Rakas isämme, rovasti Väinö Simojoki sai 23.4. kotiinkutsun 95 vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Häntä jäivät kaipaamaan lähes 70 yhteisen vuoden jälkeen äitimme Aila (os. Kurikka), viisi lasta sekä komea katras jälkipolvea.
Isä syntyi 27.1.1930 maatalon poikana Rantsilassa, luki ylioppilaaksi Oulun lyseossa 1950 ja lähti opiskelemaan teologiaa Helsinkiin. Nuoruuden harrastuksiin kuuluivat muun muassa pesäpallo ja kuorolaulu. Myös äiti oli Rantsilasta ja hän kouluttautui opettajaksi. Hengelliseksi kodikseen he löysivät Uusheräyksen.
Isä valmistui 1957 ja aloitti uransa Kemissä nuorisopappina. Hän oli työstään innostunut ja entisten nuorten mukaan kaupungissa saatiin kokea jopa pieni nuorisoherätys. Siellä syntyivät myös perheen ensimmäiset lapset, Pekka, Maija ja Ilkka.
Suuri muutos tarinassa tapahtui, kun isä sai lähetyskutsun. Monien kipuilujen jälkeen se johti lähetyskurssille Helsinkiin ja niin perheemme siunattiin 1964 SLS:n kautta lähetystyöhön Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan.
Asuimme ensimmäisen työkauden 1964–69 Engelan kylässä maan pohjoisrajalla. Isä sai vastuulleen Ambo-Kavangon kirkon seurakuntaopiston ja koulutti siellä kirkon ensimmäiset diakonit. Tämän lisäksi työhön kuului lähes kaikkea mahdollista saarnamatkoista rakennustöihin ja sielunhoidosta autojen huoltoon. Jo uuden kielen ja kulttuurin oppiminen oli iso urakka. Oman huolensa työhön toi myös maata hallitsevan Etelä-Afrikan apartheidpolitiikka. Perheonneakin koettiin, kun kaksi tytärtä, Kaija ja Eeva, syntyivät Onandjokwen sairaalassa.
Oulussa vietetyn kausiloman jälkeen muutimme 1970–73 Tshandiin, Ambomaan länsiosaan, missä isä sai vastuulleen työn muun muassa dhimba-heimon parissa. Viimeiset puoli vuotta asuimme Oniipassa, jossa hän joutui keskellä poliittista kuohuntaa hoitamaan koko työalueen esimiehen tehtävät. Isä totesi usein, että kaikesta huolimatta nämä Afrikan vuodet olivat hänen elämänsä rikkainta aikaa.
Suomeen palattuamme isä toimi 1973–81 Lapuan hiippakunnan lähetyssihteerinä ja sen jälkeen Jyväskylässä Kypärämäen kappalaisena eläkeikäänsä asti 1993. Isä oli pidetty pappi, jolla oli leppoisa tapa kohdata ihmiset. Hän otti Jumalan sanan vakavasti, mutta höysti saarnansa huumorilla. Viimeiset vuotensa isä asui äidin kanssa Oulunsalossa.
Eläkevuosinaan isä vietti paljon aikaa Rantsilan mökillä kalastaen, marjastaen ja sienestäen, mutta vieraili välillä puhumassa seuroissa muun muassa Kalajoen opistolla. Hän oli innokas penkkiurheilija, ja yksi rakas harrastus oli kivipiiri, jossa syntyi afrikkalaisista kivistä kauniita koruja suvun naisväelle.
Isän intohimona oli suomen kieli. Hän kirjoittelikin runoja ja kronikoita koko ikänsä, jopa sienet saivat oman ylistysrunonsa. Afrikan vuosista häneltä ilmestyi myös pari kirjaa. Isän teksteistä syntyi monia lauluja ja yksi äänitekin. Näin hän runoili eräässä laulussaan:
’Taival ei jatkune kauan,
kilvoitus päättyy vaeltajan
ja käsiin rakkaan Vapahtajan
laskemme matkaajan sauvan’.
Kilvoitus on päättynyt. Meille jäi iloinen ikävä!
Pekka Simojoki
muusikko
Muistamiset: Teologinen koulutus. Shangalala, Angola. Suomen Lähetysseuran kautta FI16 80001400182672