En usko, että mitään ristiretkiä Suomeen oli olemassakaan, lausuu Martin Hårdstedt painokkaasti. Istumme yhdellä Suomen ja Ruotsin yhteisen historian keskeisimmällä paikalla. Hämeen linna rakennettiin 1200-luvun lopulla lujittamaan ruotsalaista jalansijaa Ruotsin ja Novgorodin havittelemalla maaperällä.
Nyt Vanajaveden rannalla sijaitsevan linnan pihalla on paahteisen kuuma. Hikeä otsaltaan pyyhkiviä turisteja soljuu jatkuvana virtana sen muuriaukosta sisään.
Kahvia linnanpihan terassilla hörppivä Hårdstedt on sotahistoriaan ja poliittiseen historiaan erikoistunut Uumajan yliopiston professori, joka katselee Suomen ja Ruotsin menneisyyttä laajemmin kuin vain tutkijankammiosta käsin. Hårdstedt on virallisesti töissä historian laitoksella Uumajassa, mutta asuu vakituisesti suomalaisen vaimonsa ja perheensä kanssa Hämeenlinnassa.
Hiljattain häneltä ilmestyi teos Suomen ruotsalainen historia (Gaudeamus 2025). Se nivoo napakasti yhteen laajan ajanjakson, joka alkaa läntisten kulttuurivirtausten saapumisesta Pohjanlahden tälle puolen pronssikaudella ja päättyy nykyiseen Nato-Pohjolaan.
Suomen ja Ruotsin historian alku ovat yhtä. Ei ole mitään mahdollisuuksia erottaa niitä toisistaan
ENSIMMÄINEN TAI ainoa ristiretkiepäuskoinen tutkija Hårdstedt ei ole. Jo 1900-luvun alusta saakka ajatusta suomalaisten pakkokäännytyksestä ja Suomen alueen verisestä valloituksesta on kritisoitu.
Yleiset mielikuvat ja kansalliset historiakäsitykset muuttuvat kuitenkin hitaasti. Esimerkiksi Wikipedian useissa artikkeleissa Ruotsi suorittaa yhä Suomeen ristiretket ja kolonisoi alueen.
– Ristiretki-sana antaa harhaanjohtavan käsityksen todellisista tapahtumista. Vaikka ajat olivat väkivaltaisia, suomalaisten kääntymisessä oli enemmän kyse pitkäkestoisesta, rauhanomaisesta prosessista, Hårdstedt sanoo.
Jokaisen väitetyn kolmen ristiretken kohdalla on hänen mukaansa myös kiistanalaista, siunasivatko paavit edes sellaisia nykyisen Suomen maaperälle.
– Puhuisin ennemmin Ruotsin sotaliikkeistä Novgorodia vastaan ja ylipäänsä Ruotsin valtakunnan rakennusvaiheesta, en paavin valtuuttamista ja suomalaisia alistaneista käännytysretkistä.
Tuoreessa kirjassaan Hårdstedt muistuttaa useassa kohtaa, että ennen kuin Suomi liitettiin Venäjään ja nationalismin kausi 1800-luvulla ylipäänsä synnytti vahvat kansallistunteet ja -identiteetit, olivat ruotsalaiset ja suomalaiset satoja vuosia Ruotsin kuninkaan tasa-arvoisia alamaisia.
– Suomen ja Ruotsin historian alku ovat yhtä. Ei ole mitään mahdollisuuksia erottaa niitä toisistaan. Molemmat kuuluivat siihen kuningaskuntaan, joka syntyi Pohjolaan 1300-luvulla.
Hårdstedtin mukaan ei voida esimerkiksi puhua ruotsalaisesta valtakunnasta, vaan kyse oli ehdottomasti ruotsalaissuomalainen tai suomalaisruotsalainen kuningaskunta. Hänen mukaansa vanha mielikuva siitä, että ruotsalaiset olisivat isoveli ja suomalaiset pikkuveli, on väärä.
– Mitään tällaista jakoa ei ollut historiassakaan. Vaikka Pohjanlahden länsipuolella kulttuuri ja kieli erosivat osittain itäpuolen vastaavista, yhteistä maata hallittiin yhdenvertaisten lakien ja oikeuksien mukaisesti.
Savolaisella uudisraivaajalla oli siten Tukholmassa hallinneen kuninkaan alamaisena tismalleen samat oikeudet ja velvollisuudet kuin vaikkapa Taalainmaalla maata viljelleellä kollegallaan. Ruotsissa ei ole Hårdstedtin mukaan ymmärretty tai pidetty riittävän vahvasti yllä käsitystä yhteisestä menneisyydestä.
– Harvoin Ruotsin tv:ssä esitetään sellaisia dokumentteja Ruotsin historiasta, jossa Suomi olisi huomioitu asianmukaisesti. Suomessa tietämys on parempaa, vaikka kouluopetuksessa sen merkitystä voisi vieläkin painokkaammin tuoda esille.
Yhteinen menneisyys ei tarkoita, etteikö suomalaisilla olisi jo varhain ollut monia kulttuurisia erityispiirteitään. Mutta esimerkiksi kieli ei jakanut vielä ihmisiä lainkaan samalla tavoin kuin 1800-luvun kansallisesta heräämisestä alkaen.
– Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että suomenkielinen mies saattoi ottaa aviopuolisokseen ruotsinkielisen naisen tai ruotsinkielinen suomenkielisen. Puhekieli ei ollut perheenperustamisen este.
Hårdstedtin mukaan myös ilmaisu, jonka mukaan Suomi sai Ruotsilta lait, yhteiskuntajärjestyksen ja luterilaisen uskonnon, on virheellinen.
– Oikeampi muotoilu on, että Suomi sai nämä kolme Ruotsin kuningaskunnan osana. Ne tulivat tänne ja muokkautuivat ajan saatossa samalla tavalla kuin nykyisen Ruotsinkin eri alueilla.
KIRKOLLA JA kristinuskolla on Hårdstedtin mukaan ollut suuri merkitys kolmen kruunun valtakunnan kehityksessä. Läntisen kristinuskon tulo teki meidät selvästi erilaisiksi kuin mitä jokin muu uskonto tai kristillisyyden muoto olisi tehnyt.
– On siksi mahdotonta ajatella Suomea ja Ruotsia alkuperältään vaikkapa ortodoksisina maina. Venäjällä kirkon suhde maallisiin valtiaisiin on ollut aivan toisenlainen kuin läntiseen uskontoon ja traditioon ankkuroituneissa maissa.
Kirkko oli kruunun uskollinen äänitorvi
Hårdstedt nostaa esille myös sen mielenkiintoisen piirteen, ettei reformaatio ollut Suomessa kovin jyrkkä tai äkillinen prosessi.
– Jos verrataan vaikkapa Tanskaan, siellä uskonpuhdistus tapahtui hyvin nopeasti. Suomen kohdalla voisi jopa sanoa, että Suomesta tuli luterilainen maa hiljalleen joskus 1600-luvun mittaan.
Ero johtui osin hallitsijasta ja hänen politiikastaan.
– Kustaa Vaasa ja hänen protestanttiset jälkeläisensä käyttivät kirkkoa hyväkseen, saadakseen rahaa ja rakentaakseen lujan yhdenmukaisen valtion.
Toisin kuin Tanskassa, uskonpuhdistus oli Ruotsin alueilla selvästi ylhäältä alas johdettu prosessi.
– Väestö, joka suurelta osin koostui maanviljelijöistä, ei ollut alun alkaen kovin ihastunut protestantismista. Ihmiset olivat perustaltaan konservatiiveja.
Kirkon merkitys historiassa näkyy Hårdstedtin mukaan voimakkaasti siinäkin, että Ruotsin kuninkaat hallitsivat kansaa nimenomaan kirkon ja papiston kautta.
– Kirkko oli kruunun uskollinen äänitorvi. Se istutti ja juurrutti hallitsijalta tulleen propagandan paikallistasolle.
HÅRDSTEDTIN NÄKÖKULMAT Suomen ja Ruotsin menneisyydestä tekee tavallista mielenkiintoisemmiksi juuri tutkijan oma pendelöinti kahden maan välillä. Suhteiden pohtiminen alkaa perhepiiristä ja jatkuu työssä.
Hän on asunut Suomessa kahdeksan vuotta, joista kaksi Helsingisä ja kuusi Hämeenlinnassa. Pari kertaa kuussa hän käy junalla ja laivalla yliopistolla Uumajasa.
– Ja voin myös sanoa, että vaikka olen syntyisin täysin ruotsalainen, on minulle Suomen vuosieni aikana ehtinyt kehittyä jo suomalainen identiteetti.
Hårdstedtin mielestä suomalaiset ovat yllättävän puheliaita ja tietyllä tavalla myös välittävämpiä kuin ruotsalaiset. Kun Pohjanlahden tällä puolen kysellään kuulumisia, yleensä myös halutaan oikeasti tietää, miten toisella menee.
– Ruotsissa koitetaan enemmän pitää tunnelma kepeänä, eikä välttämättä päästä kovin syvällisiin keskusteluihin varsinkaan vähänkään tuntemattoman kanssa. Muutoin maiden väliset erot ovat vähäisiä. Tänne on ollut erittäin helppo asettua.
Muitakin eroja Hårdstedt on meneillään olevan maailmantilanteen myötä havainnut.
– Mielestäni suomalaisten mentaliteetti on valtaosaltaan vähän aikuismaisempi kuin ruotsalaisilla. Tämä näkyy siinä, että ihmiset ovat paljon kriisitietoisempia kuin Ruotsissa.
Nyt kun Venäjän uhka on taas nousussa, Hårdstedt sanoo tapaavansa Ruotsissa edelleen paljon ajattelutapaa, jonka mukaan ”ei meitä kuitenkaan mikään uhkaa”.
– Historia näkyy tässäkin voimakkaasti. Suomen alue on aina suojannut Ruotsia, jonka omalla maaperällä ei ole käyty juurikaan isoja taisteluja.
– Kun täällä sotia on puolestaan ollut aina, niin totta kai suomalaisista on tullut paljon varautuneempia ja valmiimpia. On ihan hyvä, että valmistaudutaan siihen, että paha päiväkin voi oikeasti tapahtua.
Ilmoita asiavirheestä