Evankelioiminen ei edellytä uskoon tulemisen tunnekokemusta, vaan olennaista on kokemus uskon merkityksellisyydestä. Muun muassa näin linjataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon juuri julkaisemassa asiakirjassa ”Seuraa minua! Evankelioimisen toimintaperiaatteita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tueksi”. Sen on toimittanut Kirkkohallituksen Toiminnallisen osaston asiantuntija Juha Luodeslampi.
Julkaisun taustalla on kirkolliskokouksessa syksyllä 2021 tehty edustaja-aloite, jossa pyydettiin muun muassa laatimaan kiireellisesti periaatteet seurakuntien evankelioimistoimintaa varten, kehottamaan seurakuntia laatimaan säännöllisesti päivitettävä evankelioimistoiminnan suunnitelma sekä selvittämään, miten evankelioimisen opetus liitetään kirkon työntekijöiden ja luottamushenkilöiden koulutukseen.
Julkaisu koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä käsitellään sitä, mitä evankelioiminen on tai ei ole. Toisessa keskitytään digitaaliseen toimintaympäristöön evankelioinnin paikkana. Kolmannessa pohditaan evankeliointiin liittyviä koulutustarpeita. Asiakirjan tavoitteena on auttaa seurakuntia laatimaan evankelioimisen toimintalinjauksia.
JULKAISUSSA TODETAAN, että kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkon kaikki hengellinen toiminta on evankeliumin julistamista ja todeksi elämistä. Evankeliointi on kutsua muutokseen, joka koskee sekä julistajaa että julistuksen vaikutuspiirissä olevia.
”Evankelioidessa ei pidä luvata sairauksien parantumista, helpompaa elämää tai valmiita ratkaisuja etsijän elämänkysymyksiin.”
Julkaisussa tehdään pesäeroa sellaiseen evankelioimiskäsitykseen, jossa evankelioinnin tavoitteena on, että ihminen tekisi henkilökohtaisen uskonratkaisun. Asiakirjassa todetaan, että evankelioiminen ymmärretään nykyisin varsin laajasti mukaan kutsumiseksi ja se voi tapahtua monin eri tavoin, myös esimerkiksi musiikin, kuvataiteen tai kehollisten harjoitusten avulla.
Evankelioimisen tavoitteena on, että ihminen kokee olevansa hyväksytty Jumalan edessä. Tämän perustana on armo, joka ei riipu ihmisen omista teoista tai ansioista. Kaikkea hengellistä vallankäyttöä, pelottelua ja painostusta tulee välttää.
Asiakirjan mukaan evankelioidessa ei pidä luvata sairauksien parantumista, helpompaa elämää tai valmiita ratkaisuja etsijän elämänkysymyksiin. Evankelioidessa pyritään sen sijaan kuuntelemaan ja ymmärtämään etsijän kokemuksia ja kysymyksiä. Olennaista on hyväksyä hengellinen moninaisuus.
Evankelioiminen on kutsu vapauteen, eikä se edellytä esimerkiksi evankelistalle tärkeiden elämäntapojen noudattamista. Evankelistan tulee luottaa Pyhään Henkeen, joka antaa jokaiselle kristitylle omat armolahjansa ja puhuttelee etsijää niin kuin hyväksi katsoo.
Julkaisussa painotetaan, että evankelioiminen tapahtuu aina osana seurakuntayhteisöä. Evankelista toimii kutsuvan seurakunnan tai oman seurakuntayhteisönsä teologisten linjausten ja toimintaperiaatteiden puitteissa ja seurakunnan johdon ohjauksessa. Kirkon työntekijän työhön evankeliointi liittyy saumattomasti, koska se on seurakunnan ydintehtävä.
Julkaisussa huomioidaan, että hengellisen toimintaympäristön muutos haastaa seurakunnan toimintaa opetukselliseen suuntaan. Kun kasteet vähenevät ja ihmisten perustiedot kristinuskosta ohenevat, toiminnassa tulee huomioida yhä enemmän uskon perusasioiden opettamisen tarve.
Asiakirjassa on määritelty erilaisia evankeliointiin liittyviä käsitteitä. Siinä myös esitetään paljon kysymyksiä, joita seurakunnissa olisi hyvä pohtia.
DIGITALISAATIO TARJOAA julkaisun mukaan seurakunnille paljon mahdollisuuksia tavoittaa kaikenlaisia ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten kanssa. Digitalisaatio mahdollistaa myös analytiikkaan ja tietoon perustuvan päätöksenteon ja tiedolla johtamisen. Ne puolestaan auttavat tunnistamaan kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet.
”Julkaisussa kysytään, pitäisikö kokonaiskirkolla olla verkkopappeja, digidiakoneja tai valtakunnallista nuorisotyötä eri verkkoympäristöissä.”
Julkaisussa painotetaan keskusteluun osallistumisen ja muun vuorovaikutuksen tärkeyttä sosiaalisessa mediassa. Tämä edellyttää seurakunnan edustajien aitoa läsnäoloa somessa omilla kasvoillaan sekä mahdollisuutta käyttää riittävästi aikaa sometyöhön.
Julkaisussa kysytään, pitäisikö kokonaiskirkolla olla verkkopappeja, digidiakoneja tai valtakunnallista nuorisotyötä eri verkkoympäristöissä. Lisäksi kysytään, millä edellytyksillä yksittäisillä seurakunnilla voisi olla hengellisiä ohjaajia tai pappeja, joiden pääasiallisena työalueena olisivat digitaaliset ympäristöt.
Someläsnäololle tulee seurakunnissa määrittää selkeät, mitattavissa olevat tavoitteet, joita seurataan. On myös määriteltävä tarkasti, mitä kohderyhmiä milläkin kanavalla tavoitellaan. Mitattavien tavoitteiden seuraaminen auttaa suuntaamaan strategiaa, toimintaa, työntekijäresursseja ja somesisältöjä tarkoituksenmukaisesti.
KOULUTUKSEN OSALTA julkaisussa kartoitetaan seurakuntien tulevaisuuden osaamistarpeita.
Toiminnan kehittämisen näkökulmasta olisi julkaisun mukaan hyödyllistä, että työntekijät ja vapaaehtoiset osallistuisivat yhteisiin koulutuksiin ja tapahtumiin, koska tulevaisuudessa raja henkilöstökoulutuksen ja vapaaehtoisille suunnatun koulutuksen välillä ohenee tai murenee kokonaan.
Asiakirjaa valmistelleeseen työryhmään kuuluivat sen toimittajan Juha Luodeslammen lisäksi Kirkkohallituksen asiantuntija Henna Ahlfors, kansliapäällikön erityisavustaja, dosentti Elina Hellqvist, pastori Matti Hernesaho, Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtava asiantuntija, dosentti Jyri Komulainen, Kirkkohallituksen asiantuntija, rovasti Terhi Paananen, dosentti Jaakko Rusama, Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön koulutuspäällikkö Ulla Tuovinen, Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja Kalle Virta sekä Medialähetys Sanansaattajien operatiivinen johtaja Mervi Viuhko.
Koko julkaisun voit ladata luettavaksi täältä.
Luo myös arkistojuttu:
Kolumni: Alitse kaikkien rajojen – onko missiologia ruosteessa ja ajatus kristinuskon ainutlaatuisuudesta hiipumassa?
Ilmoita asiavirheestä