Tyttären kuolemanvakava sairaus masensi urkuri Matti Pesosen niin, että hän päätti lopettaa konsertoimisen. Jumala oli kuitenkin suunnitellut toisin. Kutsu soittamaan Notre Damen katedraaliin ja tulevan konsertin harjoittelu kantoivat häntä surun pahimpien vaiheiden yli.

Urkutaiteilija Matti Pesonen, 75, istahtaa urkujen ääreen kotikaupunkinsa Keuruun kirkossa. Hän käynnistää vuonna 1902 rakennetun ja myöhemmin uusitun soittimen moottorin, sytyttää valot ja vetää virttä 584 varten tarvitsemansa rekisteritapit ulos. Holveissa raikuu pian eräs urkurin lempivirsistä: Siunaa ja varjele meitä.

Viime marraskuussa Pesonen pääsi konsertoimaan Notre Damen katedraaliin. Kutsu Pariisiin ei ollut ihme, sillä miehen CV on pitkä ja ansiokas.

Hän on esiintynyt useiden sinfonia- ja kamariorkestereiden solistina Suomessa ja ulkomailla sekä osallistunut kansainvälisille mestarikursseille niin urkurina kuin pianistinakin. Hän on myös tehnyt runsaasti urkunauhoituksia Suomen Yleisradiolle, ja levyttänyt säestäjänä, sovittajana ja kuoronjohtajana. Nykyisin hän työskentelee freelance-taiteilijana ja yrittäjänä.

Elämä ei ole kuitenkaan ollut pelkkää menestystä. Yhdeksän vuotta sitten Matti ja Kirsti Pesosen elämässä alkoi pitkä, pimeä jakso.

– Saimme yllättäen tiedon, että neljästä lapsestamme vanhin, Laura, oli sairastunut vakavasti. Häneltä oli löytynyt pahanlaatuinen kasvain, Matti muistelee urkujen ääressä.

Laura asui miehensä ja pienen poikansa kanssa yli kahdensadan kilometrin päässä Keuruulta. Kirsti oli päässyt vähän aikaisemmin eläkkeelle, joten Pesoset pystyivät olemaan nuoren perheen tukena. Lääkärit tekivät leikkauksen nopeasti, mutta totesivat tilanteen toivottomaksi.

Usko antoi lohtua

Rukoilimme, valvoimme ja itkimme paljon, Matti Pesonen kertoo.

– Hälytimme ystävätkin rukoilemaan. Oli vaikeaa nähdä oman rakkaan tyttären valmistautuvan kuolemaan. Laura jaksoi sinnitellä sairauden kanssa puolitoista vuotta.

Noihin aikoihin Matti sai eräänä aamuna voimakkaan mielikuvan, joka liittyi Lauran aikaisemmin kokemaan vauvan kohtukuolemaan. Lapsi kertoi isoisälleen, että hän kaipaa äitiään taivaaseen. Tämä lohdutti Pesosia, mutta oli samalla viesti tyttären tulevasta kuolemasta.

Vanhemmat luovuttivat Lauran tilanteen lopullisesti Jumalan käsiin. Silti oli vaikeaa ymmärtää, miksi nuoren äidin piti kuolla parhaassa iässä, vain 38-vuotiaana.

”Usko antoi meille kaikille toivoa jälleennäkemisestä. Kuolema ei pelottanut Lauraa.”

Matilla oli noihin aikoihin sovittuna hyväntekeväisyyskonsertti Ouluun. Tyttären tilanne vei voimat niin, että hän päätti perua sen ja lopettaa konsertoinnit muutenkin kokonaan. Konsertin järjestäjä pyysi Mattia kuitenkin odottamaan vielä jonkin aikaa, jos Jumalalla olisi tilanteeseen jokin muu ratkaisu.

– Reilun viikon kuluttua hengellisessä tilaisuudessa eräs nainen tuli sanomaan minulle, ettei vielä ole aika ripustaa kannelta puuhun. Hämmästyin, sillä hän ei voinut tietää päätöksestäni. Oulun konsertti toteutui, ja Jumala antoi minulle siihen voimaa, Matti Pesonen muistelee.

Laura kuoli elokuussa 2018 rauhallisesti ja kivutta. Matti sai olla Lauran vuoteen äärellä kuoleman hetkellä. Se oli lopulta helpotus, sillä mitään ei ollut enää tehtävissä. Laura pääsi jo itsekin kaipaamaansa lepoon.

– Usko antoi meille kaikille lohtua ja toivoa jälleennäkemisestä. Kuolema ei pelottanut Lauraa.

Keikkoja Jumalan kunniaksi

Matti Pesonen on toiminut aikoinaan muun muassa Helsingin Vanhan kirkon urkurina. Hän on myös sijaistanut Keuruun ja lähialueiden kanttoreita tarvittaessa.

Keuruun kirkon urut ovat Matille tutut. Hän jyräyttää alkusoiton Finlandiasta näytteeksi pillistöihin ilmaa pumppaavan moottorin tehosta. Matalimmat äänet löytyvät monta metriä korkeista pilleistä, joita soitetaan jalkiolla.

– Kiinnostuin musiikista jo lapsena Mikkelissä. Opiskelin ensin pianonsoittoa, mutta innostuin uruista lukioaikana. Suoritin diplomitutkinnon erinomaisin arvosanoin 1978 Sibelius-Akatemiassa Helsingissä.

”Musiikki on voimakas väline Jumalan ylistämiseen sekä laulaen että kaikin mahdollisin soittimin.”

Matti muistaa jo nuorena sanoneensa, että musiikki on Jumalan lahja ja sitä pitäisi käyttää hänen kunniakseen. Valmistellessaan diplomitutkinnon ohjelmistoa eräällä mestarikurssilla vuonna 1977 hän kysyi rukouksessa Jumalalta, milloin saisi soittaa hänen kunniakseen.

– Kuulin hämmästyksekseni vastauksen kuin puhelimessa. Ääni sanoi: ”Odota minun aikaani.” Samana päivänä kävellessäni kadulla oli kuin joku olisi sanonut minulle nimen Viktor Klimenko. Ihmettelin, mistä railakkaana kasakkana tunnetun laulaja-näyttelijän nimi tuli niin vahvana päähäni.

Muusikot tutustuivat myöhemmin toisiinsa, kun Klimenko tarvitsi säestäjää Seinäjoen konserttiinsa. He totesivat yhteistyön sujuvan heti mukavasti. Klimenkolla olisi ollut tulossa paljon keikkoja, ja hän harmitteli vakituisen säestäjän puutetta.

– Olin perheemme ainoa elättäjä tuolloin. Ajattelin, ettei keikkailulla tienaisi tarpeeksi, joten en voinut kuvitellakaan pidempää yhteistyötä. Myöhemmin eräs asiasta täysin tietämätön henkilö tuli sanomaan minulle: ”Onko sinulla tiedossa Jumalan valtakunnan työ? Lähde rohkeasti liikkeelle.”

Siitä alkoi Klimenkon ja Pesosen kolmen ja puolen vuoden keikkaputki ympäri maailmaa. Pesonen sanoutui lopulta irti varmasta työpaikastaan Kuopion konservatorion lehtorina ja perhe muutti Ruotsiin, jossa Klimenkolla oli eniten esiintymisiä.

Matti kiittelee puolisoaan, joka suostui miehensä työn takia ottamaan yksin vastuun perheestä jopa viikoiksi kerrallaan.

Soitto kuin rukous

Perhe muutti Ruotsista takaisin Kuopioon vuonna 1985, jolloin Matti Pesosesta tuli Sibelius-Akatemian urkujensoiton lehtori.

Kymmenen vuoden kuluttua pariskunta koki, että Jumala johdatti heidät Keuruulle. Siellä sijaitseva Iso Kirja -raamattuopisto tarvitsi kuoronjohtajaa ja musiikin opettajaa. Työskentely lahjakkaiden nuorten kanssa oli Matista antoisaa. Siinä työssä kului yli kaksitoista vuotta.

Viime marraskuun konserttimatka Pariisiin oli Pesoselle erityisen mieluisa. Hän sai konsertoida Notre Damen katedraalissa tuhatlukuiselle kuulijakunnalle. Ohjelmistoonsa hän valitsi Sibeliuksen Finlandian lisäksi Chopinin, Widorin ja Messiaenin teoksia.

– Olin saanut kutsun Notre Dameen jo vuonna 2018, jolloin Lauran sairaus oli pahassa vaiheessa. Minua tarjosi sinne ranskaa puhuva ystäväni. Esiintyminen olisi ollut vuonna 2020, mutta katedraali paloi edellisvuoden pääsiäisviikolla. Seurasin paloa järkyttyneenä koko yön televisiosta.

Notre Damea alettiin välittömästi korjata. Pesonen sai tiedon uudesta konserttiajasta vuoden 2025 lopulle. Jälkeen päin ajatellen hän ymmärtää saaneensa konsertin odotuksesta syyn tähytä eteenpäin surun keskellä ja pitää soittotaitonsa yllä.

Ennen konserttia Pesonen sai harjoitella Notre Damessa yöaikaan. Avustajana toimi sikäläinen urkuri. Lopuksi hän pyysi Pesosta soittamaan koko ohjelman läpi samalla kun itse kuuntelisi sitä alhaalla kirkkosalissa.

– Urkuparvelle palattuaan hän sanoi: ”Kun kuuntelin soittoasi, tunsin että rukoilet soittaessasi.” Tämä oli rohkaisevaa kuulla. Vastasin, että hän oli oikeassa.

Omat urut olohuoneessa

Notre Damessa on 35 vuotta kestäneen konserttisarjan aikana esiintynyt parituhatta urkuria viideltä mantereelta. Kuulijoita on ollut miljoonia.

– Sain samalla matkalla kutsun soittamaan ehkä maailman arvokkainta historiallista soitinta Pariisin toiseksi suurimmassa kirkossa nimeltä Saint Sulpice, Matti Pesonen kertoo.

Hän on edustanut firmansa kautta amerikkalaisen Allen Organ Companyn valmistamia digitaaliurkuja. Valmistajan kolmesormioinen konserttisoitin löytyy Pesosten olohuoneesta. Sen voi jalkioineen, penkkeineen ja massiivisine erilliskaiuttimineen pakata kuljetusautoon.

– Tämä on mahdollistanut konsertoinnin sellaisissakin saleissa, joissa urkuja ei ole. Kotiurkujen ansiosta pystyin harjoittelemaan tarpeeksi Pariisin konserttia varten.

Pesonen on tehnyt myös omia urkusävellyksiä. Lisäksi hän esiintyy eri puolilla Keski-Suomea neliäänisesti laulavassa Heijastus-ryhmässä.

– Musiikki on voimakas, raamatullinen väline Jumalan ylistämiseen sekä laulaen että kaikin mahdollisin soittimin, kuten psalmissa 150 kehotetaan.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 2/2026.

Ilmoita asiavirheestä