Vanhoillislestadiolaisuutta on käsitelty viime vuosina ja vuosikymmenenä paljon liikkeen ulkopuolelta, mutta jossakin määrin myös liikkeen sisältä.

Yksi tärkeä tapa käsitellä tätä pohjoista herätysliikettä ja sen vaikutuksia on ollut virallisesta liikkeestä etääntyneiden kokemukset. Tällaisia kertomuksia, näyttelyitä ja puheenvuoroja on saatu kuulla ja nähdä ilahduttavan paljon. Vanhoillislestadiolaistaustaiset, erityisesti naiset, ovat kirkossa ja yhteiskunnassa nykyään huomattavan vahvoja ja näkemyksellisiä toimijoita Turun piispa Mari Leppästä myöten.

Olen Oulusta Helsinkiin muuttanut pappi ja toimittaja. Olen syntynyt Pellossa, joka sijaitsee 50 kilometriä Pajalasta, Lars Leevi Lestadiukselle keskeisestä pitäjästä, missä hän myös kuoli ja missä on hänen hautapaikkansa. Vanhoillislestadiolaisuuden syntysijoilla Tornionjokilaaksossa, ja sitä myöten koko pohjoisessa Suomessa, lestadiolaisuus on vaikuttanut jokaiseen alueella asuneeseen ja sen ilmaa hengittäneeseen ihmiseen.

Olen lestadiolainen, mutta ulkona vanhoillislestadiolaisuudesta. Kahdenkymmenen Oulu-vuoden jälkeen vanhoillislestadiolaisuus sekä avautui, että edelleen sulkeutui pirtteihinsä.

LAPSUUTENI KOTIKYLÄSSÄ Orajärvessä oli yksi vanhoillislestadiolainen perhe. Tiesin, että kyseessä on uskovainen perhe ja perheessä on paljon lapsia. Tässä ei ollut mitään outoa, olihan tornionjokilaaksolaisen lapsen tiedossa paljon uskovaisia. Paljon oli myös runsaslapsisia perheitä.

Omaan perheeseeni syntyi yhdeksän lasta samoin kuin lähimpään naapuriin. Uskonelämääkin oli, mutta ei meistä uskovaisina puhuttu, tai silloin edes itse ajateltu niin. Oma perheeni ja suurin osa kyläläisistä kävi kirkollisissa tapahtumissa, diakoniapiireissä, joululauluissa. Lapset kastettiin, vainajat haudattiin kristillisesti ja rippikoulu käytiin.

Äitini kertoi myöhemmin tehneensä parannuksen lestadiolaisseuroissa, mutta kun hänelle soitettiin jälkikäteen ja haluttiin pohtia vaatekaapin värien sisältöä, hän teki ratkaisun.

– Mie otin vain sen uskon.

TAJUSIN VARHAIN, että vanhoillislestadiolaisuudessa oli jotakin erilaista kuin siinä lestadiolaisuskovaisuudessa, jota edusti vaikka naapurikunnan kylässä setäni Timo. Hänen naapurissaan setäni Johannes taas oli selkeän helluntailainen. Paljon myöhemmin minulle selvisi, että Tornionjokilaaksossa vaikutti kaksi väkevää lestadiolaisuuden suuntaa, joista rauhansanalaisuus oli se, jota juuri Timo-setä edusti. Vaimeampana vaikutti vanhoillislestadiolaisuus, joka minulle tuli tutuksi vasta kolmekymppisenä Oulussa.

Pellossa vaikutti 1970–80-luvuilla myös viidesläisyys, kaikkine liikkeineen. Erityisen innostuneita kirkon piirissä oltiin Pirkko Jalovaarasta. Vapaat suunnat ja jehovalaisuus elivät rinnalla omaa elämäänsä. Ehkä se pellolainen ”yleisuskovaisuus” muodostui vahvaksi sekoitukseksi näitä kaikkia. Mukana kirkollisessa julistuksessa oli eri lestadiolaisuuden sävyjä, viidesläisyyttä ja vapaakirkollista tunnelmaa. Yhteisvastuukeräys oli eräänlainen liike. Hiljaisuuden liikkeen en muista tarmoa uhkuneella seudulla saaneen sijaansa.

Orajärvellä uskonelämää elettiin lähinnä seurakunnan järjestämien diakoniapiirien, elojuhlien, yhteisvastuutilaisuuksien ja maakirkkojen tiimoilta. Orajärveltä ei epäröity lähteä ravintolaan, tansseihin, bingolle tai iltamiin, joten tunnelma oli varsin vapautunut.

Siihen kuvaan sopivat hyvin kylässä vaikuttaneet kirjailija Timo K Mukka, joka kritisoi taiteessaan lestadiolaisuuden väkeviä suuntauksia, sekä iskelmälaulajat Eini ja Tarja Ylitalo muusikoineen. Eli uskonnollinen tunnelma saattoi olla hyvin erilainen jopa pienen pitäjän keskuksessa verrattuna eri kyliin. Lopulta se oli tietysti omansa jokaisessa perheessä.

35-VUOTISPÄIVÄNÄNI MUUTIN Ouluun. Edessä oli uusperheen perustaminen papin kanssa. Aluksi en edes tajunnut terävällä viivottimella piirrettyä jakoa vanhoillislestadiolaisiin ja ei-lestadiolaisiin.

Järkytyksekseni lestadiolaisista puhuttiin yleisesti ”uskovaisina”, eikä niille muille uskovaisille, eli viidesläisille, körttiläisille ja tavallisille kirkossa käyville tai kastetuille tapakristityille ollut mitään nimitystä. Oli vain uskovaset ja muut.

Pian aloin kuulla muitakin nimityksiä, puhuttiin ”lestoista”. Kaupungin viestintäpäällikkö Mikko Salmi joutui tästä nimityksestä kiperään paikkaan. Puhuttiin myös L-positiivisista, mikä saattoi sisältää ilkeän viittauksen useisiin raskauksiin.

Monen vanhoillislestadiolaisen perheen kanssa ystävystyimme ja kylästelimme toistemme luona. Kerran perheen lapsi tervehti minua ”Jumalan terve” -tervehdyksellä ja pisti kauhistuneena kätensä suun eteen, kun tajusi erehdyksensä. Tilanteesta päästiin huumorilla eteenpäin.

Pääsin kirkkovaltuutetuksi ja siellä huomasin, kuinka usein juuri vahvojen ja päämäärätietoisten vanhoillislestadiolaisten naisten kanssa olin yllättäen samaa mieltä asioista.

Koska olin syntynyt seitsemän tytön ei-lestadiolaisessa perheessä, en koskaan, enkä missään vaiheessa, ohentanut paksuja huulipunakerroksiani, vaikka meikittömyys ja korvakoruttomuus huusivat hiljaa ympärilläni. Myöhemmin eräs lestadiolainen nainen sanoi nauraen, että ”me kaikki ymmärsimme, että sinä et voi muuttua, olet aina oma itsesi.” Se tuntui mukavalta.

Meikittömyys ja korvakoruttomuus huusivat ympärilläni. En silti koskaan luopunut paksusta huulipunakerroksestani, Satu Kreivi-Palosaari kirjoittaa.

ALUKSI MINUA järkytti uudessa ympäristössäni vanhoillislestadiolaisia kohtaan koettu viha, joka ilmeni työpaikkojen kahvihuoneissa, kahviloissa ja jopa lasten puheissa. Vanhoillislestadiolaisuus tuntui aiheuttavan käsittämätöntä katkeruutta monissa ihmisissä.

Vasta paljon myöhemmin aloin ymmärtää joitakin syitä siihen. Monet katkeruuden juuret ulottuivat kouluelämään. Kahtiajako synnytti kummallakin puolella rajaa vihaa. Jotkut kokivat tulleensa lestadiolaisten kiusaamaksi, mutta yhtä lailla kiusaamista olivat kokeneet lestadiolaiset.

Kun kuljin Oulun seudun vahvimmalla alueella pappina, tajusin ”lestavihan” ylisukupolvisuuden. Kipeitä traumoja oli syntynyt kaikkialla muillakin elämänalueilla. Toiset kokivat tulleensa lestadiolaisen syrjäyttämäksi, esimerkiksi henkilövalinnoissa tai taloudellisissa kytköksissä, toiset taas kokivat syrjäyttämistä lestadiolaisuutensa vuoksi.

Yksinkertaisesti se seikka, että alueella oli vahva kahtiajako meihin ja muihin, loi tunnelmaa kaikkialla kummallakin puolella tätä virallisesti näkymätöntä rajaa. Raja saattoi olla olemassa jo päiväkoti-ikäisillä ja se jatkui läpi koulun ja rippikoulun aina aikuiseen elämään saakka.

Samaan aikaan vanhoillislestadiolaiset olivat ja ovat työelämässä yhtä aikaa tykättyjä ja ei-tykättyjä persoonia. Monet arvostavat luotettavuutta, päihteettömyyttä ja ahkeruutta. Toisaalta taas esimerkiksi kirkon piirissä tavattiin innottomuutta ja intohimottomuutta, jonka arveltiin johtuvan siitä, että ”oikea” uskonelämä oli siellä seuroissa.

Vaaleissa vanhoillislestadiolaisten arveltiin pitävän aukottomasti yhtä ja vaaleissa äänestettiin ei-vanhoillislestadiolaista tai lestadiolaista – riippumatta muista seikoista tai henkilöistä. Joitakin virkistäviä poikkeustilanteitakin oli.

VANHOILLISLESTADIOLAISET KANSOITTIVAT lähes kaikki laadukkaammat kirkolliset kuorot, joiden johtaja oli vanhoillislestadiolainen ja lopputuloksena oli upeita kirkkomusiikkikonsertteja, -teoksia ja passioita pitkin vuotta. Vahvan lauluperinteen jäljet soivat Oulun kirkoissa komeasti.

Kolikon toisella puolella on kevyemmän kirkollisen musiikin loistaminen poissaolollaan. Myös kirkollisissa toimituksissa oli väellä vaikeuksia saada muuta kuin hengellistä tai klassista musiikkia juhlaansa, mikä tänä päivänä on ongelma.

Oulussa oli koko ajan jännä tunne siitä, että eletään kaksilla raiteilla – ilmaisu, jonka olen oppinut vanhoillislestadiolaiselta. Lestadiolaisuuden vaikutuksen Oulussa voi todentaa vaikkapa menemällä sunnuntaina Professorintien seura-alueen parkkipaikalle tai vertaamalla Sanginjoen pikkuruista luterilaista seurakuntataloa ja jättimäistä Rauhanyhdistyksen taloa keskenään.

Erittäin vahvoja lestadiolaisalueita on paljon: Tyrnävä, Oulunsalo, Liminka. Viimeistään suviseurojen myötä alkaa hahmottua, millaisesta verkostosta on kyse. Vanhoillislestadiolaiset elävät kuoroissaan ja vapaa-ajalla pitkästi omissa porukoissaan, mutta maanantaiaamuna he autoilevat pikkubusseillaan tavallisiin oululaisiin työpaikkoihin, kouluihin, virastoihin, seurakuntiin, kauppoihin ja sanomalehtiin. Verkosto katoaa olemasta näkyvillä, mutta ilmaan tunnelma jää. Se, että on kaksi todellisuutta.

Voiko vanhoillislestadiolaisen ja ei-vanhoillislestadiolaisen ihmisen välille syntyä syvää ystävyyssuhdetta? Kyllä ja ei. Tunnen ystävyyttä moniin vanhoillislestadiolaisiin ihmisiin. Olemme jakaneet paljon. Silti selittämätön ohuenohut lasiseinä on jäänyt väliin. Kaikkea ei aikuisten ihmisten suhteissa tarvitse jakaa, mutta aavistus siitä, että ystävyys on erilaista erilaisten ihmisten edessä, tekee siitä lopulta aika vaikeaa.

Voiko maailmoja jakaa niin sanottujen entisten lestadiolaisten kanssa? Vähän, mutta siinä yllättäen saattaa kokea vielä enemmän ulkopuolisuutta. Heillä on ensin kokemus yhteisöstä ja vielä vahva, taatusti yhdistävä kokemus yhteisöstä irtaantumisesta. He muodostavat vahvan ryhmän.

KOSKETTAVIMMAN YHTEYDEN sain vanhoillislestadiolaisiin ihmisiin sen jälkeen, kun kävi ilmi, että olen kehitysvammaisen lapsen äiti. Olen kohdannut pelkkää myötätuntoa ja kannustusta. Kun perheet ovat isoja, jokaisen lähi- tai vähintään tuttavapiirissä on kehitysvammaisia ihmisiä. Heitä rakastetaan ja arvostetaan liikkeen piirissä erityisellä tavalla.

Vanhoillislestadiolaiset ihmiset ovat hermoille käyvän aikaansaavia. Maratonia juokseva suurperheen äiti, joka tekee väitöskirjan siinä sivussa, on olemassa. Juhliin valmistetaan tarjottavat itse, eivätkä juustokakut lopu kesken.

Vaikka lapsuuteni Lapissa juuri vanhoillislestadiolaisuus ei tullut minulle tutuksi, olivat liikkeellä vahvat syvävirrat, kun meänkielisessä messussa vanhoillislestadiolaisista laulajista koostuva tasokas kuoro lauloi kuoronjohtajan meänkieleen sovittamaa laulua.

Lestadiolaisten ja lestadiolaisuudesta irtaantuneiden joukossa sivullisuus on tavalliselle lappilaiselle selkeä kokemus. Silti jossakin syvällä väreilee yhteinen mystiikkaan liittyvä uskonnollinen ymmärrys Jumalasta, jonka voi kokea.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!