Pääsiäistä edeltävä kristikunnan suuri paasto on meneillään. Samaan aikaan muslimit viettävät ramadania. Tänä vuonna nämä kaksi osuvat osittain päällekkäin.

Pääkaupunkiseudun kouluista on kerrottu, että ramadanpaastoon osallistuvien koululaisten elämää pyritään helpottamaan. On järjestetty lepotiloja, jonne paastoajat voivat vetäytyä siksi aikaa, kun muut ovat syömässä. Ei siis tarvitse istua muiden mukana ruokapöydässä kokemassa kiusauksia. Liikuntatunnillakin voi ottaa rennommin.

Ramadan siis näkyy kouluissa. Muslimitovereidensa paastoa seuraava koululainen huomaa varmasti myös ramadanin yhteisöllisyyden. Yhdessä kärsitään nälkää ja auringon laskettua myös vietetään aikaa yhdessä ja syödään. Ehkä se herättää kysymyksen omasta perinteestä. Mitäs me uskoimmekaan ja onko meillä kiinnostavia perinteitä?

Kristillinen suuri paasto loistaa kouluista kuitenkin poissaolollaan. Ei näy tuhkaristejä otsissa tuhkakeskiviikkona, kasvispainotteisuutta kouluruuissa tai tsemppiviestejä jostakin turhasta luopumiseen. Ei näy kehotuksia sometaukoon?

Syy on perinteen katkeamisessa. ”Luterilaisessa Suomessa ei tietenkään ole montakaan muistumaa vanhasta paaston ajasta”, kirjoitti suomalaista kansanperinnettä koonnut Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan jo vuonna 1950. Ei tietenkään, sillä reformaation myötä tapa katosi. Vilkunan mukaan se säilyi vain Raja- ja Itä-Karjalan ortodoksisen väestön parissa.

Luterilaisessa kirkossa paastokulttuuria on yritetty elvyttää 2000-luvulla samalla kun vanhemmista kirkkokunnista on lainattu myös ikoneja uskonelämän kuvitukseksi. Ortodokseilla ja katolilaisilla suureen paastoon liittyy selkeitä sääntöjä. Luterilaisia paastosääntöjä ei ole, joten ilmastonmuutoksen uhan alla paastoon on liitetty ajatusta ekologiasta, kohtuudesta, hiljaisuudesta ja luontosuhteen etsimisestä. Sen luulisi vetoavan nuoriin.

On kuitenkin vaikea elvyttää perinnettä, joka on kodeista kuollut. Voisiko paasto nyt saada uutta elvytysapua nuorilta, joka kysyvät kadonneiden oman uskonnon perinteiden perään? Vai onko heidän vain kerta kaikkiaan tyytyminen siihen, että me luterilaiset olemme laiskanpulleita arjen kristittyjä, jotka emme pidä meteliä siitä, mihin me uskomme — hyvällä omallatunnolla ja itsetuntoisesti.

Lue myös:

Pääkirjoitus: Demokratian haurasta kukkaa on vaalittava ympäri maailmaa — jossakin sen menestys näyttää liki mahdottomalta

Pääkirjoitus: Ei Eurooppa uhkaa amerikkalaisten sananvapautta — he tekevät sen ihan itse