Paasto on omaa itsekkyyttä vastaan suunnattu kristillinen harjoitus, johon harva luterilainen ryhtyy. Toimittaja Tuija Pyhäranta päätti luopua viikoksi mieliteoistaan ja huomasi, että hiljentäminen kannattaa. ”Olen saanut tuttujen ruokien tilalle uusia makuja ja ajanvietteen tilalle aikaa ajatella, lukea ja nukkua”, hän kirjoittaa Askel-lehdessä.
Laskiaisriehalle kyllä, paastolle ei
Perinteisesti paaston alla vietetään karnevaalia. Suomessa se tarkoittaa mäenlaskua, hernekeittoa ja suuria kermavaahdolla ja mantelimassalla tai hillolla täytettyjä pullia.
Monen muun luterilaisen tavoin olen osallistunut joka vuosi laskiaisriehaan ainakin pullan verran, mutta en sitten kuitenkaan paastonnut.
Sitäkin useammin olen ajatellut, että pitäisi.
Nyt ei ole laskiainen, mutta vietän sitä silti hypermarketin kahvilassa. Hörpin maitokahvia suuresta mukista, murustelen voisarvea ja listaan muistivihkooni asioita, joita toivoisin elämääni vähemmän tai enemmän. Vieressä kymmenen kuukauden ikäinen vauvamme nukkuu päiväuniaan.
Keskiajalla Suomessa paastottiin laajasti
Vaikka myös luterilainen kirkkovuosi tuntee paastonajan, kristillinen paasto on monen luterilaisen mielestä lähinnä ortodoksien juttu.
Ortodokseille paasto – neljästi vuodessa sekä joka keskiviikko ja perjantai – on uskonnollinen velvollisuus. Luterilaisille se on lähes kuollut perinne.
Vielä keskiajalla Suomessa paastottiin laajasti, mutta 1800-luvulle tultaessa tapa oli jo hiipunut.
Sitä, kuinka moni suomalainen nykyään paastoaa, ei tosin ihan tarkkaan tiedetä. Kun Kirkon tutkimuskeskus viimeksi tutki, miten suomalaiset harjoittavat uskontoaan, se kysyi muun muassa joogasta ja meditoinnista, mutta ei mitään paastosta.
Lihattomuus, tipattomuus vai puhepaasto?
Uskonpuhdistus vaikutti paastoperinteen katoamiseen, mutta Martti Lutheria siitä ei oikein voi syyttää. Luther piti paastoamista hyvänä tapana, jonka avulla voi keskittyä sielun pelastuksen kannalta olennaisiin asioihin, vaikka pelastusta paastoamalla ei voikaan ansaita.
Toisaalta Luther kritisoi ulkokultaista paastoa. Ehkä siksi luterilaisia eivät sido tiukat paastosäännöt. Paastota voi milloin vain mistä tahansa sellaisesta, joka tuntuu haitalliselta itselle tai lähimmäisille.
Tavanomaisin luterilaisen paaston muoto on retriitti, jossa vetäydytään päiväksi, pariksi tai pidemmäksi aikaa hiljaisuuteen. Puhepaasto kuulostaa ihanalta, mutta vauvan kanssa mahdottomalta.
Luterilaiseksi paastoksi voitaneen lukea myös tipaton tammikuu, lihaton lokakuu ja jokavuotinen uudenvuodenlupaus elää terveellisemmin.
Irti Facebookista ja kahvista
Viime vuosina kirkko on kampanjoinut ahkerasti ekopaaston puolesta. Siinä sitoudutaan 40 päiväksi vähentämään energian kulutusta.
Yksinkertaisin tapa toteuttaa trendikäs ekopaasto on noudattaa ortodoksien vanhaa paastosääntöä. Se kehottaa luopumaan lihasta ja muista eläinkunnan tuotteista kuten maitotuotteista ja kananmunasta. Viime keväänä julkaisemassaan paastokirjeessä arkkipiispa Leo totesi liha- ja maitotuotannon kuormittavan ympäristöä raskaasti ja pohti, minkälainen vaikutus sillä olisi, jos kaikki maailman kristityt noudattaisivat paastoa.
Nyökyttelen mielessäni arkkipiispan viisaille sanoille ja päätän kokeilla vegaanista ruokavaliota.
Jätän pois myös kaiken sellaisen, joka vie arjestani liikaa aikaa. Sellaisia ovat sosiaalinen media kuten Facebook, televisio ja suosikkikännykkäpelini Candy Crush Saga.
Lisäksi luovun kahvista, sillä siitä luopuminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Tavat ohjaavat tekoja
Totuttelu on ensimmäisinä päivinä vaikeaa. Joudun keskittymään, jotta en rikkoisi paastoani sen hädin tuskin alettua.
Olen niin tottunut täyttämään tyhjät hetket some-kanavien selailulla, että lähijunassa napsautan älypuhelimesta Facebookin auki ennen kuin ehdin ymmärtää, mitä teen. Suljen sovelluksen nopeasti ja poistan sen kännykän aloitusnäytöltä.
Ruokavaliokin tuntuu hankalalta. Vaikka syön runsaasti pähkinöitä, papuja, tofua ja täysjyväviljaa, olen jatkuvasti nälkäinen ja ajattelen ruokaa tavallista enemmän.
Toisena paastopäivänä paistan uunissa bataatti- ja perunatikkuja, joihin lorotan rypsiöljyä ja suolaa tarpeettoman paljon. Periaatteessa ihan sallittua, mutta tunnen oloni huijariksi.
Mättöruoka vaihtui nyhtökauraan
En tiedä johtuuko se linssikeitosta vai siitä, että olen vihdoin tottunut paastoon, mutta neljäntenä paastopäivänä tauoton nälkä vihdoin päättyy.
Kaupassa huomaan, että vegaaneille on runsaasti tarjontaa muuallakin kuin hedelmä- ja vihannesosastolla. On marinoituja tofuja, kookosrasvajuustoja ja monenlaisia vegaanisia eineksiä, kuten vehnägluteenista valmistettua seitan-kebabia.
Se tuo mieleeni Facebookin Sipsikaljavegaanit-ryhmän, jossa keskustellaan vegaanisesta ”mättöruuasta”, ja harmistun kun muistan, etten voi mennä tutustumaan sen tarjontaan. Hyvä niin. Mättöruoka tuskin sopisi paastoon. Jätän kebabin kauppaan, mutta ostan nyhtökaurapyöryköitä kiireisiä päiviä helpottamaan.
Paasto syntyy valinnoilla
Arkiset valinnat korostuvat paastonaikana. Koska en voi toistaa totuttuja tapojani, joudun tekemään valintoja paljon tavallista useammin.
Olen paastostani tietoinen jatkuvasti, sillä se tulee vastaan aina kun syön, käyn ruokakaupassa tai vauva nukkuu, enkä voi tehdä niitä asioita, joita silloin tavallisesti teen.
Tietoisuus ohjaa käytöstäni. Kaupan aulassa olen jo tarttumassa mainoslehteen, mutta sitten pysähdyn. En halua lukea mainoksia, jotka ehkä saisivat minut haaveilemaan jostain sellaisesta, jota en tarvitse enkä vielä edes halua.
Kun päivän lehti jää kolmatta kertaa peräjälkeen tulematta aamupostin mukana, ärsyynnyn ensin, mutta päätän sitten suhtautua vastoinkäymiseen juuri sillä vakavuudella, joka tämän kokoisiin vastoinkäymisiin sopii.
Ruokapaasto ohjaa minua ajattelemaan ruuan kulutusta laajemmin kuin eläinperäisten tuotteiden välttelynä. Pohdin aiempaa tarkemmin, minkälaista pakkausjätettä ruuasta syntyy, missä ruokani on tuotettu ja kuka kerää voitot.
Sillä, mistä päättää paastota, ei taida olla kovin suurta merkitystä, kunhan se tulee arjessa vastaan riittävän usein. Paasto kyllä ottaa tarvitsemansa tilan.
Kiusauksia on kaikkialla
Kun paaston puoliväli on ylitetty, kahvi on ainoa asia, jota todella vielä kaipaan.
Kiusauksia on kaikkialla. Kadulla tuote-esittelijä ojentaa minulle kahvin näytepakkauksen, ja kyläpaikoissa on aina kahvipöytä katettuna.
Aamupäivisin vauvan mentyä päiväunilleen olen tottunut keittämään kupin kahvia ja istahtamaan hetkeksi sohvalle. Ilman kahvia alan torkahdella. En pidä siitä, sillä haluaisin tehdä vapaahetkinäni sellaisia asioita, joita vauvan kanssa ei voi tehdä.
Tosin usein olen hukannut oman aikani Facebookia, Instagramia ja Whatsappia selaten. Niitä en kaipaa. Vaikka somessa on paljon hyvää, kuten kierrätysryhmiä, vertaistukea ja tietysti ystäviä, siitä on tullut elämässäni aikasyöppö, joka ottaa enemmän kuin antaa.
Iltaisin luen kirjoja ja pelaamme puolisoni kanssa lautapelejä. Emme ole tätä ennen tehneet niin kertaakaan vauvan syntymän jälkeen.
Myös iltaisin uni painaa luomiani väkisin alas. Se tuntuu ihanalta. Useimpina iltoina menen nukkumaan tavallista aikaisemmin.
Ajanviete vaihtui ajatteluun
Viimeisenä paastopäivänä saan aamiaisvieraaksi ystäväni. Olen kattanut pöytään avokadoleipiä, puolukka-smoothieta ja appelsiinimehua.
Harkitsen tarjoavani myös kaappiin unohtuneita, sattumalta vegaanisia pipareita. Päätän kuitenkin jättää ne odottamaan toista hetkeä. Arkkipiispa Leon paimenkirjeen mukaan paasto ei kiellä hyvää ravintoa, mutta keksit tuntuvat liioittelulta.
Ystäväni on pappi ja tottunut paastoaja. Hän sanoo, ettei paasto ole vain luopumista, vaan pois jääneen tilalle tulee aina jotain uutta. Se on totta. Olen saanut tuttujen ruokien tilalle uusia makuja ja ajanvietteen tilalle aikaa ajatella, lukea ja nukkua.
Mitä pidemmälle paasto on edennyt, sitä innottomammin olen odottanut sen päättymistä. Viikon aikana elämääni on tullut enemmän hyviä kuin huonoja muutoksia. Olen alkanut pelätä, etten pysty pitämään hyvästä kiinni, kun sallin jälleen itselleni kaiken.
Ystäväni kertoo, että usein paaston aikana opitut hyvät tavat jäävät elämään joksikin aikaa, mutta vähitellen vanhat tottumukset palaavat.
Pian huomaan hänen olleen oikeassa. Onneksi tuhkakeskiviikko lähestyy.
Juttua varten on haastateltu Helsingin yliopiston kirkkososiologian professoria Jyrki Knuutilaa. Juttu on julkaistu Askel-lehden numerossa 2/2018.
Kuva: Jukka Granström