Onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta.

Näihin sanoihin presidentti Sauli Niinistöllä oli tapana päättää perinteinen uudenvuoden puheensa. Jumalan siunausta puheessaan toivotti myös Alexander Stubb.

Uskonnon ja politiikan suhteeseen perehtynyt uskontotieteen professori Titus Hjelm kertoo, että historiassa tapa on vaihdellut presidentistä toiseen. Uudenvuoden puheiden perinteen aloittanut Svinhufvud toisinaan mainitsi Jumalan ja toisinaan ei. Esimerkiksi Kekkonen tai Koivisto jättivät siunauksen järjestelmällisesti toivottamatta.

Nyt siunauksen toivottamisesta on kuitenkin Hjelmin mukaan tullut tapa asemoitua identiteettipoliittisesti.

– Tätä kulttuurisota meille tekee. Joka ikisestä aiheesta, josta poliittista erottelua voidaan repiä, se revitään.

Politiikassa myös uskonnosta on Hjelmin mukaan tullut osa tätä kehitystä.

– Uskonnosta on tullut keppihevonen, jonka kautta käsitellään laajempia identiteettipoliittisia teemoja.

Tämä selvisi Hjelmin johtamasta LegitRel-tutkimushankkeesta, jossa käsiteltiin uskonnon ja politiikan suhdetta eduskunnassa vuosina 2010–2020. Hanke päättyi viime syksynä, ja nyt tekeillä on kirja sen tuloksista.

Tutkimus on ensimmäinen systemaattinen kartoitus uskonnosta suomalaisessa poliittisessa puheessa.

Tutkimus on ensimmäinen systemaattinen kartoitus uskonnosta suomalaisessa poliittisessa puheessa. Hjelmiä kiinnosti erityisesti se, miten poliittisessa puheessa näkyy, että yhä harvemmalla on henkilökohtaista suhdetta uskontoon. Puhutaanko uskonnosta instituutiona vai toimivatko uskonnolliset argumentit pätevänä perusteluna politiikalle?

– Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kaikki uskonnollisuuden mittarit, kuuluminen, uskomukset, uskonnonharjoitus ja identifioituminen, ovat menneet alaspäin kiihtyvällä vauhdilla, Hjelm toteaa.

Tutkijat kävivät hanketta varten läpi kaikki eduskunnasta julkisesti saatavilla olevat puheet ja asiakirjat.

Tekstit syötettiin ohjelmistoon, joka poimi joukosta uskontoon viittaavat sanat. Sen jälkeen koneen löytämät uskontoviittaukset käytiin läpi manuaalisesti.

Sitten tutkijat erottelivat uskontopuheen uskonnollisesta puheesta. Uskonnolliseksi määriteltiin sellainen puhe, jossa politiikan tekoa perusteltiin uskonnollisin argumentein, kuten vetoamalla Raamattuun, Jumalan tahtoon tai uskonnollisiin sääntöihin.

Uskonnollista puhetta eduskunnassa on vähän, ja se henkilöityy muutamiin kansanedustajiin.

KAIKKIAAN USKONNOSTA puhutaan eduskunnassa vähän. Erityisen vähän on uskonnollista puhetta, ja se henkilöityy muutamiin kansanedustajiin.

Hieman yllättäen uskontoviittausten määrä ei tutkimusjaksolla kuitenkaan vähentynyt vaan hieman kasvoi. Maallistuminen ei siis välttämättä johda uskontopuheen vähenemiseen.

Muutosta voi selittää se, ketkä uskonnosta eduskunnassa puhuvat – ja ketkä eivät.

Tilaston kärkipaikkaa pitävät kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset. Perussuomalaiset saivat vuonna 2011 kerralla kymmeniä lisäpaikkoja eduskuntaan ja toivat samalla mukanaan lisää uskontopuhetta.

Seuraavaksi eniten uskonnosta puhuvat vihreiden ja vasemmistoliiton edustajat, joiden näkökulma liittyy Hjelmin mukaan yleensä ihmisoikeuksiin.

Kaikkein vähiten uskonnosta puhuvat vakiintuneet suuret puolueet: sdp, keskusta ja kokoomus.

Erityisesti keskustan osalta tulos yllätti Hjelmin. Puolueella on perinteisesti ollut pappisedustajia ja vakiintunutta uskonnollista kannattajakuntaa. Tausta ei kuitenkaan välity politiikan tekoon.

– Pisimpään politiikassa mukana olleilla puolueilla on ääneen lausumaton yhteisymmärrys siitä, että uskonto ei ole suomalaisessa politiikassa oikea tapa perustella politiikan tekoa.

Ero näkyy paitsi puolueiden myös kansanedustajien välillä.

Päivi Räsänen on Hjelmin sanoin ”varmaan Suomen tunnetuin kristitty”, mutta eduskunnassa kristillisdemokraattien seitsemännen kauden kansanedustaja ei käytä uskonnollisia argumentteja.

– Mitä vakavammin otettavana poliitikko haluaa näyttäytyä, sitä epätodennäköisemmin hän perustelee politiikkaansa uskonnolla. Riippumatta siitä, mikä hänen julkisuuskuvansa tai uskonnollinen taustansa on.

USKONNOLLISTEN ARGUMENTTIEN poissaoloa edustakunnasta pitää yllä myös puhekulttuuri. Kun tutkijat katsoivat minkälaista vastakaikua uskonnolliset argumentit saivat, he huomasivat, että usein niitä ei kommentoitu lainkaan tai tuotiin ilmi, ettei uskonnollinen puhe kuulu eduskuntaan.

Suomessa näyttää siis vallitsevan vahva yhteisymmärrys siitä, että eduskunta on maallinen instituutio.

Tämä tuli ilmi myös osana tutkimushanketta toteutetussa väestötason kyselytutkimuksessa, jonka avulla tutkijat selvittivät suomalaisten asenteita uskonnon ja politiikan suhteesta.

Kyselyn vastaajista neljä viidestä oli sitä mieltä, ettei valtion lakien tulisi perustua mihinkään uskontoon.

Kysymykseen siitä, toimiiko uskonto suomalaisessa politiikassa pätevänä perusteluna, vastaus on Hjelmin mukaan yksiselitteinen.

– Meidän tutkimuksessa tuli selvästi ilmi, että ei toimi.

Entä sitten aiheet, joiden yhteydessä uskonnosta puhutaan?

Eniten uskontoviittauksia liittyi tyttöjen silpomiseen, samaa sukupuolta olevien avioliittoon, Israel–Palestiina -konfliktiin, aborttiin, poikien ympärihleikkaukseen, uskonnonopetukseen sekä Suvivirteen ja muihin kristillisiin perinteisiin koulussa, islamilaiseen radikalisaatioon ja kirkkolain uudistukseen.

Poissulkeva kristillinen nationalisti sanoo olevansa kristitty kertoakseen, ettei ole ainakaan muslimi.

Tutkijat selvittivät myös, miten amerikkalainen kristillisen nationalismin käsite sopii suomalaiseen keskusteluun. Suomesta löytyi kaksi erilaista kristillistä nationalismia.

Toisen uoman mukaan luterilainen kirkko kuuluu osaksi suomalaista kulttuuriperintöä. Toinen uoma on ulossulkevampi ja muistuttaa enemmän amerikkalaista vastinettaan.

– Sen mukaan luterilaisella kirkolla pitäisi olla erityisoikeuksia, mutta lisäksi muiden uskontojen kannattajilla pitäisi olla vähemmän oikeuksia.

Viime aikoina tällainen politiikka on näkynyt esimerkiksi sisäministeriön haluna suosia pakolaisvalinnoissa kristittyjä, sekä lakialoitteena, jolla halutaan kieltää kasvot peittävien asusteiden käyttö.

Vaikka kristilliset nationalistit vetoavat puheissaan uskontoon, he eivät välttämättä ole erityisen uskonnollisia eivätkä myöskään suhtaudu luterilaiseen kirkkoon erityisen positiivisesti. Hjelm toteaa, että erityisesti perussuomalaisten suhde niin kristinuskoon kuin luterilaiseen kirkkoon on jännitteinen.

– Poissulkeva kristillinen nationalisti sanoo olevansa kristitty kertoakseen, ettei ole ainakaan muslimi.

SUOMEN EVANKELIS-LUTERILAISEN kirkon asema ei Hjelmin mukaan kansanedustajia juuri puhuta.

– Kirkon asemaa ei eduskunnassa ole haastettu pariinkymmeneen vuoteen. Kirkosta puhutaan instituutiona sen kautta, mitä kirkko yhteiskunnassa tekee.

Suhteessa valtioon Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Hjelmin mukaan ”hyvä kumppani”, joka huolehtii joistain yhteiskunnallisesti välttämättömistä tehtävistä.

– Se on virasto toisten joukossa.

Kirkon erityisasemaa lainsäädännössä on usein perusteltu sillä, että valtaosa suomalaisista on kirkon jäseniä. Hjelm ei silti usko, että asema radikaalisti muuttuisi, vaikka maallistuminen yhä jatkuisi ja jäsenmäärä putoaisi alle puoleen.

Kirkon ja valtion suhteesta vallitsee Hjelmin mukaan poliittinen konsensus, jonka haastaminen ei ole millekään puolueelle kannattavaa.

Uskonnosta keskusteltaneen eduskunnassa silti myös tulevaisuudessa. Hjelm arvelee, että keväällä lähestyvät kunta- ja aluevaalit saattavat myös lisätä puhetta polarisoivista teemoista kuten islamin asemasta Suomessa. Näistä teemoista muistuttaminen on joillekin puolueille poliittisesti kannattavaa.

Ennustaminen on kuitenkin tunnetusti vaikeaa. Erityisesti se pätee eduskuntaan, johon kansanedustajia valitaan kerralla vain 200.

– Muutama ihminen voi heilauttaa vaakaa.

VOIMAKKAAN VASTAKKAINASETTELUN ilmapiiri huolestuttaa Hjelmiä. Hän on saanut kulttuurisodasta myös oman osansa.

Kun Hjelmiä loppusyksystä pyydettiin keskustelemaan A-studioon koulujen uskonnollisista tilaisuuksista, olisi hänen tehnyt mieli kieltäytyä.

Ei siksi, että A-studiossa keskusteleminen olisi epämiellyttävää, vaan siksi, mitä lähetyksen jälkeen oli odotettavissa. Julkisten esiintymisten jälkeen sähköpostia tulee aina. Jotkut viesteistä on Hjelmin sanoin kirjoitettu ”aika korkeissa verenpaineissa”.

– Mietin jaksanko käyttää seuraavaa päivää viestien deletoimiseen. Minä saan viestejä toistakymmentä, mutta jotkut saavat toistasataa.

Hjelmin mielestä kuuntelemisen taito ja halu ymmärtää muita ovat kateissa. Se vaikuttaa haluun osallistua julkiseen keskusteluun.

– Ilmapiiri on sellainen, että ihmiset ovat lakanneet ajattelemasta omilla aivoillaan. Joka aiheesta pitää ensin valita puoli. Some ei tätä tietenkään paranna. Ensin tykätään tai vihataan ja sitten vasta katsotaan, että mistä tässä oikeastaan oli puhe.

Ja kun puoli on valittu, ei faktoilla enää ole kovin suurta merkitystä.

– Olet jo kaivanut itsesi poteroon, eikä sieltä enää voi tulla rauhanlippu kädessä ulos. Se on se, mikä tässä ajassa on ongelmallista. Se ajaa meidät hölmöihin näkemyksiin.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä