Kotimaassa julkaistu arkkipiispa Luoman haastattelu kuvaa varsin hyvin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen eräiden herätysliikkeiden välistä jännitettä. Arkkipiispan toteamus haastattelun loppupuolella liittyen puheisiin mahdollisen uuden kirkon synnystä kertoo myös osuvasti tilanteen epäselvyydestä. Arkkipiispan sanoin: ”. . . tällä vaiheessa ne tuskin ovat mitään konkretiaa. Toisaalta eivät ne aivan vaillakaan konkretiaa ole.” Arvelen, että eri toimijat niin kirkon johdon taholla kuin herätysliikkeissä arvioivat konkretian määrän ja myös toivottavan kehityskulun eri tavoin. Arkkipiispa ei haastattelun perusteella toivo herätysliikkeiden irtautuvan kirkosta, mutta toisenlaisiakin toiveita on kirkon johdon taholta kuultu.
Selvennän muutamaa kohtaa arkkipiispan haastattelussa. Ensin, arkkipiispa toteaa, että eräissä herätysliikkeissä virkakäsitys on vahvasti individualistinen eikä ulkomailla vihityillä papeilla ole kirkkomme ulkoista kutsua. Läntisessä teologiassa ajatellaan, että papiksi vihittävällä tulee olla sekä sisäinen kutsu eli oma kutsumus että kirkon tai seurakunnan antama ulkoinen kutsu papin tehtävään. On totta, että ulkomailla vihityillä papeilla ei ole Suomen ev. lut. kirkon ulkoista kutsua. Ulkoinen kutsu on luonnollisesti siltä kirkolta, joka vihkimyksen toteuttaa. Arkkipiispa puhuu erityisesti Inkerin kirkossa vihityistä papeista. Heillä on Inkerin kirkon kutsu palvella Inkerin kirkkoa sovituissa tehtävissä, vaikka heillä kaikilla tehtävät eivät ole päätoimisia. Suomessa toimimisen osalta kyseisisillä papeilla on herätysliikkeen ulkoinen kutsu. Teologisessa mielessä heillä siis on sekä sisäinen että ulkoinen kutsu. On ikävää, että virkateologisista näkemyseroista johtuen Suomen ev. lut. kirkon piispat eivät ole voineet järjestää pappisvihkimyksiä, joissa heidät olisi voitu vihkiä papeiksi.
Toiseksi, arkkipiispa kysyy, miksi katsotaan tarpeelliseksi kieltäytyä yhteistyöstä pappisvihkimystä hakevien ja papiksi vihittyjen naisten kanssa? Hän kuitenkin itse vastaa tähän kysymykseen. Arkkipiispa perustelee erillisvihkimysten mahdottomuutta sillä, että sellaisen vihkimyksen järjestävä piispa samalla hyväksyisi sen, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätös naisten vihkimisestä papeiksi ei ollut oikea. Sama logiikka toimii toisinkin päin. Yhteisvihkimykseen osallistuva samalla hyväksyisi sen, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätös naisten vihkimisestä papeiksi oli oikea. Arkkipiispan oman logiikan mukaan siis on mahdotonta yhtä aikaa sekä pitäytyä perinteiseen virkakantaan että osallistua yhteisvihkimyksiin.
Kolmanneksi, arkkipiispan haastattelu keskittyy vain kysymykseen pappisvihkimyksistä, ja hän toteaakin, että ainoa pyrkimys on saada epäselvään ja hankaluuksia synnyttävään tilanteeseen selkeyttä: minkä kirkon pappeja toimii Suomen kirkon sisällä. Kirkon ja eräiden herätysliikkeiden välejä eivät kuitenkaan hierrä ainoastaan pappisvihkimyksiin liittyvät kysymykset, vaan myös se, että järjestöt eivät saa ehtoollisenviettolupia edes silloin, kun ehtoollisen toimittaja on Suomen ev. lut. kirkon pappi.
Neljänneksi, arkkipiispa muistuttaa, että järjestöjen ja kirkon välillä tehdyssä perussopimuksessa pitäisi pysyä. Tässä viitataan kirkon lähetysjärjestöjen ja kirkon väliseen sopimukseen lähetystyön toteuttamisesta. Sopimuksessa on kaksi osapuolta. Kirkon puolesta arkkipiispan ja edellisen kansliapäällikön allekirjoittamassa sopimuksessa sanotaan: ”Kirkko sitoutuu kohtelemaan kaikkia lähetysjärjestöjään yhdenvertaisin perustein.” Kirkkohallituksen täysistunto päätti vastikään ilman perusteita jättää kaksi lähetysjärjestöään ilman vuotuista virallista kirkkokolehtia. Pysyykö kirkko siis perussopimuksessa?
Arkkipiispa uskonee, että tilanne vielä muuttaa paremmaksi ja kansankirkko kestää vahvana. Sen edellytyksenä näyttää kuitenkin olevan se, että herätysliikkeet palaavat pitkälti seuraliikkeiksi ja että ne ainakin käytännössä luopuvat virkakäsityksestään. Se ei ole realistinen tulevaisuuden skenaario.
Ville Auvinen, lähetysjohtaja
Juridiikka ei ratkaise kansankirkon ongelmia, vaikka muualla maailmalla pitkälti kirkolla ei ole juridista vihkimisoikeutta kuten Suomessa. Kysymys on alttaria koskeva teologinen kysymys .
Timo G. Suomessa on pitkään vallinnut lainkuuliaisuus niin maallisen kuin hengellisenkin regimentin alueella. Tosiasia onkin, että evankelisluterilaisen kirkon toimintaa säätelevät kirkkolaki, kirkkojärjestys ja joukko muita lakeja tai niihin rinnastettavia säädöksiä. Sikäli kysymys on myös juridiikasta. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee nyt se, että kirkkolakia ja -järjestystä haastetaan kolmelta eri taholta: tunnustuksellisimmalta, liberaaleimmalta ja piispojen (!) taholta. Teologisesti parhaiten argumentoitu ja mielestäni myös oikeutettu haastaminen, tulee tunnustukselliselta taholta. Mutta lakien rikkominen ja kiertäminen ei ole mitenkään myönteinen signaali.
Pastoraalinen ohje – vai oliko se kenties jo toimintasuunnitelma sen varalle, ellei ko. asia mene kirkolliskokouksessa läpi. Piispa Mari Leppänen toteaa kommentissaan 5/2024 viitaten siihen mikäli esitys kaatuu, niin sitten piispat voivat ohjeistaa miten kirkossa vihitään – oikein!
Varatuomari Pekka Lahdenperä Kalevassa 25.6.2025 ihmettelee, kun kirkon ylimmät päättäjät ovat yksimielisesti tunnustaneet päätösten muuttamisen kuuluvan yksinomaan kirkolliskokoukselle eduskunnan säätämänä kirkkolakina, niin…;
”Miten on sitten mahdollista, että kirkoissa eri puolilla Suomea täyttä päätä kirkon papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja kirkolliseen avioliittoon, vaikka korkein hallinto-oikeus vuonna 2020 ratkaisussaan vahvisti, että pappi toimii tällöin paitsi vastoin pappisviran velvollisuuksia myös kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen vastaisesti.”
Kosti V. Sitä sanotaan ”historian oikealla puolella olemiseksi”…
On selvää, että kirkkolain ja -järjestyksen kunnioitus on rapautumassa kiihtyvää vauhtia, vaikka erilaisia verbaalisia kikkailuja harrastetaan.
Yksi kiinnostava näkökulma on, millä tavoin spn-vihkimisistä kieltäytyviä pappiskandidaatteja ja jo virassa olevia tullaan kohtelemaan tosipaikan tullen eli pappisvihkimystä hakiessa sekä erilaisissa virantäytöissä. Näytön saaminen tosin voi olla vaikeaa, koska harvempi kirkon tai seurakunnan päättäjä on niin tumpelo, että esittäisi ainakaan vielä eväämisen tai valitsematta jättämisen perusteeksi kielteistä kantaa spn-vihkimisiin. Ei ole montaa vuosikymmentä siitä, kun kielteinen kanta mm. eronneiden vihkimisiin nosti tien pystyyn. Sitä vain ei välttämättä sanottu suoraan vaan keksittiin muut perusteet.
Huomasin muuten, että tänään julkaistaan 10:30 piispojen kirje – Kutsu rauhaan. Kaiketi myös sovintoon ja laillisuuteen, ”historian oikealle puolelle”.
Kutsu rauhaan – Helsingissä 3.6.2025.
> ”Miten on sitten mahdollista, että kirkoissa eri puolilla Suomea täyttä päätä kirkon papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja kirkolliseen avioliittoon, vaikka korkein hallinto-oikeus vuonna 2020 ratkaisussaan vahvisti, että pappi toimii tällöin paitsi vastoin pappisviran velvollisuuksia myös kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen vastaisesti.”
Jos varatuomari Pekka Lahdenperä on kirjoittanut näin Kalevassa 25.6.2025, voi vain ihmetellä eikö varatuomari osaa lukea KHO:n ratkaisua (KHO:2020:97) vai vääristeleekö hän ratkaisua tahallaan.
Tuomioistuinkysymys oli se, voiko tuomiokapituli antaa papille kirjallisen varoituksen kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentin nojalla tilanteessa, jossa pappi vihkii samaa sukupuolta olevan parin. Ratkaisun perusteluissa KHO käy läpi hyvin seikkaperäisesti avioliittolain muuttamiseen liittyviä lainvalmisteluasiakirjoja sekä kirkolliskokouksen päätöksiä. Näiden perusteella KHO on, mielestäni sangen perustellusti, ratkaisut asian kirkon hyväksi.
Yhtä oleellista on huomata, että KHO kirjoittaa ratkaisussaan hyvin selkeästi, että maallisella tuomioistuimella ei ole oikeutta määrittää kirkon oppia. Tarkkaanottaen tuomioistuin ei myöskään totea, että samaa sukupuolta olevan parin vihkinyt pappi on toiminut pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vastaan. Tuomioistuimen päätöstä ei voi pitää kannanottona siihen, mikä on kirkon oppi asiassa.
KHO toteaa ratkaisussaan, että tuomiokapituli ON VOINUT KATSOA, että pappi on toiminut pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vastaan. Tällä ennakkopäätöksellä KHO ei ratkaise kirkon oppia, ei päätä siitä pitääkö pappia rangaista vaan totetaan, ei päätä edes siitä onko pappi toiminut velvollisuuksiaan vastaan. KHO päättää siitä että tuomiokapitulilla on oikeus tulkita papin rikkoneen velvollisuuksiaan ja rangaista pappia tässä kyseisessä asiassa.
Tällä on merkitystä kun pohditaan piispojen kesällä antamaa pastoraalista ohjetta samaa sukupuolta olevien vihkimisestä. KHO:n päätöksen mukaan oikeus päättää rangaitsemisesta on tuomiokapitulilla. Pastoraalisessa ohjeessa piispat suosittavat rankaisemisesta pidättäytymistä. Sinänsä piispojen ohje ei muuta nykykäytäntöä, koska rankaisematta jättäminen on ollut vallitseva käytäntö jo useiden vuosien ajan.
Vaikka kirkolta otetettaisiin vihkimisoikeus pois ”kirkkohäitä” tahdottaisiin myös samaasukupuolta olevien taholta, koska tahdotaan sille kansan ja jopa Jumalan siunaus . Keski-Euroopassa ei taida kirkoilla olla vihkimisoikeutta , pohjoismaista en tiedä ?
Monet piispat , sekä virkaatekevät ja emeritus ovat kovasti ”ratkaisemassa ” tai tahtovat selvyyden kansankirkon tilanteeseen. Mikähän on nykyisten piispojen kanta muutaman herätysliikkeen pysymisessä kirkossa vai onko toiveena että lähtevät ? Näyttää olevan päämääränä ajaa samaasukupuolta vihkimiset vaikka laittomasti , kuten nyt toimivat jo tosin . Eikö normaalissa käytännössä ylemmän päättäjän tulisi ottaa kantaa tuohon pastoraaliohjeeseen ? Sen voi julkilausua kirkolliskokouksen jäsenetkin ettei pastoraaliohje ei ole kirkolliskokouksen suuntainen ja vieläpä siksi lainvastainen . Ja eduskunnan lainsäätäjille viedä asia ,eihän alemman tason piispainkokous voi edes ohjeistaa ylintä päättäjää vaan tulee tyytyä päätökseen . Tuolla tyylillä Luoman ja Leppäsen ja monen muun työsuhde olis lyhyt jos toimisi maallisella sektorilla .
Tämä kysymys kirkollisista spn-parien avioliittoon vihkimisistä sisältää monia ihan oikeasti tärkeitä mutta myös eriskummallisia piirteitä. Kummatkin palautuvat liberaaliprotestantismiin ja sen tapaan ”päivittää” kristillistä uskoa ja kirkollista elämää.
Itse mietin sitäkin, miksi spn-pari haluaa liitolleen nimenomaan kirkollisen vihkimisen/siunauksen. Ottaen huomioon Raamatun ja juutalaiskristillisen tradition yksiselitteisesti kielteisen suhtautumisen samaa sukupuolta olevien keskinäiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Ajatellaanko vanhan 1960-luvun radikalismin tavoin, että tärkeä instituutio, kuten Suomen ev.lut. kirkko, pitää ”kesyttää” yhteiskunnan arvojen ja näkemysten mukaiseksi? Ajatellaanko, että kirkolla on sittenkin arvovalta kertoa, mitä mieltä Jumala on näistä asioista, jopa Raamatun sanasta huolimatta? En todellakaan halua vähätellä sitä tuskaa, jota kuka tahansa kristitty – seksuaalisesta suuntautumisestaan huolimatta – voi tuntea, kun omia tunteita ja tarpeita ei saa tyydytetyksi. Moralisointia ei myöskään kaivata. Ja kuitenkin joudun Raamattua Jumalan sanana pitävänä kristittynä kysymään: eikö kristillisen uskon mukainen ratkaisu olisi ohjaaminen pidättyväisyyteen ja samalla miehen ja naisen välisen kristillisen avioliiton korostaminen? Eikö osa kristityn vaellusta ole myös ristin kantaminen? Ennemmin kuin tarjota sellaisen hyväksymistä vahvistamista, minkä kristillinen kirkko uskoo ja tunnustaa Jumalan tahdon vastaiseksi. Unohtamatta, että Jumalan tahto lopultakin on hyvä.
> Itse mietin sitäkin, miksi spn-pari haluaa liitolleen nimenomaan kirkollisen vihkimisen/siunauksen.
Olen vähän hämmentynyt jos evankelis-luterilaisen kirkon kappalainen oikeasti kysyy, miksi pari haluaa kirkollisen vihkimisen tai siunauksen avioliitolleen. Ajatteleeko kappalainen oikeasti, että seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen ei voi olla kirkon jäsen tai uskossa?
Olisin jotenkin itse ajatellut, että kirkollinen keskustelu viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta on tehnyt sangen selväksi, että kirkon jäsenissä ja työntekijöissä aina piispoihin asti, tässä asiassa on erilaisia näkemyksiä. Kommentista jää se kuva ikäänkuin kappalainen olisi sulkenut silmänsä kaikelta ympäröivältä keskustelulta ja kuvittelisi, että kirkossa on vain hänen vakaumuksensa mukainen tapa ajatella asiasta.
Ja sikäli kun suoraa vastausta oikeasti tarvitaan: kristillisen uskon mukainen ratkaisu ei kaikille ihmisille ole ohjaaminen pidättyväisyyteen ja kohtuuttoman taakan ripustaminen lähimmäisen kannettavaksi. Kirkossa on paljon jäseniä ja työntekijöitä, joiden vakaumus ohjaa erilaiseen lähestymistapaan asiassa.
Heikki N. Se, että kirkon sisällä esiintyy näkemysten kirjo, ei tarkoita että kaikki tuon kirjon sävyt olisivat oikeita eli Raamatun ja kristillisen uskon mukaisia. Meidän vakaumuksemme – minkä laisia ne sitten ovatkin – eivät ole kirkon uskon ja elämän ylin ohje ja normi. Minä voin olla väärässä, mutta juuri pidättäytymiseen ohjaaminen on se tie, jota tulisi käydä. Eihän se todellakaan tarkoita, että naama punaisena paasataan toisille siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Kirkkomme piirissä on sitä paitsi myös koko joukko seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ja heidän läheisiään, jotka ajattelevat saman suuntaisesti.
Karavaani kulkee, koirat haukkuvat: https://fi.wikipedia.org/wiki/Samaa_sukupuolta_olevien_avioliitto .
Kirkollinenkin (media)karavaani tosiaan kulkee, valitettavasti haukkuenkin ja keinoista konsteihin siirtyillen. Vaan mihin suuntaa kulkee jamihin media ohjaa? ”Haukkujia” lienee puolella jos toisellakin.
”Haukkumisessa” pelkistyvät yksityiskohdat – todelliset ongelmat ovat paaa…l…jon syvemmällä kuin mitä ”haukkumisista” voi päätellä. Kysymys ei ole ”änkyräultravanhoillisten” ja edistyksellisten kirkollisesta maaottelusta vaan kahden (tai useamman) yhteensopimattoman maailmankatsomuksen tai uskonnon (ja siis myös ihmiskuvan) täydellisestä yhteensopimattomuudesta yhteisen yhden kestävän ratkaisun pohjaksi: onko kirkon sanoma ikuinen vai muuttuva ja muutettavissa oleva. Vai tuleeko kirkko koostumaan osaksi savesta, osaksi raudasta – päällisin puolin jostain muusta. Retoriikka (kaunisteltunakaan), Wikipedia – edes äänestys – ei aina paljasta totuuden ja todellisuuden syvää olemusta.
Totuus kuitenkin aina lopulta voittaa – vaikka me ihmiset ja ryhmittymät emme näytäaisi voittavankaan. Harmi tässä on, että moni asiasta osaton joutuu jotain, kenties paljonkion, menettämään. Ei ehkä nyt heti mutta ajan saatossa. Keskustelu keskittyy vain niiden elämään, jotka saavat ”haukkumisensa” tuoduksi nyt esille.
Piispa Mari Leppänen, voisit lopettaa SLEYN Porin messuyhteisön vainoamisen.