Noin 55 000 suomalaista on vuodesta 1956 palvellut maailmalla erilaisissa rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioissa. Joukossa on ollut myös satoja pappeja.

Heidän kokemuksiaan tuo esiin tietokirjailija, pappi Teuvo V. Riikonen. Hän tuntee asian, koska on itsekin ollut neljä kertaa mukana joko sotilasdiakonina tai sotilaspastorina.

Pahoja paikkoja – ja samalla töitä papeille – on riittänyt. Vuosikymmenien aikana 49 suomalaista rauhanturvaajaa on kuollut, heistä 18 operatiivisissa tehtävissä. Fyysisesti haavoittuneita on ollut jopa 150, henkisesti eri tavoin kolhiintuneita paljon enemmän.

Erilaisia tappioita on syntynyt myös alkoholin ja prostituoitujen käytön takia. Vastaavasti on päästy tutustumaan uusiin kulttuureihin. Joku on ehkä saanut avaramman maailmankuvankin verovapaan auton ohella.

Sotilaspappien toiminta ei ole rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä ollut aina helppoa. Heidän tehtäväänsä on haastettu ja kyseenalaistettukin. Pappien on pitänyt lunastaa paikkansa. Riikonen teki sitä muun muassa ottamalla vartiovuoroja vapaaehtoisesti hoitaakseen.

Kirjassa tuodaan oivallisesti esille monenlaista kuormitusta, jota pitkä oleskelu suljetussa ja usein vihamielisessäkin ympäristössä aiheuttaa. Joillakin sotilailla möröt seuraavat mukana Suomeenkin palvelusajan jo päätyttyä.

Naisten tulo mukaan YK-tehtäviin 1990-luvulla tuo omat jännitteensä. Asia herättää odotetusti myös vastarintaa. Pääsääntöisesti naispuoliset kollegat otettiin vastaan sitä paremmin, mitä korkeampi koulutustausta miehellä oli.

Pahojen paikkojen papit on sujuvasti kirjoitettu ja välttää lähes kokonaan sisäpiirikielen. Sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat tietää lisää pappien roolista sellaisessa seurakunnassa, jossa hammaslääkäriinkin mennään aseistettuna.

Samalla lukija saa kuin sivutuotteena kiinnostavaa tietoa maailmanpolitiikan käänteistä.

Teuvo V. Riikonen: Pahojen paikkojen papit. Väyläkirjat 2025. 224 sivua.