Tammikuussa menehtynyt elokuvaohjaaja David Lynch (1946–2025) on osavastuussa lapsuuteni loppumisesta. Aloitin syksyllä 2002 lukion ja lähdin vanhempien ystävieni suosituksesta Iisalmen Minilippaaseen katsomaan Lynchin uusinta Mulholland Drivea (2001). Nimensä mukaisesti pienessä elokuvateatterisalissa istui lisäksemme yksi vanha nainen. Avasimme ajalle ominaiset litran Karhu-pullot ja vajosimme kahdeksi ja puoleksi tunniksi surreaaleihin Hollywood-painajaisiin. Mulholland Driven nähneet eivät unohda Club Silenciota tai Winkie´s-ravintolan takaa löytyvää hahmoa.

Ennen Lynchin maailmaan tutustumista olin tuntenut kaksi elokuvagenreä: komedian ja kauhun. Palvelulupaukset ovat keskenkasvuiselle sopivia. Jos vitsit naurattavat, komedia onnistuu. Kunnon kauhuelokuva häiritsee seuraavan yön unia, kunnes muistaa taas elävänsä sosiaalidemokratian turvassa. Huvittamaan tai pelottamaan pyrkivä elokuva aliarvioi katsojaa lypsämällä odotetun reaktion.

David Lynchin tärkeimmät teokset kuten Eraserhead, Blue Velvet, Lost Highway, Mulholland Drive ja televisiosarja Twin Peaks vaativat nimeämistä pakenevien tuntemusten sietokykyä. Katsoja nauraa ja pelkää eikä usein tiedä, miksi. Lynch näyttää arjen fasadin alla pulppuilevan tuskan ja halun epäsovinnaisuudet. Olemassaolon irrationaalinen pohjavirta ei kuivu.

Kuusitoistakesäiselle opetukset olivat kovia ja arvoltaan pysyviksi osoittautuneita. Kauhu ei ole erikoistehoste vaan kuuluu erottamattomana osana elämään. Kontrasteista kiinnostunut Lynch onnistuu operoimaan myös kirkkaudella. Julee Cruise laulaa Twin Peaksissa enkelin roolissa. Eraserheadin painostavaa tunnelmaa helpottaa lämpöpatteriin ilmestyvä nainen, joka tuo pyhän viestin:

In heaven everything is fine
You’ve got your good things and I’ve got mine

Lynch harjoitti transsendenttista meditaatiota, mitä hän piti tärkeänä luovalle prosessilleen. Hänen teoksensa huokuvat varmuutta näkyvän todellisuuden riittämättömyydestä. Ratkaisevat asiat tapahtuvat pimeydessä ja valossa, joiden olemuksista voimme tavoittaa vain aavistuksia. Tämä on ihmisen jännittävä ja hirvittävä osa.

Mulholland Driven loppuvaiheilla Club Silencion juontaja muistuttaa, että kaikki on illuusiota. Minilippaan vanha rouva oli tässä vaiheessa kadonnut salista. Ajattelen häntä usein. Todennäköisesti nainen sai hankalasta elokuvasta tarpeekseen ja osasi hiipiä. Lynchin logiikan huomioiden en menisi vannomaan.

Palasin kotiin vaitonaisena ja vuosia vanhentuneena. Ymmärsin vähemmän kuin sain.

Lue myös:

Kolumni: Ajastettu tervehdys pukee viikatemiehelle vappunenän