Valistuksen uskontokritiikki ei horjuttanut Suomessa teologian vahvaa asemaa, vaan oppineisto turvautui varsinkin saksalaisiin ajattelijoihin, joihin nojaten uskonto ja luonnontieteet olivat yhteensovitettavissa, toteaa Minna Ahokas lauantaina Helsingin yliopistossa tarkastettavassa teologian väitöskirjassaan.
Ahokkaan väitöskirja vahvistaa aiempia näkemyksiä suomalaisesta valistuksesta maltillisena ja käytännönläheisenä aatevirtauksena. Valistuksen uskontokritiikki ei horjuttanut Suomessa teologian vahvaa asemaa, vaan oppineisto turvautui varsinkin saksalaisiin ajattelijoihin, joihin nojaten uskonto ja luonnontieteet olivat yhteensovitettavissa.
Suurimman levikin saavuttivat Voltairen ja saksalaisen Christian Wolffin teokset, mutta säädyllä ja sukupuolella oli suuri merkitys kirjanomistuksessa. Papistoa kiinnostivat kasvatusteemat, porvaristoa etenkin ammatti- ja hyötykirjallisuus. Samalla etenkin upseeriston kirjakokoelmissa alkoi näkyä merkkejä ajanvietteellisestä lukemisesta.
Kirjamarkkinoiden kehityksestä huolimatta monet valistusfilosofien kirjat tarttuivat sensuurin verkkoon uskonnon vastaisina, ja niitä pidettiin vaarallisina erityisesti oppimattomien käsiin joutuessaan. Kaikkia kirjojen valistuskeskustelu ei tavoittanutkaan: suomenkielisen rahvaan vaatimattomilla kirjavarannoilla ei ollut yhteyttä valistusaatteisiin. Myös naisten kirjakokoelmista varsinainen valistusfilosofia uupui lähes täysin.
Lue Minna Ahokkaan väitöskirjan Valistus suomaalisessa kirjakulttuurissa 1700-luvulla tiivistelmä