Sana marttyyri tarkoitti alun perin yksinkertaisesti todistajaa. Apostolien teoissa Jeesus sanoo: ”Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajiani (marttyyreitani) Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka” (Ap. t. 1:8).
Paavali yhdisti todistamisen ja kärsimisen (Room. 8:17; 2 Kor 1:5). Marttyyrikertomukset syntyivät, kun kristityt halusivat vainojen aikana kertoa toisilleen, mitä heille tapahtui. He kirjoittivat kirjeitä ja kuvauksia oman paikkakuntansa tapahtumista. Tekstejä kopioitiin ja jaettiin eteenpäin. Tarkoituksena oli lohduttaa ja rohkaista sekä antaa esimerkkejä siitä, miten marttyyrin tulee toimia.
Ennen kaikkea kertomusten tarkoituksena on kääntää lukijoiden katse Kristukseen ja näyttää mitä Kristus saa aikaan tavallisissa ihmisissä.
Ilon opettajia
Marttyyrikertomuksia luettiin ja kuunneltiin myös vainojen päätyttyä. Kuulijat ottivat oppia marttyyrien ilosta, rohkeudesta ja kiitollisuudesta.
Piispa Augustinus tarkoitti ”hengellisellä marttyyriudella” kilvoittelua ja kiusausten voittamista. Kahdesta marttyyrista, Perpetuasta ja Felicitaksesta, Augustinus saarnasi: ”He ovat suuria, me pieniä, mutta Herra siunaa pieniä yhdessä suurten kanssa. Jos emme voikaan seurata heidän tekoaan, ottakaamme mallia heidän mielentilastaan. Jos emme voikaan seurata heidän kunniaansa, voimme varmasti ottaa mallia heidän ilostaan.”
Vaikka marttyyrikertomukset ovat nimenomaan kertomuksia eivätkä opin esityksiä, niissä käsitellään myös tärkeitä teologisia kysymyksiä.
Miksi kristittyjä kuolee? Kenellä on valta tässä maailmassa? Onko oma-aloitteinen marttyyrius oikein? Mistä todistaja saa voimaa? Milloin on toteltava maan lakeja ja milloin ei? Miten tulisi suhtautua langenneisiin?
Rohkea orjatyttö
Blandina oli orjatyttö, jonka emäntäkin oli vangittu Lugdunumissa. Blandinaa kidutettiin monin tavoin kolme kertaa. Hän kesti sen ja vastasi syytöksiin: ”Olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme tehdä mitään, mitä pitää hävetä.”
Blandina vietiin areenalle eläintaistelupäivänä ja sidottiin paaluun ristin muotoon. Hänet tuotiin päivittäin katsomaan muiden kärsimistä. Kisojen viimeisenä päivänä hänet tuotiin areenalle yhdessä 15-vuotiaan Ponticus-nimisen pojan kanssa. Heitä yritettiin vielä kiduttamalla saada vannomaan Rooman jumalien nimeen, mutta Blandina rohkaisi Ponticusta olemaan suostumatta.
Blandinasta sanotaan: ”Aivan kuin ylevämielinen äiti, joka on kehottanut lapsiaan ja lähettänyt heidät voittajina kuninkaan eteen, hän sai itsekin käydä läpi kaikki lasten kamppailut. Sitten hän riensi heidän luokseen iloiten ja riemuiten lähdöstään, ikään kuin hääaterialle kutsuttuna eikä suinkaan petojen eteen viskattuna.”
Kirjoittaja kertoo, että marttyyrien kestävyyden ansiosta Kristuksen ristinkuolema ja ääretön armo tulivat ilmi ja kristittyjen määrä kasvoi.
Mestauksia Afrikassa
Heinäkuun 17. päivänä vuonna 180 Scillium-nimisen pohjoisafrikkalaisen pikkukaupungin 12 kristittyä vietiin Karthagoon prokonsuli Saturninuksen kuulusteltaviksi.
Prokonsuli yritti suostutella kristityt uhraamaan keisarin geniukselle eli suojelushengelle, mutta nämä kieltäytyivät.
He sanoivat kyllä kunnioittavansa keisaria ja noudattavansa lakeja, mutta eivät tahtoneet palvoa häntä. He palvoivat vain Jumalaa, jota kukaan ei ole nähnyt eikä voikaan nähdä ja joka on tämän maailman hallitsijoiden yläpuolella, kaikkien kuningasten ja kansojen keisari.
Donata sanoi: ”Me annamme kunnian keisarille keisarina, mutta Jumalaa me pelkäämme.” Vestia puolestaan lausui marttyyrikertomusten yksinkertaisen ja usein toistetun lauseen: ”Olen kristitty.”
Lopulta prokonsuli antoi päätöksensä. Nämä kristityt eivät suostuneet palaamaan roomalaiseen elämäntapaan. Siksi heidät oli mestattava miekalla.
Tämän kuultuaan kaikki vangitut sanoivat: ”Jumalalle kiitos!”. Marttyyrikertomus päättyy sanoihin: ”ja sitten heidän kaulansa katkaistiin Kristuksen nimen tähden.
Vaikka kristityt olisivat eläneet kuinka hyvin, heidän tuomitsemisensa syyksi riitti kristityn nimi. Vika oli siinä, että kristittyjen lojaalius kohdistui viime kädessä johonkin muuhun kuin keisariin.
Miesten ja naisten välillä ei ollut eroa, ei kuulusteluissa eikä tuomioissa. Kristityt valitsivat mieluummin kuoleman kuin luopuivat uskostaan, sillä he ajattelivat muutakin kuin maanpäällistä elämää.
Epäilysten alaiset
Kolmannen vuosisadan puoliväliin asti vaino oli satunnaista ja kohdistui useimmiten piispoihin ja muihin vaikuttajiin.
Kun keisarit Decius ja Valerianus aloittivat järjestelmälliset vainot, kuka tahansa kristitty saattoi joutua tapetuksi. Marttyyreiden joukossa oli naisia ja miehiä, vanhoja ja nuoria, orjia ja aristokraatteja, kouluttamattomia ja korkeasti koulutettuja, hiljaisia ja sanavalmiita.
Yhteistä marttyyreille on uskollisuus, lujuus, rohkeus sekä luja luottamus siihen, että Jumala pitää heistä huolta.
Teksteistä käy myös ilmi, että kaikki kristityt eivät olleet lujia ja kestäviä. Monet taipuivat uhraamaan Rooman jumalille ja suostuivat luovuttamaan pyhiä kirjoja viranomaisille. Jotkut luopuneista halusivat myöhemmin palata takaisin uskon tielle.
Sellaisia, jotka olivat tunnustaneet olevansa kristittyjä mutta jääneet henkiin, kutsuttiin nimellä tunnustajat.
Oikeastaan olisi ollut pikku juttu uhrata Rooman jumalille. Käytännössä tämä merkitsi usein vain suitsukkeen heittämistä liekkeihin ja muutamia sanoja. Viranomaiset eivät ymmärtäneet kristittyjä, jotka kieltäytyivät tästä. He koettivat ylipuhua heitä luopumaan moisesta tyhmyydestä.
Kun vanhaa piispa Polykarposta vaadittiin uhraamaan, hän vastasi liikuttavasti: ”Jo 86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut?”
Toinen kärsii minussa
Marttyyrikertomuksissa kerrotaan usein, että todistajat tunnustivat rohkeasti ja kohtasivat kuoleman tyynenä tai jopa iloisina. Mistä he saivat voiman tähän?
Marttyyrit tiesivät, että Kristus kärsii heidän kanssaan ja heissä. Kärsimistä ja kuolemaa ei pidetty outoina, sillä kristittyjen Herra kulki itse saman tien, eikä palvelija ole Herraansa suurempi.
Joissakin teksteissä kerrotaan, että Pyhä Henki ja Jumalan armo vaikuttavat ihmisessä niin, että hän jaksoi ja kesti. Esimerkiksi Perpetua sai nähdä näkyjä, jotka rohkaisivat häntä ja hänen vankitovereitaan.
Myös kristittyjen yhteys antoi voimaa. Saman paikkakunnan kristityt kannustivat ja tukivat toisiaan, mutta niin teki myös koko maailmanlaajuinen kirkko.
Tätä perusteltiin Paavalin sanoilla: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen”. (1. Kor. 12:26–27).
Augustinus korosti saarnoissaan, että marttyyrit olivat itsessään heikkoja ja inhimillisiä. Marttyyrien tuntema pelko ja kauhistus olivat luonnollisia asioita. Eihän se olisikaan mikään ihme mennä kuolemaan Kristuksen tähden, ellei kammoksuisi kuolemaa ja mieluummin eläisi. Ainoastaan Kristus kärsi ja kuoli omasta tahdostaan, ja hänkin kuoli Isänsä tahdosta. Juuri marttyyrien tuntema kauhistus kidutuksen ja kuoleman edessä tekee heidän antamastaan todistuksesta luotettavan ja vakuuttavan.
Marttyyrien muistaminen
Varhaisessa kirkossa kunnioitettiin ja arvostettiin marttyyreita. Heidän haudoilleen kokoonnuttiin viettämään jumalanpalveluksia erityisesti heidän kuolemansa muistopäivänä. Tätä päivää kutsuttiin nimellä natalis, syntymäpäivä, sillä se oli heidän uuden elämänsä alku.
Omalla esimerkillään marttyyrit todistavat Kristuksesta ja siitä, että on olemassa suurempia ja tärkeämpiä asioita kuin elämä maan päällä.
Olisi voinut ajatella, että kristityissä herää halu kostaa. Useista marttyyrikertomuksista käy kuitenkin ilmi, että koston sijaan marttyyrit rukoilivat Jeesuksen esimerkin mukaan surmaajiensa puolesta.
Varhaisen kirkon marttyyrikertomukset herättävät ajattelemaan niitä, jotka nykyään kärsivät uskonsa vuoksi. Heprealaiskirjeessä kehotetaan: ”Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun.” (Hepr. 13:3)
Kuva: MASSIMO STANZIONE / WIKIMEDIA. Roomalainen pyhä Agnes (noin 291–304) kärsi marttyyrikuoleman 13-vuotiaana. Hänet kuvataan usein lampaan kanssa, joka on latinaksi agnus. Maalauksen on tehnyt espanjalainen taidemaalari Francisco de Zurbarán (1598-1664).