Antti Malisen väitöskirja sinimustasta papistosta on nyt saanut päivänvalon. Kyseessä on monella tavoin tervetullut tutkimus – ei vähiten kirkkoamme ajatellen. On hyvä tutustua Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) ja erityisesti sen papiston katsomuksellisiin lähtökohtiin ja poliittisiin pyrintöihin. Lyhyesti mainiten taustalla vaikutti kommunismin pelko ja Neuvostoliitto. Vahva kansallismielinen asennoituminen jäsensi myös papiston ajattelua.

Kun IKL:n painoarvoa punnitaan, on syytä suhteuttaa se suurempaan poliittiseen kuvaan. Vaikutteita tuli kyllä Italian fasisteilta ja Saksan kansallissosialisteilta, mutta ei yksi yhteen. Seikkaperäisempi analyysi on kirjan sivuilta luettavissa. On kuitenkin hyvä muistaa, että enimmillään IKL:n kannatus eduskuntavaaleissa rajoittui 14 kansanedustajaan. Se ei siis ollut edes keskisuuri poliittinen puolue. Demokratia toimi 1930-luvun Suomessa pääosin ihan terveellä tavalla. On kuitenkin tiedettävä, että presidentti Pehr Evind Svinhufvud, joka ansiokkaasti kukisti Mäntsälän kapinan, ei päästänyt sosiaalidemokraatteja hallitukseen. Samaa menettelyä harjoitti Urho Kekkonen suhteessa kokoomukseen. Poliittiset motiivit eivät olleet samat, mutta menettely oli molemmissa tapauksissa epädemokraattinen.  

Kohtalomme on Venäjän naapuruus. Sitä se on ollut vuosisatojen ajan. Tämä Suomen kansainvälispoliittista asemaa sääntelevä tosiseikka koskettaa myös maamme sodan jälkeistä luterilaista kirkkoa ja sen tapaa olla kanssakäymisessä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa.

Tätä aihetta on tutkittu ja yhä tutkitaan. Takavuosina ilmestyi kirjamarkki­noille Pekka Niirasen tuhti kyhäelmä Martti Simojoesta, jossa hän käsit­telee Simojen piispuuskausia. Myös Piia Latvalan väitöstyö, jossa hän tarkastelee Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyk­sen idäntyötä kylmän sodan aikana, on tutustumisenarvoinen tutkimus. Raamattujen salakuljetus Neuvosto­liittoon sisältyy yhtenä keskeisenä osiona hänen tutkimukseensa. Suomen luterilaisen kirkon idänsuhteita on monissa kirjoituksissa käsitellyt myös kirkkohistorian dosentti Arto Luukkanen.

Näissä tutkimuksissa luodataan Suomen luterilaisen kirkon lähihisto­riaa. Kysymys on ajasta, jota on luonnehdittu rähmällään oloksi. Maamme ulkopolitiikassa se tarkoitti Neuvostoliiton tavoitteiden kritiikitöntä myö­täilyä. Oliko Suomi karhun armoilla?

Totta on, että toisen maailmansodan jälkeen, erityisesti 1960- ja 70-lu­vulla, Neuvostoliiton vaikutusvalta ulottui maamme sisäpolitiikkaan asti. Me olimme riippuvuussuhteessa Moskovaan. Idän karhun kaukokontrolli säänteli jopa Suomen hallitusten kokoonpanoa.

Kuuntelivatko maanmiehemme liian herkkäkorvaisesti Kremlin vieste­jä? Tästä kysymyksestä tuskin koskaan päästään täydelliseen yhteisymmär­rykseen. Suomettumiskeskustelu on tunneherkkä alue. Ne poliitikot, jotka loivat uransa presidentti Kekkosen valtakaudella, mieluusti vaikenevat tai selittävät silloista toimintaansa parhain päin.  

Suomen luterilainen ja Venäjän ortodoksinen kirkko aloittivat 1970-lu­vulla bilateraaliset eli kahdenväliset oppikeskustelut, joissa keskeisenä suomalaisena kirkon­johtajana toimi arkkipiispa Martti Simojoki. Kietoutuivatko neuvottelut osaksi suomalaista ulkopolitiikkaa? Myötäilikö luterilainen kirkkomme Neuvostoliiton poliittisia tavoitteita? Yhteisissä julkilausumissa nimittäin viljeltiin sellaisia neuvostotyylisiä käsitteitä kuin ”imperialismi”, ”rauhan­työ” ja ”keskinäisen luottamuksen ilmapiiri.”

Selvää on, että rautaesiripun vastakkaisilla puolilla olevat kirkot joutui­vat ottamaan tietyt tosiasiat huomioon. Suomen kirkon johto varsin hyvin tiesi, keiden kanssa se neuvotteluja kävi. On muistettava, että Venäjän orto­doksinen kirkko toimi totalitaarisessa valtiossa, joka päämääriensä ja keino­jensa puolesta oli natsivaltion kaltainen kriminaali. Mikään ei tapahtunut Neuvostoliiton turvallisuuspalvelulta (KGB) salassa. Kysymys siitä, oliko Suomen kirkko liian lojaali myötäilemään ulkopolitiikkaa, on suhteutetta­va tähän.

Varmaa on, että luterilaisen kirkkomme johdon vaikuttimena oli halu auttaa kommunistivallan alla eläviä kristittyjä. Tosin jälkikäteen on helppo olla viisas. Kylmän sodan aikana ei kukaan arvannut, että Neuvostoliitto hajoaa. Mutta kieltämätöntä on, että kirkkomme edustajat sääntelivät lau­suntojaan sen mukaan, poljettiinko ihmisoikeuksia lähellä vai kaukana. Etelä-Afrikan rotusorrosta puhuttaessa kaikki suomalaiset olivat rohkeita!

Poliittisten konjunktuurien totteleminen on kirkolle kohtalonkysy­mys. Se, mikä jälkikäteen vaikuttaa periaatteettomalta, on saattanut olla viisautta. Kun kirkkomme rakensi ekumeeniset yhteytensä Venäjän orto­doksiseen kirkkoon, se oli vastaus silloisen ajankohdan kysymykseen. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä alleviivata sitä, että neuvottelujen motiivina olivat myös aidot teologiset kysymykset. Näistä oppineuvotteluista ja niiden tuloksista on piispa Juha Pihkala kirjoittanut teoksen ”Uskon ja rakkauden tie.”

On pidettävä mielessä, näin ajattelen, että kun kirkko elää prosessissa ympäröivän maailman kanssa, evankeliumi on maastoutettava aina uuteen tilanteeseen sen mukaan, mikä kulloinkin on tarkoituksenmukaista. Silmämääränä tulee olla se, mikä helpottaa kirkon sanoman eteenpäin viemistä. Tosin poliittisten suhdanteiden kritiikitön myötäily houkuttelee myös kirkkoa. Näin tapahtuu, kun kirkko ilman kriit­tistä välimatkaa sovittaa kannanilmaisunsa yleiseen mielipiteeseen.

Pidän kuitenkin varmana, että luterilaisen kirkkomme neuvotteluyh­teys Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa merkitsi henkireikää sikäläisille kristityille. Tämä oli mahdollista, koska suomalaiset kirkonjohtajat ottivat poliittiset suhdanteet tosiasioina huomioon. Siihen ei sisältynyt Raamat­tujen salakuljetusta, mutta se muokkasi maaperää, joka edisti kristittyjen kanssakäymistä.

Oliko Suomen kirkko yhteydenpidossaan Venäjän ortodoksisen kir­kon kanssa karhun kainalossa? Oli kyllä, mutta miten muutenkaan olisi voinut olla. Vanha raamatullinen neuvo: ”Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”, päti tässäkin. Tämän taktisen ohjeen muistaen tulee kirkon vastedeskin aktualisoitua uusiin tilanteisiin.