yhdessä.
Asiaa vauhditti Eeva-Liisan tädiltä saatu perintöraha, joka piti sijoittaa. Sopiva vanha 30 metriä pitkä talo löytyi Väinölästä Jyväskylästä. Partiotoiminnasta tuttu arkkitehti ja puuseppä Hartwig Reuter alkoi johtaa talon kunnostamista.
Asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Vuonna 1984 vietettiin Eeva-Liisan ja Hartwigin häitä, ja he jatkoivat pariskuntana perhekodin pyörittämistä. Muut asukkaat vaihtuivat vuosien mittaan. Osa viihtyi talossa yli kymmenen vuotta.
Äijälän perhekodista tuli yhteisö, joka pohjautui tasa-arvoon ja yhteistyöhön. Eeva-Liisa uskoo, että yhteisen elämän rikkaus syntyy erilaisuuden hyväksymisestä ja luottamuksesta tulevaan.
– Meillä ei ollut asiakkaita. Olimme kaikki asukkaita, samalla viivalla. Kun annetaan ihmisten olla aidosti erilaisia, syntyy rikas yhteinen elämä.
– Yhteiskunta erottaa ihmisiä. Lapset hoitoon, vanhemmat töihin, vanhukset ja vammaiset laitoksiin, kuolevat sairaaloihin. Minusta koti voi olla yötä päivää koti, jossa erilaiset ihmiset tukevat toisiaan. Kaikki syövät samasta padasta ja rikastuttavat toistensa elämää.
Vuonna 2019 perhekotitoiminta päättyi, mutta Äijälässä koettu yhteisöllisyys elää yhä. Eeva-Liisa Reuter toteaa, että kaikki saavutettu oli hyvien ihmisten ja yhteistyön ansiota.
– Oli ihmisiä, jotka uskoivat ideoihin ja jaksoivat toteuttaa niitä. Oli uudelle avoimia ja ennakkoluulottomia viranomaisia. Oli yhteishenkeä. Kaikki on kiinni siitä, mitä yhdessä tehdään, hän summaa.
Elämä on ollut monista kokemuksista rikas, ja sen aikana omaksutut elämänviisaudet kantavat Eeva-Liisaa edelleen: Kuuntele elämää. Kaikkea voi tehdä. Paljon on mahdollista. Elä sovussa ympäristösi kanssa. Ja ennen kaikkea: uskalla elää!
Juttu on jukiastu Askel-lehdessä 2/2026.
Ilmoita asiavirheestä