
Oopperataiteen juju piilee tulkinnoissa. Miten saada klassikko elämään ajassa? Ohjaajilla on myötäsyntyinen tarve jättää teoksiin oma sormenjälkensä. Hyvä niin, vaikka joskus ajetaan metsään niin että rytisee. Daisy Evansin ohjaus Béla Bartókin Herttua Siniparran linnasta on kiinnostava, vaikka teoksen psykologinen jännite ja kasvava pelko on liudentunut iäkkään pariskunnan dementian reunustamaksi kodikkaaksi muisteluksi.
Tunnin verran kestävässä pienoisoopperassa Herttua Siniparran linnaan saapuu rakastunut Judit. Synkässä ja pimeässä linnassa on seitsemän lukittua ovea, jotka Judit vaatii saada avata. Ovien takaa paljastuu muun muassa kidutuskammio, asehuone, aarrehuone ja salainen puutarha. Linna voidaan tulkita Siniparran sieluna ja ovet sen eri kerroksina, joissa kytevät valta, onni, väkivalta, kauneus, suru ja menetys.
Viimeisen oven avautuessa kuun hopeisessa valossa näkyy kolme kalpeaa kruunupäistä ja koruin koristeltua naista. He ovat Siniparran entisiä vaimoja, jotka on lukittu ikuiseen pimeyteen ja yöhön. Sama kohtalo odottaa myös Juditia.

EVANSIN OHJAUKSESSA ovet ovat muuttuneet matka-arkuksi, josta dementiaa sairastava Judit nostaa esiin vaatekappaleen toisensa jälkeen. Ne tuovat muistoja yhteisestä elämästä, kuten häistä, joulusta, rikkaudesta ja menestyksestä, mutta myös lapsen kuolemasta. Oopperan lopussa harmaapäinen Judit jää istumaan keinutuoliin. Hän on liukunut jo omaan sisäiseen maailmaansa. Siniparta toteaa, että heidän suhteestaan on jäljellä enää loputon yö ja pimeys.
Evansin ohjausidean paras puoli on, että se iskee suoraan aiheeseen, joka koskettaa nykyihmisiä. Muistisairaudet ovat lisääntymässä kaikkialla maailmassa väestön vanhetessa.
Ongelmana on, että intensiivinen ja tumma musiikki sotii paikoin Evansin näkemystä vastaan. Säveltäjän mielikuvissa on ollut syrjäinen ja uhkaava linna, joka on täynnä salaisuuksia. Se kuuluu myös Bartókin myöhäisromanttisessa musiikissa, josta voi tunnistaa tulevan modernismin harmoniamaailman. Linnan sijasta nyt ollaan kodikkaassa, kauniiden lamppujen valaisemassa olohuoneessa, jossa kaksi eläkeläistä hissuttelee vedenkeittimineen ja teepusseineen.
”Ensiluokkaisesta musisoinnista huolimatta soitinyhtye ei voi korvata täysmittaista sinfoniaorkesteria.”
MUSIIKILLINEN TOTEUTUS ei myöskään ollut ongelmaton. Bartók sävelsi oopperansa suurelle sinfoniaorkesterille, joka kykenee rikkaaseen ja värikylläiseen sointiin. Kahden brittiläisen oopperatuottajan Opera Venturesin ja Theatre of Soundin toteuttamassa oopperassa orkesteri oli korvattu Kansallisoopperan muusikoista koostuvalla soitinyhtyeellä. Sovituksen oli tehnyt kapellimestarina toiminut Stephen Higgins. Ratkaisu sopi sinänsä hyvin Alminsalin pieneen tilaan, mutta ensiluokkaisesta musisoinnista huolimatta soitinyhtye ei voi korvata täysmittaista sinfoniaorkesteria.
Herttua Siniparran linnassa on vain kaksi lauluroolia. Siniparran roolissa lauloi amerikkalainen baritoni Michael Mayes. Hänen sympaattisessa hahmossaan oli enemmän huolehtivaa aviomiestä kuin arvoituksellista ja yksinäistä ritaria. Mayesin väkevästi soivaa ääntä oli nautinto kuunnella. Sopraano Susan Bullockin rooli dementiaa sairastavana Juditina oli koskettava, vaikka äänellisesti se ei tarjonnut mahdollisuuksia loisteliaisiin nousuihin.
Esitykseen liittyen Kansallisoopperassa on järjestetty helmikuun aikana muistisairauksiin ja musiikkiin liittyviä keskusteluja, tanssiaisia ja työpajoja. Ennen oopperan alkua lämpiössä esiintyivät muistisairaiden kuorot: Unohtumattomat, Muistilangat ja Myötätunto.
Herttua Siniparran linna Suomen Kansallisoopperassa 20.2.-28.2.2026. Musiikki Béla Bartók. Libretto ja ohjaus Daisy Evans.
Ilmoita asiavirheestä
