Siihen aikaan äitini asui vielä omassa kodissaan, vaikka kunto oli jo alkanut heikentyä. Kävin silloin tällöin Helsingissä työasioissa tai kirkon luottamustehtävien takia. Jos oli mahdollista, poikkesin samalla matkalla äidin luona Vammalassa, nykyisessä Sastamalassa.
Eräällä reissulla eksyin kirjakauppaan ja ostin sieltä pienen kirjan, jossa oli kuvia Arabian kahvikupeista ja mukeista. Muistan, kuinka istuimme äidin kanssa monta tuntia vierekkäin olohuoneen sohvalla ja selasimme kirjaa. Kuvien avulla muistimme yhtäkkiä monet entiset, jo särkyneet kupit kotoa, mummulasta, tädin luota, naapurista.
Muistimme, kuinka tätini tarjosi usein kahvin kanssa jäätelöä ja jäisiä mansikoita. Pakastin oli keksitty, mutta pakasteiden sulattaminen yllätysvieraille oli ongelma. Muistimme, kuinka Pappa hörppäsi tuliaiskonjakkia pienen tilkan risasta kahvikupista. Se oli jotenkin vähemmän paheksuttavaa kuin kauniin lasin käyttäminen. Muistimme, kuinka kesäpaikassa kastettiin vuodesta toiseen isoa sokerikorppua pikkuruiseen kahvikuppiin. Kenellekään ei tullut mieleen hankkia isompia kuppeja tai aivan mukeja. Muistimme 1970-luvun lasiset kahvikupit, joista kahvi ei maistunut kahvilta. Pian ne siirrettiinkin muuhun käyttöön. Muistimme, kuinka jokaisella itseään kunnioittavalla emännällä oli pari tusinaa niin sanottuja ompeluseurakuppeja isompia kokoontumisia varten.
Huomasimme, että samaa koristekuviota oli käytetty erilaisissa kuppimalleissa ja vastaavasti yhtä mallia oli koristeltu usein erilaisin kuvioin. Huomasimme senkin, että entisinä aikoina, kun tiskattiin käsin, kuppejä särkyi enemmän kuin nykyään ja vaihtuvuus oli suurempaa. Kahvikuppien kautta teimme katsauksen Suomen kotien historiaan 1800-luvun lopulta aina 2000-luvun ensimmäiselle kymmenelle saakka. Silloin ajattelin, että tämän tapaisia kirjoja pitäisi olla kaikissa vanhusten palvelutaloissa. Tuttujen esineiden näkeminen tuo mieleen muistoja tutuista ihmisistä ja asioista.
Tämä kokemus selittää myös sitä, miksi joistakin vanhoista tavaroista on niin vaikea luopua. Esine sinällään ei ehkä ole tärkeä, mutta se tuo mieleen tärkeitä muistoja. Sama koskee valokuvia. Kuvassa näkee tutun ihmisen tai tutun paikan, mutta samalla näkee paljon enemmän. Näkee ehkä tilanteen, jossa kuva otettiin, vaikkapa pikkusiskon, joka ei halunnut tulla kuvaan. Tai näkee kuvauspaikan myös siltä osalta, joka on rajautunut konkreettisen kuvan ulkopuolelle.
Esineet ja valokuvat voivat olla tärkeitä muistuttajia elämässämme. Kun näkee niin muistaa. Ja joskus jopa näkee jotakin tärkeää aivan suoraan, tässä ja nyt, ilman muistuttajia menneisyydestä.

Kuvassa Mummun ja Papan kahvikuppi 1930- ja 1940-lukujen taitteesta. Malli AS, koriste Viktoria (1938-1942).
Kirjoituksessa mainittu kirja oli ”Keräilijän aarteet. Arabian kahvikuppeja ja mukeja.” Toimittanut Sirpa Westerholm. WSOY.


Kiitos, hieno lämmin kirjoitus.
Ihmeellistä, että aika kulkee eteenpäin. Mihin se kulkee?
Miksi sitä ei saa takas, tai se ei pysähdy. Muistot herättävät monia tunteita, ihania, kauniita, lämpimiä, haikeita ja kaipausta. Mitä aika on? Minkälaista on taivaassa.
Sami, kiitos mukavasta kommentistasi! Taivaassa ei ole aikaa, on ikuisuus. Ei sitä voi ymmärtää. Helpompaa on ymmärtää ”ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään”.Siinä toivossa!
Vanhat esineet kertovat tarinoita ja ovat kerrostamassa elämäämme. Ihmettelen suuresti sellaista ajattelua, jossa tavaroita karsitaan minimiin ja kaikki vanha heitetään pois. – Toisaalta mitä tekee lukuisilla kahvikupeilla tai jopa astiastoille, kun nykyisin kahvi juodaan mutkattomasti mukeista.
Niinpä. Vanhat esineet ovat mukavia ja toisaalta ongelma. Lähisuvun kahvikuppeja olen säästänyt yhden kutakin. Kun juon kahvia mukista, katselen kuppeja ja muistelen niiden edesmenneitä omistajia.
Pirjo
Kiitos ihanasta tekstistäsi
Tekeepä mieleni käydä keittiössä kahvilla vaikka näin sydänyöstä ja katsoa tarkemmin sitä kuppia mitä käytän