Suomen kirkon pahaksi ongelmaksi on osoittautunut seurakuntanäkemyksellinen skitsofrenia. Toinen silmä näkee seurakunnat uusvaltiokirkollisuuden, toinen jälkipietismin lasien läpi. Aivoissa ja sydämessä sekä välkkyy että pimenee.

Seurakunnasta pyhien yhteytenä vaietaan rukoushiljaisuuteen asti mutta samaan aikaan Jumalan salaisuudeksi kätkeytyvää yhteisöä sorkitaan taloushallinnollisesti lähinnä kuntaliitosten perävaununa.

Edellinen on kutistuvan teologian, jälkimmäinen paisuvan sosiologisen ja talouspoliittisen epäajattelun hedelmäcocktail. Sekoituspuikkona on yhä materialistisempi rahatalous.

Seurakuntanäkemystä ei selvitetä teologisesti, taloushallinnollinen uudelleenorganisointi jatkuu ja jatkuu.

Vuosikymmeniä jatkuneessa ja yhä toivottomammaksi käyneessä niin sanotussa seurakuntarakennemuutosten touhussa on päästy jo niin pitkälle, että tragikomediassa komiikka on nyt voitolla: keskimäärin maailmanennätyksellisen suuria seurakuntia yritetään rahapulassa yhä suurentaa (prosessi kulkee valtiollisen kuntakokoon suurentelun perässä). Ongelmaa voidaan nimittää uusvaltiokirkollisuudeksi.

ONGELMISTA TOINEN kääntää näytelmän lopulta tragedian puolelle: Kohta kukaan ei uskalla puhua seurakunnista uskonvaraisina ja uskottavina yhteisöinä. Niiden tulevaisuutta ja toivoa ei käsitellä hengellisinä ja kulttuurisina kansankirkollisina yhteisöinä, näkyviin kaupunki- tai pitäjärakenteisiin kätkeytyvinä paimennettuina laumoina, naapurustoina, vanhastaan hyviksi tunnustettuina paikallisseurakuntina. Tyydytään korkeintaan toteamaan, miten pieni tosiuskovien ryhmittymä kutistelee viimeisenä jumalanpalveluyhteisönä tai raamattupiireinä ja muina aktivisti-ilmentyminä. Tätä ongelmaa voidaan nimittää jälkipietismiksi.

Kun kirkon taloudellishallinnollinen johto piispoja myöten ratkoo rahapulaa isolla haravalla, seurakuntaelämä näivettyy yhteisöllisyyden katoon. Kirkon jäsenen sitoutumista seurakuntaansa ei oleteta, tueta eikä etsitä itseisarvona.

”Kirkkoon kuuluvien”, kirkollisverotuloja tuovien taustametsien hakkuu yhä suurempien seurakuntayhtiöiden toiminnallisen teollisuuden tarpeisiin on epätoivoisempaa kuin valtionmetsien avohakkuut kaukana itäpohjoisen korvessa. Niin kuin maisemissa on nähty, suurenevat pinot muodostuvat yhä pienemmistä puista.

Luonnossa kasvuvoima olisi ehkä vielä suojeltavissa, hengellisessä kulttuurissa näyttää siltä, että toivoa ei enää ole.

Ilkka Pärssinen
rovasti, Rymättylä

Lue myös:

Lukijoilta: Kuka jää taloon, kun kylä lähtee?

Lukijoilta: Nuorena häpesin panteistisia käsityksiäni, mutta nyt ne kelpaavat jo porstuaan