Jätin eilen valituksen Helsingin hallinto-oikeuteen Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta kirkkoherranvaalista.
Olen tästä pahoillani, tuomiokirkkoseurakunta ja erityisesti Päivi Vähäkangas. Anteeksi en pyydä, koska mitään väärää en nähdäkseni tee. Mutta pahoillani olen kaikesta siitä harmista ja epämääräisyydestä mitä prosessin jatkuminen meille kaikille aiheuttaa. Parasta olisi kaikille, että prosessi olisi alusta loppuun asti vedetty niin asianmukaisesti, ettei synny epäilyjä mistään asiattomasta.
Syyllinen pyytäköön anteeksi, myötätuntoinen on pahoillaan.
Tuomiokirkkoseurakunnalle voisi olla parempi, että kukaan ei valittaisi ja Päivi Vähäkangas voisi aloittaa virassa ajallaan. Mutta koko kirkollemme on parasta, että moneen kertaan epäilty ja spekuloitu epäoikeudenmukaisuus tutkitaan hallinto-oikeudessa. Demokratia on toteutunut, mutta oikeus toteutuu, kun asia on selvitetty oikeusprosessissa.
Miksi kansainvälinen työkokemus?
Olen aiemmin kirjoittanut blogeja, joissa olen hämmästellyt ehdokkaiden ansiovertailua ja sitä, miten oikeudenmukaisuuden vaatimus ja yhden ehdokkaan ehdokkuutta koskeva vastenmielisyys yhdistyvät.
https://www.kotimaa.fi/blogit/piru-piilee-yksityiskohdissa-teemu-laajasalo
https://www.kotimaa.fi/blogit/outoa-matematiikkaa-teemu-laajasalo/
https://www.kotimaa.fi/blogit/hyva-vai-oikeudenmukainen-tulos-tuomiokirkkoseurakunnan-tulkaa-kaikki/
Aiempien pohdintojen lisäksi olen aineistoa peratessa hämmästellyt muun muassa sitä, miksi kirkkoherran viran erityisiin tarpeisiin on lisätty ”kansainvälinen työkokemus”?
”Kansainvälinen työkokemus” lisättiin seurakuntaneuvoston antamaan lausuntoon 7.4.2025 äänestyksen jälkeen. Hanna Wass tätä kokouksessa ehdotti ja Liisa-Maria Voipio-Pulkki kannatti. Äänestys päättyi äänin 7-6.
https://hsrky10fi.oncloudos.com/cgi/DREQUEST.PHP?page=meetingitem&id=2025764-5
Maininta kansainvälisestä työkokemuksesta jakoi neuvostoa huomattavasti enemmän kuin ”osaaminen yhdenvertaisuuden, syrjimättömyyden ja tasa-arvon edistämisessä”, jonka neuvosto päätti kirjata lausuntoon äänin 11-3.
Ymmärrän, että Helsingin kantakaupungin alueella tarvitaan ”kykyä työskennellä monikulttuurisessa ympäristössä”, mutta miksi hakijalla pitäisi olla nimenomaan ”kansainvälistä työkokemusta”? Miksi? Onko tämä asiallinen valintaperuste viranhaussa, muun muassa sitä pyydän hallinto-oikeutta arvioimaan.
Ja todettakoon, että viran erityiset tarpeet ovat tuomiokapitulin asettamat, eivät seurakuntaneuvoston. Seurakuntaneuvosto antoi lausunnon, tuomiokapituli päätti asiasta julistaessaan viran haettavaksi. Mutta ”kansainvälinen työkokemus” on lähtöisin Hanna Wassin muutosehdotuksesta seurakuntaneuvostossa 7.4.2025.
Rekryprosessi mokattiin jo alussa
Kokonaisuutena ajattelen, että Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan neuvosto ja Helsingin tuomiokapituli ovat mokanneet rekrytoinnin jo siinä vaiheessa, kun viran erityisiksi tarpeiksi on asetettu liikaa ja liian epämääräisiä asioita.
Kun arviointiperusteeksi asetetaan esimerkiksi ”kyky toimia proaktiivisesti kompleksisessa toimintaympäristössä”, rekrytoijan tulisi pystyä jotenkin määrittelemään, mitä tämä tarkoittaa.
Sitten pitäisi luoda menetelmä, jolla hakijoilta kerätään tietoa juuri tämän kyvyn arvioimiseksi. Sen jälkeen kapitulin tulisi soveltaa menetelmäänsä ja kerätä tietoa hakijoilta. Sen jälkeen dokumentoidaan hakijoilta kerätty tieto, vertaillaan hakijoita aineiston perusteella ja tehdään johtopäätös.
Tämä edellä kuvattu on toki Hynysen näkemys rekrytoinnin hoitamisesta. Voi sen ehkä tehdä toisinkin, mutta jotenkin pitää rekryssä saada toteutettua hallintolain vaatimukset asianmukaisuudesta, riittävästä asian selvittämisestä, perustelemisesta ja dokumentoinnista, sekä yhdenvertaisuuslain vaatimus syrjimättömyydestä.
Kun viran erityisiä tarpeita on 25 ja hakijoita viisi, prosessi muuttuu äärettömän työlääksi, käytännössä mahdottomaksi. Lopputuloksena ansiovertailussa nähdään epämääräisiä arviointiperusteita ja hakijoiden vahvuuksia, jotka eivät korreloi asetettujen arviointiperusteiden kanssa.
Otan yhden esimerkin. Helsingin tuomiorovastin viran erityiseksi tarpeeksi on määritelty ”kyky monipuoliseen yhteiskunnalliseen verkostoitumiseen ja näkemys seurakunnan roolista arvokeskustelussa.”
Mari Mattssonin kohdalla tämän kriteerin arvioinnissa todetaan, että ”Mattssonille yhdenvertaisuus on hänen teologisen työnäkynsä kulmakivi, jota hän on pitänyt esillä ja ollut kehittämässä niin hallinnossa, viestinnässä kuin seurakunnan arjen perustyössä.”
Kun arvioitava asia on kyky verkostoitua ja käydä arvokeskustelua, miksi Mattssonia kiitetään yhdenvertaisuuden kehittämisestä seurakunnan hallinnossa tai arjen perustyössä? Toki näillä on löyhä yhteys verkostoitumiseen ja arvokeskusteluun. Mutta kovin löyhä. Ja miksei sitten muiden hakijoiden ansioksi lueta vastaavaa kirkkoherran tai toiminnanjohtajan perustyötä?
Tämän kyseisen rekrytoinnin osalta tämä on enää spekulointia ja jälkiviisastelua. Hallinto-oikeus arvioi, mitä kävi. Voi olla että hallinto-oikeus toteaa virheet vähäisiksi eikä kumoa vaalitulosta. Tai sitten kumoaa.
Mutta jokainen, joka osallistuu rekrytointiprosessiin työnantajan ominaisuudessa, ottakoon tästä oppia. Viran erityiseksi tarpeiksi ei pidä kirjoittaa listaa kaikesta kivasta, kuin lapsi joulupukille, vaan asettaa muutama perusteltu, selkeä ja mitattava erityinen tarve. Sen jälkeen tulee laatia haastattelukysymykset ja mahdolliset (ennakko)tehtävät, joilla hankitaan tietoa jonka perusteella ehdokkaita voidaan vertailla. Sen jälkeen toteutetaan prosessia ja katsotaan, mitä lopputulokseksi saadaan.
Olen itse muotoillut asian aikanaan tällä tavalla. Saa käyttää, jos on hyötyä.
Valheellinen tarina itsestä tuntuu raskaalta
Olen syksyn mittaan perannut ison määrän aineistoa. Parhaiten minun tuntojani tässä asiassa kuvaa katkelma Helsingin piispa Teemu Laajasalon saarnasta Paavalin kirkossa piispantarkastuksessa 2023. Laajasalon sanat kuvaavat sitä mitä minäkin olisin halunnut: että arviointiprosessissa minut nähdään ja ansiovertailussa muistetaan omana itsenäni.
”Toivomme, että meidät nähdään kokonaisina. Valheellinen tarina itsestä tuntuu raskaalta. Toivomme, että se ei leviäisi ja samalla olemme huolissamme, voimmeko enää vaikuttaa siihen. Haluamme säilyä toisten mielissä oikein, emme halua olla osa tahallista tai tahatonta valemuistoa.
[…]
Ihmisen toive on siis tulla muistetuksi. Tulla muistetuksi totuudellisesti. Ja tulla muistetuksi hyvällä. Aika nopeasti huomaamme, että kaikkien näiden kolmen toiveen osalla me epäonnistumme. Epäonnistumme sekä muistelijoina että muistamisen kohteena itse ollessamme.
Me jätämme muistamatta. Me muistamme väärin. Ja silloin, kun pitäisi erityisesti lähimmäistä muistaa hyvällä, me saatammekin kovuutemme tai ymmärtämättömyytemme vuoksi muistaa häntä pahalla.”
