Helsingissä eilen torstaina kokoontunut ETYJ:n (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö) kokosi Finlandia-taloon yli tuhat koti- ja ulkomaista osallistujaa. Erikoiskokouksen tarkoituksena oli kunnioittaa ja muistaa tasan 50 vuotta aikaisemmin Helsingissä alkanutta ETYK-huippukokousta ja siitä liikkeelle lähtenyttä kansainvälispoliittista prosessia, joka aikanaan johti ETYJ:n syntymiseen.
Kohtalaisen suurta osanottajamäärää lukuun ottamatta kokouksessa ei muuta suurta ollutkaan. Toki tasavallan presidentti Alexander Stubb, ulkoministeri Elina Valtonen sekä etäyhteyden kautta kokousta tervehtineet Ukrainan presidentti Volodymir Zelenskyi ja Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteri António Guterres toivat puheenvuoroissaan tilaisuudelle sen ansaitsemaa arvokkuutta ja asiasisältöä. Myös kokouksen muissa puheenvuoroissa ja paneelikeskusteluissa käsiteltiin yleensä ansiokkaasti tämänhetkistä maailmantilannetta. Esimerkiksi Ukrainalaisen ihmisoikeusjuristin Oleksandra Matviichukin suulla todettiin, että hänen maansa taistellessa elämästään Helsingin-prosessilla on edelleen suuri tarve.
Mutta kaikkien hyvien näkökulmien ja linjauksien taustalla huokui myös kokouksen puheenvuoroissa moneen kertaan todettu tosiasia: ETYJ:n jäsenvaltion Venäjän 2000-luvun sotilaalliset seikkailut Georgiassa ja varsinkin sen vuonna 2022 avoimeksi hyökkäykseksi muuttunut sota Ukrainaa vastaan ovat käytännössä halvaannuttaneet järjestön. Venäjän toimet ovat samalla olleet jo Helsingissä vuonna 1975 hyväksyttyjen periaatteiden vastaisia. Räikeimpänä se, että ETYJ:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet kunnioittamaan toistensa alueellista integriteettiä ja itsemääräämisoikeutta. Käytännössä kaikella tällä on kaivettu maata ulkopolitiikan ja diplomatian vakiintuneiden sääntöjen ja käytäntöjen alta.
ETYK SAI kaukaisen alkunsa siitä, että 1960-luvun lopussa kansainvälispoliittisesti ongelmiin ajautunut Neuvostoliitto ajoi kansainvälistä turvallisuuskokousta. Sellaisessa se halusi siunauksen toisessa maailmansodassa valloittamien ja Pariisin rauhansopimuksessa 1947 saamiensa alueiden mukaisten rajojen loukkaamattomuudelle. Samalla kyse oli Euroopan jaon ja Neuvostoliiton satelliittivaltioiden aseman betonoimisesta. Suomen ja presidentti Urho Kekkosen toimesta kokouksen työnimeä ja sisältöä muokatiin hieman ja kokous kutsuttiin koolle Suomeen. ETYK alkoi käytännössä ulkoministeritasolla 1973.
Helsingissä 1975 sovittiin muun muassa siitä, että Euroopan rajoja ei enää sodalla muutettaisi. Samalla konferenssissa sovittiin läntisten valtojen vaatimuksessa myös ”ihmisoikeuskorista”, mikä tarkoitti erilaisten vapauksien turvaamista kaikissa allekirjoittajamaissa. Jälkimmäistä on monissa arvioissa pidetty tekijänä, jonka vapautta julistavaa voimaa Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltiot eivät tuolloin ymmärtäneet. Ehkä moni lännessäkään ei siihen Itä-Euroopan osalta pohjimmiltaan uskonut. Olihan myös niin, että esimerkiksi Neuvostoliiton miehittämät Viro, Latvia ja Liettua ja niiden vapaudenkaipuuta elättelevät kansat saattoivat nyt entistä enemmän ”unohtua” eurooppalaisesta julkisuudesta.
Toisin kuitenkin kävi.
Neuvostoliiton johtamalle itäblokin hallitukset eivät Helsingin päätöksiä turhan vakavasti ottaneet: toisinajattelijoiden vainoaminen jatkui entiseen malliin, joskin uudet itäeurooppalaiset Helsinki-ihmisoikeusryhmät saattoivat nyt kuitenkin viitata siihen, mistä oli sovittu. Eräänlaisen liki kuoliniskun ETYK sai vuonna 1979, kun Neuvostoliitto maailman yllätykseksi tunkeutui Afganistaniin. Siellä alkoi vuosikymmenen kestänyt sota, joka kuitenkin osaltaan vaikutti itäblokin vapautumiseen 1989 ja Neuvostoliiton romahdukseen vuonna 1991.
Myös Puolan Solidaarisuus-ammattiliiton syntymisestä johtuneita sisäisiä levottomuuksia 1980-luvun alussa Neuvostoliitto seurasi tarkasti, valmiina puuttumaan tapahtumiin myös aseellisesti.
ETYK oli siis alusta lähtien maailman tuulille altis idea ja hauras prosessi, jossa ehkä varsinkin Suomessa haluttiin nähdä enemmän, kuin siinä oli. Presidentti Kekkoselle asia oli kuitenkin äärettömän tärkeä.
MONIEN ONGELMIEN keskellä yskien edennyt ETYK-prosessi herätti kuitenkin, ehkä monien yllätykseksikin, lopulta myös aitoa toivoa. Aika teki hitaasti työtään ja kansainvälisessä politiikassa oli myös eräitä onnenkantamoisia. On joskus vaikea sanoa, mikä on ollut syytä ja mikä seurausta, mutta Itä-Euroopan vapautuminen neuvostoblokin purkautumisen jälkeen oli jotakin olennaista velkaa myös sille työlle, mikä Helsingistä 1975 lähti liikkeelle.
ETYK kiinnosti myös kirkkoja, jotka seurasivat 1970- ja 1980-luvuilla konferenssista alkaneiden prosessien kehittymistä. Asialla olivat varsinkin Euroopan kirkkojen konferenssi (EKK) ja katolisen kirkon piispainkokous (CCEE). Itäeurooppalaisille kirkoille konferenssin päätösasiakirjan ihmisoikeuskorin asiat olivat tärkeitä. Niihin voitiin tarvittaessa vedota, kun kommunistiset vallanpitäjät kuitenkin edelleen jatkoivat kirkkojen tarkkaa kontrollia ja sortoakin, aina neuvostoimperiumin romahtamiseen saakka.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta ETYK-asioita alkoi arkkipiispa Martti Simojoen tehtäväksiannon mukaisesti seurata Helsingin yliopiston sosiaalietiikan opettaja, myöhemmin Kotimaan päätoimittajana toiminut Jaakko Elenius. Rauhantyöstä kiinnostunut Elenius olikin kirkon ETYK-mies vajaan kymmenen vuoden ajan, osallistuen säännöllisesti moniin kansainvälisiin kokouksiin.
HELSINGISSÄ NYT pidetty kokoontuminen ei luultavasti ollut aivan sitä, mitä sen jossain vaiheessa haluttiin olevan. Nykyisestä ETYJ:n murheellisesta todellisuudesta kertovat myös mukana olleiden kakkossarjan venäläisten diplomaattien eri verkkoalustoilla kokouksesta ja sen puheenvuoroista antamat ylimieliset ja pilkalliset kommentit.
50-vuotiskokous sisälsi myös erään merkillisen yksityiskohdan: vaikka ETYK ja ETYJ ovat pitäneet esillä sananvapauskysymyksiä, olivat kokoukseen saapuneet toimittajat nyt aivan erityisen kontrollin alaisia. Heitä kuljetettiin lammaslauman tavoin johdetusti kokoussalin ja lehdistötilojen välillä. Vaikutti siltä, että spontaania journalistista työtä, kuten osanottajien haastatteluja ei juhlakokouksessa pidetty oikein suotavina.
Tällainen pelokas ja ylhäältä päin katsova suhtautuminen työtään tekeviin journalisteihin kertoo myös omaa kieltään ETYJ:n identiteettikriisistä, eikä lupaa hyvää jatkoa ajatellen.
Kaikesta huolimatta: maailma, jossa Helsingissä 50 vuotta sitten alkanut rauhantyö on mukana, edes heiveröisesti ja idean tasolla, on parempi maailma kuin se, jossa Euroopan turvallisuus ja yhteistyö olisi tarpeettomana haudattu. Helsingissä on eilisen konferenssin jälkeen keskusteltu diplomaattitasolla vielä siitä, miten ETYJ:n toimintaa voitaisiin kehittää. ETYJ on kriisissä, joista sen talousongelmat eivät ole vähäisimpiä. Pelissä on paljon ja kantona kaskena varsinkin Venäjän ETYJ:n kaikista periaatteista piittaamaton toiminta.
Pohjimmiltaan ETYJ:ssä on kysymys vapaudesta, demokratiasta ja oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät ole kauppatavaraa.
Lähivuodet näyttävät, kulkeeko ETYJ Kansainliiton tietä, vai onko sillä mahdollisuus vielä uuteen nousuun. Euroopassa eletään nyt vaarallista aikaa, jolloin varaudutaan ja taotaan aseita. Vahva puolustus on hyvä suoja sotaa vastaan, mutta jossain vaiheessa kaikkien kriisien osapuolien on osattava myös ryhtyä uudelleen keskustelemaan keskenään.
Ilmoita asiavirheestä