Viisi ajatusta sadonkorjuusta – syvenevä kesä vie pohtimaan omien valintojen hedelmiä

Mustikkametsä

Aivan ensimmäiseksi sana sadonkorjuu saattelee minut mustikkametsään. Lapsena sinne lähteminen oli välillä vastentahtoista. Metsässä oltiin monta tuntia, ja juuri kun saimme pikkusiskon kanssa suostuteltua vanhempamme kotiinlähtöön, he löysivät jonkin huikean apajan. Heittäydyimme mättäälle selällemme ja huokasimme syvään.

Myöhemmin mustikkametsästä on tullut minulle turvapaikka. Siellä liian vaikeat asiat asettuvat mittasuhteisiinsa ja sielu lepää. Ympärillä humisevat puut, raikas tuuli tarttuu hiuksiin. Istun pienelle jakkaralle keskelle varvikkoa ja poimin rauhallisesti sormin ehjää, puhdasta marjaa suoraan pakasterasiaan. Koen olevani osa ikiaikaista esivanhempien jatkumoa. Metsässä ollessani saatan uskoa myös Luojaan ja hänen huolenpitoonsa, vaikka tuo usko muualla horjuisi.

Lapsen kasvu

Sadonkorjuuaika laittaa minut pohtimaan kasvattamisen mahdottomuutta. Millainen olen ollut äitinä ja varaäitinä, millaisen mallin olen antanut, millaista viestiä välittänyt, miten hyvin olen riittänyt? Millaista satoa kasvatustyöni kantaa vuosien ja vuosikymmenten kuluessa?

Vanhemmuus on yhtä aikaa luonnollinen, arkinen asia ja valtava tehtävä. Pitäisi olla sekä sensitiivinen että maalaisjärkinen, loputtoman joustava ja terveellä tavalla itsekäs. Täydellistä tasapainoa ei voi löytää, mutta riittävän tasapainon mahdollisuuteen haluan uskoa.

Joskus tartuin kuin hukkuva oljenkorteen eetikko Martti Lindqvistin ajatukseen siitä, että luonnossa kaikki prosessit ovat hitaita. Kasvatustehtävässään hätääntynyt ihminen haluaisi nähdä nopeita tuloksia, mutta hän ei voi muuta kuin luottaa hitaaseen kasvuun.

Nyt kun noiden kirjanrivien ahmimisesta on kulunut vuosia, alan uskoa: lapsi, nuori ja aikuinen etsii ja löytää oman paikkansa ajallaan. Määräänsä enempää kukaan toinen ei voi suuntaan tai aikatauluun vaikuttaa, mutta on tärkeää nähdä jokaisen yksilön vahvuudet ja tukea niitä. On tarjottava apua silloin kun jollakulla on hätä, mutta ennen kaikkea on luotettava siihen hyvään ja niihin mahdollisuuksiin, joita jokaisessa ihmisessä on.

Maapallon tulevaisuus

Sadonkorjuu haastaa miettimään maailman suuria kysymyksiä: ruuan riittämistä, viljellyn maan säilymistä elävänä ja tuottavana, ilmastonmuutosta, koko maapallon tulevaisuutta. Haaste on ennen kaikkea konkreettinen: miten minä voin käytännön valinnoillani edistää hyvää ja ennaltaehkäistä tuhoa?

Toisinaan liian suuret kysymykset ahdistavat. Silloin on hyvä palata juurille ja yhtyä Siionin virren 157 sanoihin, pyytää elämän antajaa uudistamaan ja siunaamaan köyhtynyttä maata.

”On leivän side luja keskellä muutosten: me maahan kahlittuja olemme jokainen. Oi Kristus, ole meille myös taivaan leipänä. Suo usko uupuneille, virvoita Hengellä.”

Viikatemies

Viikatetta ja kuolemaa ei oikein voi väistää sadonkorjuumietteitä kirjatessaan.

Viikatemies, lempeä mies, lauloi Jouko Mäki-Lohiluoma aikoinaan. Ei viikatemies aina ole lempeä. Moni toki saa lempeän lähdön, joku jopa saappaat jalassa. Osa kuitenkin kärsii ennen kuolemaansa kohtuuttomasti ja joidenkin matka katkeaa inhimillisesti katsoen aivan liian varhain. Kun kohtuuton kohtalo osuu lähelle, meillä on lupa kysyä, protestoida, raivota ja huutaa.

Ehkä saamme – ja meidän täytyy – silti ajatella, että jokainen elämä on täysi ja kokonainen, sen pituudesta riippumatta. Luullakseni emme lopulta voi muuta kuin todeta, että Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.

Kiitos

Korjattuihin siemeniin kätkeytyy aina kiitollisuus ja uuden elämän ihme, vuoden ja sukupolvien kierto, jatkuvuus.

Jollekulle lohdun tuo taivastoivo, toiselle oman perinnön jatkuminen seuraavassa sukupolvessa. Tai sitten toivoksi riittää liittyminen elämän loputtoman tuntuiseen kiertokulkuun, kun aika on.

Haluan uskoa Jumalaan, joka on yhtä aikaa suvereeni majesteetti ja hellyys. Hänelle jokainen luotu on tärkeä, mistään riippumatta. Ihminen kiinnittää toivonsa siihen, mihin pystyy. Jumala rakastaa ehdoitta.

Kuva: Vastavalo / Raimo Voutilainen

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

Edellinen artikkeliKolumni: Seurakunta ei ole virasto tai yleisö – vaan yhteisö
Seuraava artikkeliNuorisotyö ei ole hengailua: Kun on selkeät suunnitelmat, niistä voi myös poiketa

Ei näytettäviä viestejä