Tähtienvälisessä avaruudessa kiitää useita ihmisen Maasta lähettämiä luotaimia. Niitä voidaan lähettää vielä lisää. Vaikka ne etenevät huimaavaa vauhtia, ehtivät ne muihin aurinkokuntiin vasta monien satojen tai tuhansien vuosien kuluttua. Ehkä ne sitä ennen tuhoutuvat. Ehkä jokin vieras elämänmuoto jossakin Vegan tai Siriuksen takana saa ne haltuunsa ja ihmettelee niitä. Tai ehkä ne vaeltavat kosmoksessa ikuisesti.

Tuossa vaiheessa ihmiskuntaa ei kenties enää ole, jos elämä Maassa on romahtanut. Silloin kosmoksen äänettömät kiiturit olisivat viimeinen muisto ja viesti ihmisestä.

Miten käytimme aikamme?

Kristinuskoon kuuluu aikakäsitys, jonka mukaan kerran Jumala loi maailman, ja kerran aikojen pauhussa maailma loppuu, Raamatussa ennustetulla tavalla.

Laajenevan kosmoksen valtavuutta ja kaiken loppumista on vaikeaa ymmärtää. Viimeiset tapahtumat ovat kuitenkin osa Jumalan ilmoitusta meille.

POHJOLAN HELMIKUISESSA talvessa luonto uinuu vielä lumen ja jään alla. Mutta ihminen kurkistelee allakka kädessään pirttinsä ikkunasta ulos. Päivät ovat jo selvästi pidentyneet joulunajan pitkästä hämäryydestä. Tämän kuun lopulla auringon voima jo lämmittää poskea. Kevään merkkejä alkaa tuntua.

Eino Leino kirjoitti 124 vuotta sitten runossaan Virta venhettä vie elämästä ja ajan päättymisestä: ”Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk’ katoaa – kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?”

Niinpä.

Katoavaisuus on talvisydämen hyytävyydessä kosketeltavaa. Mutta vuodenkierto muistuttaa myös Jumalan armosta ja hyvyydestä: vielä on armon päiviä. Vielä on toivoa. Vielä koittaa kevät, vielä luonto näyttää meille mahtavuutensa ohessa myös kauneutensa ja lämpönsä. Ihmisen elämällä on tarkoitus: viljele ja varjele, liity elämän virtaan, säilytä rauha, muista kaikessa Jumalan pelko ja lähimmäisen epäitsekäs rakastaminen.

Jumalan armo ja rakkaus vievät syntisen pysyvästi uuteen kevääseen, katoavaisuuden rajan yli.