Onko oikein viettää ehtoollista ilman pyrkimystä pyhän aterian jakamiseen toisten kanssa? Viekö sellainen asiallisesti ottaen pohjan koko sakramentin merkityksestä Kristuksen ruumiin osallisuutena?

Tampereen piispan Matti Revon syyskuussa radiossa herättämä, Korinttilaiskirjettä siteerannut kysymys osoittaa Suomen kirkon kontekstissa kohti herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjen ehtoollisenviettoa.

Piispan nostamaan kysymykseen reagoi julkisuudessa väitteitä ihmetellen Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistuksen (Sley) kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen.

Kotimaa kutsui molemmat yhteiseen haastatteluun.

Repo muistuttaa, että Martti Lutherin mukaan yhteisellä ehtoollisella tulemme osallisiksi Kristuksesta ja toistemme elämästä.

– Jos motiivina on viettää sellaista ehtoollista, joka ikään kuin palvelee niitä, jotka eivät halua olla yhteydessä muiden kanssa, niin voi kysyä, että onko siinä oikea motiivi? Ja miten se vaikuttaa sakramentin todellisuuteen ja oikeuteen? Repo kysyy.

Tarvainen kommentoi kysymystä toteamalla, että ehtoollisen sakramentissa on kyse sekä vertikaalisesta että horisontaalisesta ulottuvuudesta: asia on uskovan ja Jumalan välinen, mutta myös uskovien keskeinen asia.

– Yhteys on Kristuksen antama vaatimus ja sen pitäisi olla konkreettinen pyrkimys. Haasteina kirkkojen välillä, ja valitettavasti myös niiden sisällä, ovat tässä sakramentit ja pappisvirka, Tarvainen toteaa.

Hän kiistää väitteen siitä, että herätysliikkeiden messujen tarkoituksena olisi erottautuminen seurakuntien jumalanpalveluksista.

– Ei varmastikaan ole. Pyrkimys on yhteyteen, mutta siinä on todistamisen paikka pöydän molemmilla puolilla. Millä tavalla siihen näkyvään yhteyteen konkreettisesti pyritään, jos kuitenkin käsitys virasta on niin toisenlainen?

Tarvainen puolustaa jumalanpalvelusyhteisön ehtoollisen oikeellisuutta myös vertauksella: jos hän toimittaisi Tampereella yksin seurakunnan jumalanpalveluksen, sitä pidettäisiin oikeana.

– Mutta jos pidän messun Tampereen Luther-talolla, niin todettaisiinko, että se ei ole oikea? Vaikka virka, järjestys ja asetussanat olisivat ihan samat.

Voitaisiinko kuvitella, että jos Sleyn papit eivät katsoisi voivansa ottaa ehtoollista naispapilta tai -piispalta, voisivatko he kuitenkin tulla hakemaan siunauksen?

REPO TOTEAA, että virka ja kirkkokäsikirja olisivat toki samat ja alttariyhteys näiltä osin toimii. Mutta sukupuolella on yhteisöjen kannalta kuitenkin väliä. Hän viittaa kirkolliskokouksen avajais- ja päätösjumalanpalveluksiin, joissa palvelee myös naispappeja. Jotkut kirkon ykseydestä huolissaan olevat eivät Revon mukaan ole ”koskaan näyttäytyneet niissä messuissa”.

– Ehkä siksi, koska he eivät tunnusta kaikkea mitä siellä tapahtuu. Ja silloin voidaan kysyä, että koetaanko sitä messua sitten oikeaksi?

Sakramentilla on Revon mukaan sisäinen voima kuljettaa kohti yhteyttä. Hän viittaa Helsingin katolisen piispan Raimo Goyarrolan Johanneksen kirkossa pidettyyn vihkimykseen: paikalla olleet luterilaiset piispat menivät alttarin ääreen saadakseen ehtoollisyhteyden puuttuessa kuitenkin siunauksen.

– Osoitimme sen, että haluamme kuitenkin sitä yhteyttä. Voitaisiinko kuvitella, että jos Sleyn papit eivät katsoisi voivansa ottaa ehtoollista naispapilta tai -piispalta, voisivatko he kuitenkin tulla hakemaan siunauksen? Vai kävisikö siinäkin niin, että kun virkaa ei voida tunnustaa, niin ei voitaisi edes sitä ykseyden halun merkkiä antaa?

Tarvainen kommentoi, että edellä kuvattu on hieno ekumeeninen ele. Siihen olisi hänen mukaansa Sleyn sisällä erilaisia suhtautumistapoja.

– Voisin itse ajatella jollakin tavalla osallistuvani kirkolliseen toimitukseen, jota pitää henkilö, jonka virkaa en pidä oikeana. Silloin liikutaan tietynlaisella ekumenian alueella, vaikka kuulutaankin samaan kirkkoon. Tiettyä kunnioitusta voi hyvin osoittaa.

Tarvainen muistuttaa, että syitä jumalanpalvelusyhteisöihin osallistumiseen on monia. Sosiaaliset syyt ovat kyselyjen mukaan se tärkein, mutta virkakysymys on epäilemättä ollut yksi alkusyy.

– Sleyn messuissa myös evankelinen perinne on monille tärkeää.

Tarvainen pitää tärkeänä, että evankelinen liike yhteisöineen pysyy kirkossa: onhan kyseessä myös kirkon 150 vuotta vanha herätysliike.

– Emme ole edistämässä jonkinlaisen tunnustuskirkon syntymistä. Näen sellaisen haavana ja pirstoutumisena, Tarvainen sanoo.

REPO KERTOO kuulleensa jumalanpalvelusyhteisöistä, niiden yhteisöllisyydestä ja niissä pidettävistä saarnoista paljon hyvää. Hän ei usko niiden syntyneen protestiksi eikä halua kiistää niiden oikeutusta.

– Iloitsen niissä julistetusta evankeliumista. Pikkuisen olen kuitenkin huolissani sellaisesta kehityksestä, jossa jumalanpalvelusyhteisöille olisi tullut sellainen profiili, että ne olisivat kuin turvapaikkoja, joissa voisi välttää jonkin kohtaamisen. Silloin voi olla kyse ensi askeleesta etääntymisestä kirkosta, johon ehkä sitovat enää vain muodolliset siteet.

Tarvainen toteaa, että pyhät asiat yhdistävät pyhäin yhteyteen ja kysymys yhteyden toteutumisesta on hyvin tärkeä. Ylipäätään hän toivoo, että messuyhteisöille annettaisiin Suomen kirkossa mahdollisuus. Asiaan liittyy järjestöissä myös huoli pappien saamisesta.

– Meillä Sleyssä on se tilanne, että vajaan viiden vuoden kuluttua pastoreittemme enemmistö on muualla kuin Suomessa vihittyjä.

Tarvaisen mukaan olisi luontevinta, että messuja toimittaisivat Suomen kirkon papit ja piispallinen kaitsenta olisi kotimaista.

– Mutta vihkimyskysymys on tunnetusti noussut ongelmaksi. Ja siksikin meillä on muualla vihittyjä pappeja. Oma toiveeni on se, että vihkimykset voisivat järjestyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Repo esittää puolestaan toiveen, että muualla vihityt ainakin hakisivat pappisoikeuksia Suomen kirkossa.

– Mutta saattaa olla, että sitä pyritään välttelemään, ettei törmätä siihen, että oltaisiin hiippakunnan papistoa niin kuin muutkin, Repo pohdiskelee.

Toivoisin siis, että ei lähdettäisi kasvamaan erilleen oman yhteisön pappina ja omia varten.

MATTI REPO kertoo olennaisen tavoitteen ordinaatiovalmennusta olevan, että pappisvirkaan tulevat mieltävät itsensä osaksi koko hiippakunnan papistoa, olivat he sitten töissä seurakunnissa tai järjestöissä.

Piispa viittaa myös synodaalikokouksiin, jotka päättyvät hiippakunnan koko papiston yhteiseen messuun. Kaikki papit jäävät Revon mukaan messuun, koska he jakavat saman viran ja ovat tulleet siihen piispanviran myötä.

– Ei heidän tule karata siitä pois sillä perusteella, että kyseessä on sakraali toimitus, jossa on sellaisia, joiden pappeutta en tunnusta. Toivoisin siis, että ei lähdettäisi kasvamaan erilleen oman yhteisön pappina ja omia varten, vaan tullaan juuri silloin, missä se yhteys tulee näkyviin ja ollaan siinä paikalla, Repo sanoo.

Tarvainen kommentoi Revon korostuksia saman hiippakunnan papistoon tunnustautumiseen yhteisessä jumalanpalveluksessa. Ongelmaksi muodostuu hänen mukaansa juuri osallistuminen sellaisten henkilöiden toimittamaan palvelukseen, joiden pappeutta ei tunnusta.

– Jos sitä vaaditaan, silloin edellytetään sitä, että ”voit pitää vakaumuksesi, mutta et saa elää sen mukaisesti”. Tällaista valmiutta meillä ei kuitenkaan ole. Aika harva voi hyvällä omallatunnolla mennä yhteisvihkimykseen, jos se edellyttää sitä, että vihittävänä on myös sellaisia henkilöitä, joiden pappisvirkaa ei katso oikeaksi. Tässä se kipu ja yksi hiertävimpiä asioita, Tarvainen sanoo.

Keskustelussa kosketeltiin myös sitä, että varsinkin suurissa moniseurakuntaisissa kaupungeissa ja maaseudullakin yhä laajemmissa liitosseurakunnissa monet eivät välttämättä edes tiedä, minkänimiseen seurakuntaan he kuuluvat.

Matti Repo arvioi, että tällaisessa tilanteessa tuttu paikallinen lähikirkko tai -yhteisö voi muodostua entistä tärkeämmäksi: ne ovat seurakuntia sanan oikeassa merkityksessä hallintomallista riippumatta. Niissä on pappi ja jumalanpalvelus.

Perinteisen paikallisseurakunnan lisäksi erilaisia yhteisöjä on Revon mukaan syntynyt seurakuntien organisoimia ja niiden sisällä.

– Ja sitten on herätysliikkeiden yhteisöjä. Mutta kaikissa tapauksissa pappien olisi nähtävä itsensä osaksi hiippakunnan papistoa.

POHJOISMAIDEN LUTERILAISISSA kirkoissa tässä kuvatut asiat on ratkaistu eri tavoin. Esimerkiksi Tanskassa voidaan kirkon sisälle muodostaa henkilöseurakuntia, jotka ovat osa hiippakuntaa ja piispallista kaitsentaa. Norjan kirkossa on käytännössä samankaltaisia yhteisöjen luomisen mahdollisuuksia.

Oli kyseessä sitten Norjan tai Tanskan malli, Tarvainen toivoo vastaavien järjestelyjen mahdollistamista Suomessakin.

– Olemme monessa muussakin asiassa kulkeneet tahtoen tai tahtomattamme muiden Pohjoismaiden perässä. Näissä asioissa Norjassa ja Tanskassa on toimittu viisaasti. He ovat tahtoneet pitää kirkon yhtenä, vaikka toki se on tarkoittanut tämänkaltaisia malleja.

Repo toteaa, että kirkolliskokouksessa on usein käsitelty aloitteita, joissa pyritään luomaan tilaa parokiaalijärjestelmän sisälle toisenlaiselle seurakuntastruktuurille. Niissä toivotaan vapaasti muodostuvia yhteisöjä, jotka eivät ole sidottuja paikkakuntaan.

– Aloitteet ovat toinen toisensa jälkeen tulleet torjutuiksi. On ollut hallinnollisia syitä, mutta myös teologisia syitä: millä tavalla erilaisuudessa tulee näkyviin ykseys muiden kanssa?

Repo toteaa Tanskassa olevan valmenighet-nimisiä, yhdistyksen kaltaisia seurakuntia.

– Olen tanskalaisilta piispoilta kysynyt, kuinka tämä toimii ja saanut heiltä aika myönteisenkin viestin, että kyllä se toimii. Eivät he ole sitä kiistäneet. Se on ollut yksi mahdollisuus.

Norjassa tilanne taas on Revon mukaan se, että seurakunnat ovat ylipäätään hyvin pieniä. Ne ovat myös alueeltaan pieniä eikä niissä ole isoa joukkoa työntekijöitä, kuten suomalaisissa seurakunnissa.

– Norjassa suomalaisen hiippakunnan laajuisessa hiippakunnassa saattaa olla kolminkertainen määrä seurakuntia ja silti vain puolet siitä papistosta, mikä meillä olisi. Siinä on ollut enemmän tilaa kehittää herätysliikkeidenkin seurakuntia. Ehkä se on jonkinlainen varoventtiilikin.

Tällaisen järjestelmän luomisessa on Revon mukaan kuitenkin riskinä, että järjestelmä ei suinkaan varjelisi ykseyttä, vaan edistäisi erottautumista.

Revon mukaan on kaiken kaikkiaan vaikea sanoa, mihin suuntaan suomalainen seurakuntarakenne lähtee kehittymään. Asiassa on useita haasteita.

Tarvaisen mukaan avioliittokäsitykseen suhtautuminen ilman muuta edistäisi seurakuntien ja jumalanpalvelusyhteisöjen eriytymistä

OMA VAIKEA ja mahdollisesti kirkon jumalanpalveluselämääkin tulevaisuudessa jakava asiakokonaisuutensa voi keskustelijoiden mukaan olla avioliittokysymys. Revon mukaan siihen nähden, miten asiaa koskevaa keskustelua käydään, asiassa on kaikki potentiaali muuttua jakavaksi tekijäksi.

– Nyt piispainkokouksen ehdotuksessa pyritään silti siihen, että eri lailla avioliitosta ajattelevat voisivat olla yhdessä kirkossa, säilyttää erilaiset käsityksensä ja myös toimia sen mukaan.

Repo ounastelee kuitenkin, että ajatukset asiassa ovat niin voimakkaita, että sellainen voisi estää tällaisen käytännön vaatiman tilan antamisen.

– Kirkasotsaisuutta asiassa on molemmilla reunoilla. Vakaumuksista on vaikea tinkiä. Mutta siinäkin asiassa se Norjan malli näyttäisi toimivan.

Repo arvioi, että avioliittoasioissa on jakautumisen riskiä kirkkojen ja kirkkoliittojen sisällä, vaikka toiset hänen mukaansa kuitenkin arvioivat, että sittenkin kirkoissa pysytään enemmistönä yhdessä ja mennään eteenpäin. Pohjoismaiset sisarkirkot ovat pysyneet koossa.

– Aika hioo meitä ja saattaa opettaa näkemään, että sittenkin on enemmän sitä, mikä yhdistää. Ja se, mikä yhdistää, on vahvempaa.

Tarvainen arvioi, että kirkon avioliittokäsityksen muuttaminen asettaisi Suomen kirkon pieneen marginaaliin suhteessa muuhun kristikuntaan ja sen yhteiseen traditioon. Muutos vaatisi hänen mukaansa ”voimakkaat perustelut”.

– Näen sen kirkkoa hajottavana asiana, jolle ei ole riittävästi perusteita, Tarvainen sanoo.

Hänen mukaansa avioliittokäsitykseen suhtautuminen ilman muuta edistäisi seurakuntien ja jumalanpalvelusyhteisöjen eriytymistä: olettamuksenahan on hänen mukaansa se, että jumalanpalvelusyhteisöissä olisi enemmän niitä, jotka eivät vihi samaa sukupuolta olevia pareja ja seurakunnissa taas enemmän niitä, jotka vihkivät.

Tarvainen ennakoi avioliittokäsityksen muuttamispyrkimyksiin ja seurakuntien avioliittolinjauksiin tyytymättömien pappien enenevissä määrin alkavan karttaa työtä seurakunnissa.

– Voihan olla niinkin, että se tuo meille melkoisen määrän Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pastoreita, jotka suorastaan kilpailevat siitä, kuka pääsee Sleyn kotimaantyöhön töihin. Sehän voi ratkaista meidän pappisongelmamme hetkeksi, Tarvainen pohdiskelee.

Siellä on eri tavalla ajattelevia ihmisiä, jotka ajattelevat, että okei, täytyy nyt antaa tuolle toiselle näkemykselle tilaa.

REPO KERTOO kuulleensa joistakin herätysliikkeistä myös, että avioliittoon vihkimisestä tulee kriteeri, jonka perusteella katsotaan, voidaanko saman sukupuolen parien vihkimiselle myönteisten pappien kanssa olla yhteydessä.

–Heitä pidetään niin kauas uskosta tai Jumalan sanasta langenneina, että he eivät olisi enää oikeita pappeja, Repo sanoo.

Revon mukaan tällöin pappeuden kriteerinä ei olisi enää pelkästään sukupuoli, vaan se, mitä mieltä ollaan avioliitosta.

Tarvainen kuittaa asiaa viittaamalla vanhan kirkon donatolaiskiistaan ja miten kirkon valtauomasta poikkeavien pappien kelvollisuuteen toimittaa pappisvirkaa pitäisi suhtautua.

– Meidän liikkeessämme heitä ei varmaankaan pidettäisi esimerkillisinä pastoreina. Mutta pidettäisiinkö heidän toimittamiaan sakramentteja oikeina? Eiköhän. Siinä liikutaan aika samojen kysymyksien äärellä [kuin 300- ja 400-lukujen donatolaiskiistoissa].

Repo toteaa, että tässä kohdassa Norjan ratkaisu näyttäisi toimivan.

– Siellä on eri tavalla ajattelevia ihmisiä, jotka ajattelevat, että okei, täytyy nyt antaa tuolle toiselle näkemykselle tilaa.

MOLEMMAT KESKUSTELIJAT ovat sitä mieltä, että ongelmista huolimatta kirkkomme on edelleen yksi.

– Kirkko on yksi, koska Jumala on yksi. Meillä on uusitestamentillinen kutsu tehdä uskossamme ykseys näkyväksi. Olemme yhden Jumalan lapsia, meillä on yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste.

Kirkollinen ykseys ei Revon mukaansa ole asia, joka joko on tai ei ole.

– Jos meillä ei olisikaan nyt ehtoollisen vieton yhteyttä, niin on kuitenkin uskontunnustuksen yhteys, yhteiset tunnustuskirjat ja Raamattu, Repo sanoo.

Tarvainen komppaa Repoa ja viittaa ensi vuonna vietettävään Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlavuoteen.

– Kirkko on uskontunnustuksen mukaan yksi katolinen ja apostolinen. Se on yksi sen takia, että sillä on yksi usko, yksi Herra ja yksi kaste.

Kirkolla on alkuseurakunnasta asti ollut Tarvaisen mukaan monenlaista ”kremppaa ja vaivaa”.

– Tämä ei ole uusi tilanne tai jotakin sellaista, mitä ilman kirkko olisi tähän saakka pärjännyt. Ilman muuta koen niin, että olemme edelleen kiinni siinä yhdessä Kristus-lähteessä, Juhana Tarvainen sanoo.

Katso haastatteluvideo tästä: Katso videolta miten Tarvainen ja Repo visioivat tulevaisuuden messuja

Lue myös:

Pääkirjoitus: Kirkon sisäinen henkien haistelu ei kuulu ehtoollispöytään

Piispain­kokous ei esitä Sleyn ja Kansan­lähetyksen lähetys­järjestö­aseman menettämistä – kolme piispaa jätti eriävän mieli­piteen

Kysyimme viideltä järjestöjohtajalta, onko pappisnaisen toimittama ehtoollinen pätevä

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä