Kaksitoistavuotias osaa olla sinnikäs. Siis mitä tarkoitat, kun sanot, että kristittyjen kuuluu panna kaikki tasan? Siis jakaa legot naapurin kanssa ja antaa paras t-paita Ukrainaan? Mennä joka toinen päivä kävellen töihin, että se, jolla ei ole autoa, saa käyttää meidän ooppelia? Antaa oma huone kodittomalle, vaikka se ehkä koskisi myös sellaisiin tavaroihin, joihin saan koskea vain minä?

Kävelemme paahtavassa auringossa luostarisaaren käytävää. Punainen, hieno hiekka pölisee, kun kaksitoistavuotias juoksee edellä. Kappelin seinustalla hän pysähtyy ja alkaa nostella seinään kiinnitettyjen kysymyskylttien kulmaa. Kysymyksen alla on vastaus, ja kaksitoistavuotiasta kiinnostaa ihan ensimmäiseksi se, saako luostariveli omistaa mitään. Ei mitään! lukee kaksitoistavuotias ja lisää huutomerkin.

Kaksitoistavuotias alkaa ajatella viikkorahaansa ja suklaakuorrutettua jäätelöä ja Harry Potter -linnaa, johon juuri säästää. Yritän tarkentaa vastausta sanomalla, että eivät veljet köyhiä ole. He vain omistavat yhdessä kaiken. Mutta kaksitoistavuotias on jo nostanut seuraavan kysymyksen kulmaa.

Seitsemän kertaa, ei ole tottakaan

Saako luostariveli käydä kotona? Ei! kaksitoistavuotias lukee, vaikka vastauksessa kerrotaan, että luostari on luostariveljen koti. Luostarin asukkaat ovat luostarissa asuvan perhe. Omaa syntymäperhettäänkin luostariveljellä on lupa ikävän tai tarpeen tullen tavata.

Entä missä luostariveljet käyvät töissä? Kaksitoistavuotias hämmästelee: luostarissa! He viljelevät viiniä ja puristavat oliivipuidensa hedelmistä öljyä ja myyvät sitä luostarin kaupassa.

No, ihan järkeenkäypää, kaksitoistavuotias sanoo.

Yhtä järkeen ei käy luostarin työnteon rytmi. Siihen nimittäin näyttää kuuluvan rukous. Eikä rukoukseen kaksitoistavuotiaan hämmästykseksi ristitä käsiä vain illalla ennen nukahtamista, vaan seitsemän kertaa vuorokaudessa.

Seitsemän kertaa vuorokaudessa!

Kaksitoistavuotias ei ole käsittää määrää eikä aamuyön herätyksen kellonaikaa. Seitsemän kertaa vuorokaudessa luostariveljet keskeyttävät sen, mitä ovat tekemässä, vaihtavat työvaatteista luostariveljen valkoiseen vaatteeseen ja kokoontuvat yhteiseen rukoukseen. Sitten he palaavat työhönsä, keskeyttääkseen sen taas kohta.

Mitä siinä ehtii!

Rukous on tärkeämpää kuin työ, sanovat luostariveljet kappelin seinässä. Anna rukouksen hallita kaikkea, mitä teet. Anna rukouksen katkaista ainaiset urakkasi, kyseenalaistaa nälkäiset tavoitteesi.

Vastausta odottavien rukouspyyntöjen lista

Käymme luostarisaaresta päästyämme useammassa kirkossa. Kaksitoistavuotias tutustuu köyhien suojelijaan Antonius Padovalaiseen ja punaiseen valoon alttarilla ja ovensuun vihkivesimaljaan. Hän tapailee ristinmerkkiä, vaikka ei ole ennen sellaisesta kuullutkaan.

Häntä on jäänyt mietityttämään se jatkuva tai paremminkin pätkittäin toistuva rukoileminen. Siis voiko munkeilla olla niin paljon asiaa Jumalalle? Mitä he oikeastaan rukoilevat? Aina kirkosta lähdettäessä kaksitoistavuotias muistaa kysyä: ehdinkö rukoilla vielä vähän? Ja sitten hän ristii kätensä rinnan eteen koholle ja mumisee keskittyneesti itsekseen.

Jollain kävelyretkellä tulen sanoneeksi, että rukous on tapa muuttaa maailmaa. No sitähän kaksitoistavuotias oli juuri ajatellut. Että kun rukoilee, se tapahtuu.

Kaksitoistavuotiaalla tuntuu olevan lista pieniä ja suuria asioita, joihin Jumala voisi hyvinkin kaikkivaltiudessaan vaikuttaa. Siksi hänkin, luostariveljien tapaan, jatkaa rukoustaan, kun yhteisten päivien mittaan siirrymme kirkosta toiseen.

Ajattelen lapsen maagista maailmaa. Jumala on siinä yksi toimelias huolehtija muiden toimeliaiden huolehtijoiden joukossa, hyvä ja kykenevä vastaamaan siihen, mitä kysytään, niin kuin kristikunta on vuosisadat opettanut.

Rukous, joka muuttaa maailmaa

Oletko tullut ajatelleeksi, että rukous voisi olla myös hiljaisuutta? minä sitten kysyn. Sellaista, että päästää kaikesta irti, huolesta ja tietämisestä ja sanoista?

Kaksitoistavuotias katsoo hämmentyneenä.

Sellaista, että unohtaa pyytää tai edes kiittää ja ollaan vain Jumalan kanssa kahden, minä jatkan. Viiniviljelmälläkin kahdenoloa voi ehkä harjoittaa, mutta aika katkonaista se on ja työn keskellä on pakko ajatella kaikkea muuta. Elämä saattaa kohista ympärillä niin, että ajatuksia ja niiden repaleita on pää täynnä. Silloin voisi olla tarpeen sanoa päälle: Rauhoitu jo. Älä yritä niin kauheasti. Luota enemmän. Ole kuulolla.

Entä jos ei kuule mitään? kaksitoistavuotias kysyy.

Niin, minä sanon. Miksi Jumalan oikeastaan tarvitsisi puhua. Eikö riitä, että hänen seurassaan haluaa olla?

Ihan hyvä idea, jos Jumala on hyvää seuraa, kaksitoistavuotias sanoo.

Eikö siltä kuulosta, jos hän on rakkaus ja kauneus ja katsoo sinua koko ajan lempeästi, minä arvelen.

No okei, kaksitoistavuotias sanoo. Ihan ok.

Mutta miten sellainen rukous muuttaa maailmaa? kaksitoistavuotias kysyy.

Minun pitää miettiä hetki ennen kuin vastaan.

No sillä lailla, minä sitten sanon, että se muuttaa minua.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 7–8/2025.

Ilmoita asiavirheestä