Parhaillaan Loimaalla vietettävien Lähetyshiippakunnan kesäjuhlien lauantain ohjelmaan kuuluvassa luennossaan piispa Juhana Pohjola hahmotteli samanaikaisesti sekä kirkkonsa mennyttä että tulevaa. Hän viittasi myös siihen, että ensi viikolla, 6. elokuuta, tulee kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta siitä, kun järjestön omat messut alkoivat Helsingissä Ruoholahden seurakuntakodilla ennen niiden siirtymistä Mellunmäen seurakuntakeskukseen.
Tulevaisuuteen tähyillessään Pohjola arvioi, että 2030-luvun kirkollisessa kentässä Suomessa on samanaikaisesti sekä hajaannusta että kokoamista.
Monet ovat Pohjolan mukaan tuolloin sopeutuneet tai löytäneet jonkin turvakolon ”kansankirkon hengellisen eksytyksen keskellä”.
— Suuri joukko kansankirkosta eronneita kristittyjä elää ilman minkään seurakunnan ja kirkon jäsenyyttä. On joukko teologeja ilman pappisvihkimystä, paimenia vailla esipaimenta ja messuyhteisöjä ilman yliseurakunnallista kirkollista rakennetta. Tai on syntynyt uusia luterilaisia kirkkoja ilman keskinäistä yhteyttä, Pohjola visioi puheessaan.
Toisaalta Pohjolan hahmottelemaan tulevaisuuteen kuului myös kokoaminen: Pyhää Henkeä avuksi huutaen on hänen mukaansa etsitty ja löydetty vastauksia kysymykseen, miten paimenet ja lauma yhdessä rakentavat raamatullis-tunnustuksellisia, messukeskeisiä, yhteisöllisiä, omavaraisia ja evankelioivia seurakuntia 2030-luvun jälkikristillisessä lähetystilanteessa seuraaville sukupolville.
— On löydetty tapa kulkea yhdessä ja samassa kirkossa tai eri kirkoissa, jotka kuitenkin elävät alttari- ja saarnatuoliyhteydessä.
Suuri yhteinen kysymys Pohjolan mukaan on: miten rakentaa luterilaisia kirkon tuntomerkkien mukaisia seurakuntia ja kirkkoa 2030-luvulla.
— Tästä tulevaisuudesta ei tarvitse nähdä unia vaan yhdessä kärsivällisesti keskustellen ja rukoillen löytää yhteinen tunnustuksen pohja, sen mukaiset kirkolliset käytännöt sekä keskinäinen luottamus. Tähän meillä on rukouksessa halu ja valmius!
”Meille yhä annetaan nuoria miehiä paimenen kutsulla. On uusia seurakunnan alkuja.”
MITÄ NIMENOMAAN Lähetyshiippakunnan 2030-luvun todellisuuteen kuuluu, rohkeni Pohjola hahmotella tiettyjä mahdollisuuksia.
— Meillä on vapaus toimia ja voimavarana palvelualttiit seurakuntalaiset ja sitoutuneet tukijat. Uusi sukupolvi on ottamassa hienosti vastuuta tässäkin kesäjuhlassa. Meille yhä annetaan nuoria miehiä paimenen kutsulla. On uusia seurakunnan alkuja. Talous on vakaalla pohjalla. Kaikki edellytykset on siis yhdessä jatkaa Jumalan suojelevan käden alla hedelmällistä työtä, Pohjola totesi.
Hän jatkoi toteamalla, että aikaisemman kehityksen valossa vuonna 2030 kirkossa olisi seurakuntia yli 60, seurakuntalaisia vajaa 4 000 ja papistoa noin 90.
— Herra tietää. Ei takerruta lukuihin. Haluamme levollisesti ja päämäärätietoisesti nähdä vaivaa, jotta mahdollisimman moni saisi tulla omistamaan Kristuksen armoperintöä ja kokea huolenpitoa seurakunnassa.
Kasvua tärkeämpää on Pohjolan mukaan kuitenkin pitää Lähetyshiippakunnan tunnustuksellinen perusta ja työnäky kirkkaana, sekä edelleen haluta kehittää yhteisöllistä toimintakulttuuria, jossa seurakunnat oppivat yhdessä puhumaan, elämään, palvelemaan ja jopa seurakuntina tuplaantumaan, jos väkimäärä kasvaa.
Yksi pyrkimys Pohjolan mukaan on tehdä Lähetyshiippakuntaa entistä tunnetummaksi. Vieraillessaan eri seurakunnissa Pohjola kertoi monen uuden jäsenen kertoneen, etteivät he olleet kuulleetkaan Lähetyshiippakunnasta, ennen kuin se median kautta osui silmään.
— Uskallan väittää, että Lähetyshiippakunta on Suomen kristillisen kentän tarkoin varjelluin salaisuus! Suomen toiseksi suurin luterilainen kirkko on best kept secret, kolmannella kotimaisella sanottuna! Pohjola nauratti yleisöään.
”Jumala, elämän antaja, pitää itsellään ja vain itsellään oikeuden elämän päättämiseen.”
ERITTÄIN LAAJASSA puheessaan Pohjola käsitteli myös muita ajan ilmiöitä. Yksi niistä oli nykyajan suhtautuminen ruumiillisuuteen, elämään, syntymään ja kuolemaan.
Pohjolan mukaan Jumala ilmoittaa käskyissään, miten hän on suunnitellut ja järjestänyt ihmiselämän synnyn ja sen päätöksen.
— Ensin kuulemme, miten elämä syntyy: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Avioliiton ja perheen suojaksi sekä lasten parhaaksi Herra antaa 6. käskyn: Älä tee huorin.
Kun Jumala on käskenyt varjella elämän synnyn järjestystä, hän Pohjolan mukaan heti perään antaa käskyn varjella elämän päätöstä 5. käskyllä: älä tapa.
— Jumala, elämän antaja, pitää itsellään ja vain itsellään oikeuden elämän päättämiseen, Pohjola sanoi.
Elämän ja kuoleman pyhittämisen taustalla oli Pohjolan mukaan Jumalan ruumiillisuudellemme antama arvo ja merkitys.
— Juuri kehomme ja ruumiillisuutemme arvon kadottaminen ja häpäisy on kulttuurimme pimeyden ytimessä, Pohjola totesi.
Entä janan toinen pää? Pohjolan mukaan kuolemisen kulttuurimmekin ilmentää ruumiin temppelin häpäisyä.
— Ihmiselämä ja kehollinen koskemattomuus eivät olekaan luovuttamatonta ja pyhää. Ihmismieli on ottanut ylivallan kehosta ja ihmisen tahto Jumalan järjestyksestä. Kuolema ei olekaan yksin Jumalan asettama ja päättämä raja, Pohjola totesi.
”Toivon, että kirkollamme voisi olla asialliset ekumeeniset suhteet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa”
KUN LÄHESTYTÄÄN 2030-lukua, kirkollinen kenttä on Pohjolan mukaan murroksessa.
— Suruksemme Suomen evankelis-luterilainen kirkko monista uskollisista työntekijöistä ja hyvistä diakoniaohjelmista huolimatta on valinnut suunnan, joka jatkaa kulkuaan poispäin Jumalan sanasta. Tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä sitä ole tarvetta enempää avata, Pohjola sanoi.
Pohjola korosti, etttei liioin ole epäselvää siinä, että Lähetyshiippakunta seisoo molemmilla jaloilla itsenäisesti erillisenä kirkkona.
— Toivon toki, että kirkollamme voisi olla asialliset ekumeeniset suhteet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa, Pohjola sanoi.
Pohjola viittasi myös herätysliikkeiden ja järjestöjen nykytilanteeseen, jossa hänen mukaansa herätysliikkeet kohtaavat kansankirkon hengellis-teologisen murenemisen pienentyvänä elintilana. Se on Pohjolan mukaan johtanut niiden tiiviimpään keskinäiseen yhteydenpitoon sekä rakentamaan päämäärätietoisesti messuyhteisöjä.
— Kysymykset lähetysmäärärahojen leikkauksista, pappisvihkimyksistä, ehtoollisen vieton luvista ja kasteista kansankirkon jäsenyyden jättäneiden kohdalla vauhdittavat keskustelua omasta kirkollisesta rakenteesta, vaikka ulospäin viestitettäisiinkin halua pysyä kansankirkossa. Suuri muutos on linjaukset messujen jatkumisesta ilman tuomiokapitulien lupaa. Mitä tästä seuraa, jää nähtäväksi, Juhana Pohjola totesi puheessaan.
Juhana Pohjolan koko luennon voit lukea täältä.
LÄHETYSHIIPPAKUNTA ON oman luonnehdintansa mukaan luterilainen kirkko Suomessa. Saman luonnehdinnan mukaisesti se toimii itsenäisesti ja on osa ”yhtä, pyhää, yhteistä ja apostolista kirkkoa”. Lähetyshiippakunta on perustettu vuonna 2013, mutta se ei kuitenkaan ole rekisteröitynyt uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Sillä on vajaat 3 000 jäsentä ja noin 50 seurakuntaa. Osa hiippakunnan jäsenistä on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä.
Lähetyshiippakunta luonnehtii itseään tunnustukselliseksi luterilaiseksi kirkoksi. Kirkko on teologisesti konservatiivinen, eikä esimerkiksi naisten pappeutta hyväksytä.
Lähetyshiippakunnassa on runsaat 30 päätoimista pastoria. Lisäksi on joukko avustavia pastoreita. Osa pastoreista on entisiä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja, osa Lähetyshiippakunnassa vihittyjä.
Lähetyshiippakunnan piispana on vuodesta 2021 lähtien toiminut Juhana Pohjola.
Lähetyshiippakunta kuuluu Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon (International Lutheran Council, ILC), jonka suurin kirkko on yhdysvaltalainen konservatiivinen kirkko Missouri-synodi.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä