Elämään kuuluu väistämättä pettymyksiä, ja tässä jutussa psykoterapeutti Kirsi Hiilamo kertoo omistaan muun muassa kirkollisena vaikuttajana. Kerran eräs edustajatoveri totesi kirkolliskokouksessa Hiilamolle ”isälliseen ja välittävään tyyliin” lounaspöydässä, että kai ymmärrät joutuvasi helvettiin. Pettymysten aiheuttamilta haavoilta Hiilamoa on suojellut ajatus siitä, että Jumalan silmissä ihmisen arvo ei ole kiinni suorituksista.

On melkein kohtalon ivaa, että Kirsi Hiilamon pettymyksistä kertova kirja oli vähällä kaatua pettymykseen, joka liittyi sen tekemiseen.

Aihe oli valittuna, kustannussopimus allekirjoitettu ja tekstiäkin jo olemassa, mutta joidenkin yksityiskohtien kanssa asiat vähän niin ja näin.

Sitten tilanne kärjistyi. Kustannustoimittajan vaatimukset tuntuivat kirjailijasta kohtuuttomilta. Yhteistyö oli katkolla. Ei ollut varmuutta, julkaistaisiinko kirjaa lainkaan.

Miten en vieläkään osaa, mietti Hiilamo, jolla oli takanaan pitkä ura ja myös useita menestyksekkäästi julkaistuja kirjoja.

– Se oli kauhea pettymys itselleni, että miten en tähän pysty.

Onneksi oli naapurin eläköitynyt kustannustoimittaja, jolta Hiilamo uskalsi pyytää apua, sekä puoliso Heikki Hiilamo, joka kannusti jatkamaan todeten: Nyt ei ole tunteilun vaan tekemisen aika.

Ja kuten pettymysten kanssa yleensä, niistä voi joskus myös oppia. Hiilamoa kriisi auttoi kirkastamaan kirjan tyyliä.

– Huomasin silloin, että olisin itse tarvinnut kirjaa siitä, miten pettymyksestä selviää.

Käsikirja pettyneelle

Tämän vuoden alussa Takaiskuista tasapainoon – miten kääntää pettymys voimavaraksi lopulta julkaistiin. Teos on pettyneelle kuin käsikirja, josta vastoinkäymisen kohdatessa voi etsiä oikean luvun. Käsitellyiksi tulevat pettymykset parisuhteissa, ystävyydessä, opinnoissa ja työelämässä, pettymykset yhteisöön ja Jumalaan ja niin edelleen.

Aiheen rajaaminen ei ollut helppoa, Hiilamo toteaa.

– Pettyähän voi vaikka mihin.

Tapaamme Hiilamon vastaanottohuoneessa Helsingin ydinkeskustassa. Pastellin sävyillä sisustetun huoneen pöydällä on paketillinen nenäliinoja. Huone on komean jugend-talon yläkerroksissa. Horisontissa siintää Hiilamon entisen työnantajan omistama maamerkki, Helsingin tuomiokirkon kupoli.

Kirjaa Hiilamo kuvailee kirkollisen uransa lopputyöksi. Pappina ja kirkon perheneuvonnassa valtaosan työurastaan tehnyt Hiilamo jätti kirkon työt pari vuotta sitten ja siirtyi yksityiseksi psykoterapeutiksi.

Aihe valikoitui työssä saatujen kokemusten perusteella. Pettymyksiä työssä sai vastaanottaa paljon, ja Hiilamo huomasi, että monille niistä irti päästäminen oli vaikeaa.

– Ja onhan minulla omassa elämässänikin ollut tiettyjä pettymyksiä. Että eivät ne ole vieras asia.

Häviäjiä on enemmän kuin voittajia

Pettymyksen olemusta Hiilamo kuvaa kirjan johdannossa tunnistettavasti. Teologian tohtori Martti Lindqvistiä mukaillen hän kirjoittaa, että pettymyksen hetkellä unelma ja sen toteutuminen hipaisevat toisiaan mutta eivät kuitenkaan kosketa.

– Toki on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat aina auringonpaisteisella puolella. Elämä on sillä tavalla epäreilua. Mutta sitäkin tärkeämpää heidän olisi ymmärtää, että muilla ihmisillä pettymyksiä voi olla, Hiilamo sanoo.

”Kilpailuyhteiskunnassa ani harvat voittajat saavat suuren huomion ja suuri joukko häviäjiä jää yksin pettymyksensä kanssa.”

Hiilamo ajattelee, että lapsen kehitykselle sopiva määrä kohtuullisia pettymyksiä on välttämättömyys.

– Ja aikuisellekin on aika tärkeää, ettei elämä mene ihan putkeen. Että olisi jonkinlaista nöyryyttä.

Monille pettymyksiä on kuitenkin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Pettymykset eivät kerro vain yksilöstä vaan koko kulttuurista.

– Kilpailuyhteiskunta synnyttää asetelmia, joissa ani harvat voittajat saavat suuren huomion. Sitten on suuri joukko häviäjiä, jotka jäävät yksin pettymyksensä kanssa.

Lisäksi suomalaisessa kulttuurissa menestykseen ja pettymyksiin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Toisaalta pärjäämistä korostetaan. Silti menestystä ei saisi tavoitella. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Niinpä pettymyksiä voi olla vaikea myöntää edes itselleen.

– Eihän kukaan halua olla luuseri. Vaatii paljon kanttia myöntää epäonnistuneensa.

Isotkin vastoinkäymiset saatetaan yrittää lakaista maton alle. Se on kuitenkin lopulta aika huono tapa selvitä eteenpäin. Tästäkin Hiilamo tietää jotain myös itse.

Suru ei lähde suorittamalla

Se, että Kirsi Hiilamosta tuli pappi, oli monen sattumuksen summa. Hiilamo ei tosin itse puhu sattumasta vaan johdatuksesta.

– Sattumanvaraisuus on aika rankka ajatus, hän sanoo.

Joistain pettymyksistä Hiilamo on myöhemmin ajatellut, että ”hyvä Jumala johdatti”.

– Mutta jälkeenpäin. Eihän se niissä hetkissä tunnu johdatukselta.

Lapsuuttaan Pohjois-Espoossa Hiilamo kuvaa turvalliseksi. Ainoa lapsi oli vanhempiensa silmäterä. Pettymyksiä lapsuuteen mahtui silti paljon.

Esimerkiksi Hiilamo muistaa eräät uintikilpailut. Niihin hän lähti voitonvarmana, tiesihän hän olevansa erinomainen uimari. Kisoissa kuitenkin selvisi, ettei hän ollut niin nopea kuin oli kuvitellut. Hän vain piti uimisesta.

Kovin uskonnollinen Hiilamon lapsuudenkoti ei ollut, mutta hänellä oli silti jo pienenä tyttönä tapana kuunnella radiosta jumalanpalveluksia.

Yksi käänne Hiilamon elämässä tapahtui, kun hän tapasi bussissa sattumalta (tai johdatuksesta) entisen koulukaverinsa, joka houkutteli Hiilamon mukaan Navigaattorit-liikkeeseen.

Kyse oli yhdysvaltalaisen pariskunnan Suomeen tuomasta kristillisestä opiskelijajärjestöstä. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, Hiilamo kuvaa liikkeen maailmankuvaa mustavalkoiseksi ja opetusta fundamentalistiseksi.

”Varmaan olisi ollut syytä mennä siinä kohtaa terapiaan, mutta jotenkin hengellistin kaiken.”

Samoihin aikoihin Hiilamo rakastui – ja kuten usein ensirakkauden kanssa käy, päättyi suhde kovaan sydänsuruun. Erityisen vaikean asiasta teki se, ettei Hiilamon ensirakkauden kohde ollut uskova ja tällainen suhde oli liikkeen opetusten mukaan väärin.

Hiilamo ajatteli, että sydänsuru oli Jumalan rangaistus siitä, ettei hän ollut pysynyt ”kaidalla polulla”.

– Varmaan olisi ollut syytä mennä siinä kohtaa terapiaan, mutta jotenkin hengellistin kaiken.

Koska surun syynä oli ”oma synti”, tuntui järkevältä ratkaisulta ”antautua Herralle” eli täysillä liikkeen toimintaan.

Paljon rohkeutta, vähän iloa

Myöhemmin Kirsi Hiilamoa on suojellut pettymysten aiheuttamilta haavoilta ajatus siitä, ettei ihmisen arvo Jumalan silmissä ole kiinni suorituksista. Tuohon aikaan hän ajatteli kuitenkin vähän toiseen tapaan.

Navigaattoreissa opetettiin, että uskoa ylläpitää rukous, raamatunluku, opetuslapseus ja evankeliointi. Vihkoon piirrettiin pyörä, jonka jokainen siivu kuvasi yhtä näistä.

Hiilamo yritti suoriutua uskosta oppien mukaan. Raamatunjakeita hän opetteli ulkoa korteista, joita hän kantoi mukanaan kotelossa. Evankeliointi tarkoitti muun muassa traktaattien jakamista ja ihmisten tavoittamista opiskelija-asuntolan oville koputtelemalla.

– Se oli ihan hirveän rankkaa työtä. Ei sellainen sovi kaltaiselleni persoonalle.

”Sitten hän sanoi rohkaisten, että raskasmieliset ihmiset pääsevät syvälle.”

Paljon myöhemmin eräässä piispantarkastuksessa Helsingin piispa Eero Huovinen kertoi Hiilamolle näkevänsä tässä paljon rohkeutta, mutta vähän iloa.

– Sehän tuntui ihan hirveältä, että kauheaa, en ole tarpeeksi iloinen. Mutta sitten hän sanoi rohkaisten, että raskasmieliset ihmiset pääsevät syvälle.

Nyt Hiilamo ajattelee olleensa navigaattorivuosinaan todennäköisesti masentunut.

– Uuvuin, kun jouduin kamppailemaan sen kanssa, miltä sisällä tuntui ja mitä ulospäin yritin näyttää.

Navigaattoreiden toiminta Suomessa päättyi myöhemmin 1990-luvulla sisäiseen kriisiin. Tuolloin Hiilamo oli kuitenkin jo jättänyt liikkeen. Tähän sopivan väylän tarjosivat teologian opinnot, jotka veivät häntä kauemmas yhteisöstä. Muut kun opiskelivat pikemmin kauppatieteitä, oikeustiedettä ja lääketiedettä.

Kaikesta huolimatta Hiilamo on kiitollinen vuosistaan liikkeessä ja siellä kohtaamistaan ihmisistä. Yhteisöt ovat aina olleet Hiilamolle tärkeitä, ja Navigaattorit oli tiivis yhteisö. Kuin perhe.

– Siellä oli paljon ihan oikeaa herätystä. Mutta se minun hengellinen pyöräni ei pyörinyt.

Kaipausta, hiljaisuutta ja lohtua

Hiilamon vanhemmille ainoan lapsen teologian opinnot saattoivat olla pettymys. Hiilamo arvelee, että he pitivät tyttärensä uskonnollisuutta merkkinä siitä, etteivät asiat olleet kovin hyvin.

Fuksivuoden jälkeen Hiilamo haki opiskelemaan psykologiaa, mutta jäi varasijalle. Se oli yksi elämän suurista pettymyksistä.

Hiilamon opiskeluvuosia leimasi kokemus yksinäisyydestä. Opinnot etenivät hitaasti, vaikka aiheet olivat kiinnostavia.

– Gradun tein yksinäisyydestä Irja Kilpeläisen tuotannossa. Aiheen valintakin kuvaa mielialaani.

Niinpä oli ison kynnyksen takana, että Hiilamo opintojensa loppuvaiheessa kesällä 1988 uskalsi lähteä interreilaamaan halki Euroopan. Määränpäänä oli Rooma, jossa järjestettiin ekumeenisen Taizé-yhteisön kansainvälinen tapaaminen.

Suomesta mukana oli pieni porukka, muiden muassa Heikki Hiilamo. Parin ensitapaaminen oli Vatikaanissa ”paavin jalkojen juuressa”.

Tuleva aviopari tutustui toisiinsa Rooman historiallisilla kaduilla kävellen. Sattumalta (tai johdatuksesta) matka jatkui Roomasta osin samoilla junilla.

– Olin umpirakastunut, ja Heikkikin ilmeisesti. Menimme naimisiin ja kolme päivää häiden jälkeen saimme tietää, että esikoinen on tuloillaan.

Sittemmin lapsia on syntynyt kaikkiaan viisi.

Matka oli kuitenkin käänteentekevä myös toisella tapaa. Hiilamo löysi Roomassa uuden tavan olla kristitty.

Taizén kristillisyydessä korostuivat aivan toisenlaiset asiat kuin Hiilamon nuoruuden yhteisössä: Ilon ja menestyksen sijaan korostettiin kaipausta, hiljaisuutta ja lohtua. Mustavalkoisten vastausten sijaan mystiikkaa.

Ystävällisesti helvettiin

Pappiskutsumusta Hiilamolla ei vielä opintojen alussa ollut, eikä pappeus toki 1980-luvun alkupuoliskolla olisi naiselle ollut vaihtoehtokaan. Kesäharjoittelut seurakunnissa kuitenkin muuttivat mielen.

Pian häiden jälkeen Hiilamo sai ensimmäisen papin paikkansa Pakilan seurakunnasta. Esikoinen oli vielä kovin pieni äidin palatessa työhön, jota papit tuohon aikaan tekivät kuutena päivänä viikossa.

Myöhemmin Hiilamo on surrut sitä, kuinka paljon teki töitä ensimmäisten lasten ollessa pieniä.

– Paljon olisi voinut valita toisinkin. Mutta nyt on turha näitä miettiä. Se meni niin kuin meni.

Näkyvimmän roolinsa kirkossa Hiilamo on tehnyt päätöksentekijänä. Vaikuttamistyö on ollut hänelle aina tärkeää.

Erityisen tärkeä vaikuttamisen paikka oli kirkolliskokous, jossa hän oli mukana vuosina 2012–2024. Sinne hänet valittiin seksuaalivähemmistöjen asiaa kirkossa ajavan Tulkaa kaikki -liikkeen listalta.

Kirkolliskokous on kuin kirkon eduskunta, jolle periaatteessa kuuluu kirkossa ylin päätösvalta. Hiilamo lähti kirkolliskokoukseen suurin unelmin.

– Olen kiitollinen, että sain siellä olla ja teimme tosi lujasti töitä. Mutta kun katson, mitä saimme aikaan… ehkä kysyn, että maksoiko se vaivan.

”Suoraan sanoen kirkolliskokouksessa tuli olo, että olisi helpompaa jos kaltaiseni ihmiset lähtisivät kirkosta.”

Hiilamo kyllä ymmärsi jo lähtiessään, ettei yksin saisi aikaan mitään. Silti vaikuttamisen vaikeus pääsi yllättämään.

– Sieltä puuttuvat rakenteet. Olisi helpompaa, jos puhuttaisiin suoraan, olisi selkeät ryhmittymät, ryhmien edustajilla neuvotteluvaltuudet ja voitaisiin tehdä kompromisseja. Rakenteiden puute tekee päätöksenteosta hähmäistä.

– Ei se maailman tehokkain konklaavi ole.

Pettymys ei kuitenkaan liity vain tekemättä jääneisiin päätöksiin vaan myös yhteisöön.

Toisaalta kirkolliskokous oli kuin leirikoulu, jossa istuntojen ohessa syötiin, saunottiin, vaihdettiin kuulumisia ja vietettiin messua. Kaksitoista vuotta kirkolliskokous oli Hiilamolle myös hengellinen yhteisö. Pinnan alla oli kuitenkin paljon ristiriitoja. Kaikki eivät edes mahtuneet samaan ehtoollispöytään.

Kerran eräs edustajatoveri totesi Hiilamolle ”isälliseen ja välittävään tyyliin” lounaspöydässä, että kai ymmärrät joutuvasi helvettiin. Toinen halusi kertoa saman viestin saunassa.

Lounaskeskustelun jälkeen Hiilamo meni tolaltaan. Saunassa hän osasi jo suhtautua rauhallisemmin.

– Että ai okei, noinko sinä ajattelet, lähdetäänkö uimaan.

– Heillä oli sisäinen velvollisuus sanoa se, jotta voin tehdä parannuksen. Heitä molempia arvostin paljon, koska tykkään suorasta puheesta.

Joistain toisista tilanteista suora puhe puuttui, mutta Hiilamo toteaa olevansa ”herkkä aistimaan”.

– Suoraan sanoen kirkolliskokouksessa tuli olo, että olisi helpompaa jos kaltaiseni ihmiset lähtisivät kirkosta. Että olen liian sitä tai tätä.

Lopulta Hiilamo alkoi voida istuntoviikoilla fyysisesti pahoin. Niinpä viime vaaleissa hän ei enää asettunut ehdolle. Oli annettava tilaa uusille voimille.

Oletko ajatellut, ettei kirkko tarvitse sinua?

Nykyistä työtään psykoterapeuttina Hiilamo kuvaa näköalapaikaksi. Se on tuonut perspektiiviä myös siihen, mitä hän ajattelee kirkosta työnantajana. Hiilamon mukaan kirkko todella välittää työntekijöitään, mikä ei työelämässä ole lainkaan tavallista.

– Ihmiset ovat tavallisissa töissä tosi kovilla. On kovia vaatimuksia, ankaraa kilpailua ja paineita.

Hiilamolle lähtöpäätös kirkon työstä ei ollut helppo, eikä se syntynyt nopeasti. Yksi ratkaiseva asia oli ystävän lausahdus vuosia sitten.

– Hän sanoi, että tarvitset hirveästi kirkkoa, mutta oletko ajatellut, että kirkko ei tarvitse sinua. Pikkaisen loukkaannuinkin siitä, mutta kysymys jäi mieleen.

Paljon myöhemmin Hiilamo oivalsi, että ystävä oli ollut oikeassa. Hiilamo oli koko uransa työskennellyt kirkossa paitsi omasta halustaan myös velvollisuudentunnosta. Mutta ei yksikään työntekijä ole korvaamaton. Sen ymmärtäminen tuntui vapauttavalta.

Kun kirkon työ jäi taakse, on oma hengellisyys vahvistunut. Viime vuosina körttiläisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Herännäisyydessä häneen vetoaa seuraperinteen yksinkertaisuus ja alatien kristillisyys. Körttien sanakirjan mukaan se tarkoittaa, että uskon asioita lähestytään nöyrästi ja synnin tunnossa ”vähän kuin takaoven kautta”.

– Siellä saa olla kaikkine kysymyksineen ja annetaan paikka kaipaaville. Kynnys on oikeasti matala.

Sekin vetoaa, että liikkeessä erimielisyyden kanssa osataan elää. Kaikkien ei tarvitse ajatella samalla tavalla, eikä siitä tehdä ongelmaa.

Toisinaan Hiilamo on ajatellut, että konservatiivina elämä olisi saattanut olla helpompaa.

– Olisi välittävää lämpöä ja kaikkea, jos olisin vain pystynyt ajattelemaan tai uskomaan niin. Mutta kun en pysty.

Pettynyt ja kiitollinen

Nyt alkamassa on aivan uudenlainen elämänvaihe. Kun kuopus muutti keväällä omaan kotiinsa, jäivät Kirsi ja Heikki Hiilamo ensimmäistä kertaa avioliittonsa aikana todella kahden. Työntekoakin Kirsi on ajattelut hiljalleen vähentää ja keskittyä enemmän pieniin lapsenlapsiin, joita on jo viisi. Tavoitteena on päästä ”hyväkuntoisena taivaaseen”.

– Olen jäähdyttelyiässä. Se ei ole helppoa. Nuoruutta painotetaan meillä aika paljon, ei niinkään vanhuutta ja viisautta.

Olemme puhuneet pettymyksistä melkein kolme tuntia. Tuntuu kohtuulliselta, että välillä puhutaan edes lyhyesti myös onnistumisista. Mitkä siis ovat Kirsi Hiilamon mielestä hänen tärkeimpiä saavutuksiaan?

– Toimitukset. Kasteet, vihkimiset ja hautajaiset, vastaa hän empimättä.

Eivät siis esimerkiksi julkaistut kirjat tai työstä annetut tunnustukset vaan papin arkityö. Hiilamosta on tuntunut hienolta päästä mukaan ihmisten tärkeisiin hetkiin ja kohdata heidät paljaina, ilman meriittejä.

– Ja tietysti myös sielunhoidolliset terapeuttiset keskustelut.

Toki arkityöhönkin on mahtunut monenlaista, myös mokailua. Elämässä asiat on harvoin joko–tai, usein sekä–että.

– Sekin, että olen edelleen kimpassa Heikin kanssa, voi olla jonkun mielestä hyvä juttu ja onkin, mutta eivät muut tiedä, mitä kaikkia vaikeuksia meidän välillä on ollut.

– Eivät pettymykset kiitollisuutta poista.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 6/2025.

Ilmoita asiavirheestä