Miksi kasvavat mahdollisuudet tiedollisen ja emotionaalisen hyvinvoinnin saralla tuovat mukanaan kapeakatseisuutta, fundamentalismia ja ymmärryksen pahoinvointia? Tämä paradoksi on mietityttänyt kirjailija, uskontotieteilijä JP Jakosta.
Ihmiskunnan tiedollisen kasvun väistämätön seuraus on se, että yhteisönä ymmärrämme paremmin myös sen, mikä toiminnassamme on mennyt pieleen. Ristiriitaista on se, että epäkohtien ymmärtämisen aiheuttama ahdistus saa meidät reagoimaan tavoilla, jotka eivät enää edusta kasvanutta ymmärrystämme. Me taannumme.
VIIMEKSI JAKONEN tarkasteli tätä aihetta eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan maaliskuussa julkaisemassa selonteossa ”Miten Suomi voi nyt ja tulevaisuudessa?”. Jakonen kirjoitti selontekoon artikkelin yhdessä Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtorin Matti Kamppisen kanssa.
Kaksikon huomion kohteena on erityisesti niin sanottu woke-ilmiö, jossa yhteiskunnan sortorakenteita paikannetaan vähemmistöjen tunnekokemusten perusteella. Englannin sana woke tarkoittaa hereillä olemista.
– On ristiriitaista, että lauma fiksuja ihmisiä, jotka näkevät todellisuudesta nyanssoidumman siivun kuin monet muut, alkaa yhtäkkiä vaatia, että muidenkin pitää nähdä asiat samalla tavalla tai muuten muilla ei ole asiaa yhteiselle pelikentälle. Tällainen vaatimus hajottaa yhteiskuntaa, JP Jakonen toteaa.
Pelikenttä-puhe on osa Jakosen ja Kamppisen käyttämää vertauskuvaa. Siinä yhteiskunta on kuin kyläyhdistyksen organisoima pesähpallopeli.
Jotta peli on sujuvaa ja mielekästä, kaikkien halukkaiden pitää päästä mukaan mutta kaikkien pitää myös pelata sääntöjen mukaisesti. Yhteiskunnan pelissä säännöt tarkoittavat erityisesti sitä, millaiset mielipiteet ovat sallittuja, miten mielipiteitä saa ilmaista ja miten eri tavalla ajattelevia kohdellaan.
WOKE-ILMIÖSSÄ osa pelaajista on alkanut yksipuolisesti ajaa perinteisten sääntöjen muuttamista. He haluavat nostaa tärkeimmäksi säännöksi sosiaalisen eriarvoisuuden tiedostamisen. Ylivirittynyt sortorakenteiden etsiminen on korvannut rationaalisuuden siinä, miten pelikentälle päästettävää tietoa rajataan.
Lisäksi samat pelaajat ovat alkaneet kaivaa kentälle kuoppia, joihin he pyrkivät työntämään sellaisia pelaajia, joiden mielipiteitä he pitävät sopimattomina.
Tässä woke-aate on saanut fundamentalismin piirteitä, JP Jakonen sanoo. Aatteen nimissä ihmisiä on alettu luokitella hyviin ja pahoihin, ongelmien syitä yksinkertaistetaan ja demonisoidaan ja vääräuskoiset pyritään poistamaan yhteisöstä. Viimeksi mainittu tapahtuu mustamaalaamalla ja painostamalla vääräuskoisten työnantajia antamaan näille potkut.
Jakonen näkee woke-kiihkoilussa yhtymäkohtia ääri-islamismin ja yhdysvaltalaisille aborttiklinikoille tehtyjen pommi-iskujen kanssa. Yhteistä hyvää ei tavoitella enää järkipuheen kautta. Puheenvuoroista puuttuvat harmaan sävyt ja kontekstien ymmärrys.
– Kaikissa kulttuurimuutoksissa on alussa vimmaista räjähdysvoimaa, joka ei aina kanavoidu taitavasti. Positiivinen puoli woke-ilmiössä oli havahtuminen siihen, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä. Ihmisinä me emme kuitenkaan ole kovin taitavia esittämään ajatuksiamme niille, jotka näkevät maailman eri tavalla.
Jakonen nimittää woke-fundamentalismia postmodernin kulttuurikauden tulehdustilaksi.
KULTTUURITUTKIMUSTA KARKEASTI soveltaen hän jakaa läntisen kulttuurihistorian neljään kehitysvaiheeseen: primitiiviseen kunniakulttuuriin, etnosentriseen heimoyhteisöllisyyteen, tieteen merkitystä korostavaan modernismiin sekä nykyiseen postmodernismiin.
Nämä kehitysvaiheet ovat kuin kerrostalon kerroksia. Mitä korkeammalla olevasta kerroksesta maailmaa katsotaan, sitä kauemmas nähdään. Samalla hahmottuvat paremmin myös maisemassa olevat varjoalueet eli erilaiset epäkohdat. Moraalinen kehä laajenee.
Kerrokset voi nähdä kuvana myös yksilön oman henkisen kehityksen vaiheista.
– Kerrokset edustavat perspektiivin ottamiskykyä. Ongelmat syntyvät, kun eri ihmiset katsovat asioita eri kerroksista ja eri suuntiin ja näkevät eri tavalla varjossa olevia alueita.
– Jos ihminen näkee tietynlaisen maiseman, häntä on kognitiivisesti mahdotonta yrittää saada pitämään totena toisenlaista maisemaa. Sellaisen yrittämisen ihminen kokee pakkosyöttämiseksi. Uusiin näköaloihin totuttautuminen vie aina aikaa.
Kokemus näkemysten pakkosyöttämisestä vain lisää ihmisten välistä vastakkainasettelua.
JOTTA SUOMALAINEN YHTEISKUNTA voidaan säilyttää demokraattisena ja yksilönvapauksia kunnioittavana pelihkenttänä, Jakonen kehottaa pitämään kiinni siitä ymmärryksestä, joka maassamme 1900-luvun aikana saavutettiin: yhteisön maksimaalinen hyvinvointi edellyttää kansalaisten mahdollisimman laajaa mukana pitämistä.
Siksi tulee vastustaa kuopankaivuuta ja yksipuoleista sääntöjen muuttamista. Pelioikeus tulee säilyttää niilläkin, joiden mielipiteet eivät tunnu moderneilta saati jälkimoderneilta.
Lisäksi tulee kiinnittää huomiota keskustelussa käytettävään argumentaatioon. Jakonen suosittelee episteemisiä eli tiedollisia hyveitä, kuten uteliaisuutta, kriittisyyttä ja perusteiden etsimistä. Episteemiset paheet, kuten umpihmielisyys ja virhepäätelmien käyttö, tulee minimoida.
Virhepäätelmiä ovat esimerkiksi geneettinen virhepäätelmä, jossa ajatus hylätään vain siksi, että sen esittäjä kuuluu johonkin tiettyyn ryhmään, ja mustavalkoharha, jossa asetelma polarisoidaan niin, että on vain kaksi vaihtoehtoa – olet joko puolellamme tai meitä vastaan.
– Toisinaan vastakkaisetkin näkemykset voivat olla samaan aikaan oikeassa. Tällöin enemmän totuutta on siinä näkemyksessä, joka ottaa huomioon enemmän näkökulmia.
Jakosen kerrostalovertauksessa postmodernismia seuraa vielä ainakin yksi kehityskausi: kokonaisuuden näkemisen kulttuuri.
Keskeinen osa tämän kerroksen ajattelutapaa on ihmisten keskeneräisyyden ymmärtäminen. Vaikka ihmiset ajattelevat yksittäisistä asioista aina eri tavoin, tässä kerroksessa he suhtautuvat toisiinsa armollisesti ymmärtäen, että jokaisen henkinen kasvu on vielä kesken.
– Siinä kehitysvaiheessa ihmisten välillä nähdään enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Keskeneräisyytemme, jos mikä, yhdistää meitä, uskontotieteilijä sanoo.
KIRKOT JA MUUT USKONYHTEISÖT ovat tyypillisesti rajattujen näkemysten yhteisöjä – Jumalan maailmassa totuuksia on lopulta vain yksi. Aikana, jolloin kirkkojen yhteiskunnallinen asema oli vahvempi, kirkoilla oli keskeinen vaikutus siihen, mitä yhteiskunnassa pidettiin hyväksyttävänä. Vielä nykyäänkin papiksi vihittävä sitoutuu puhumaan tunnustuksen mukaisesti ja olemaan edistämättä sen kanssa ristiriidassa olevia ajatuksia.
Vaikka uskonyhteisössä sallittujen uskomusten ja agendojen kenttä on rajatumpi kuin koko yhteiskunnassa, kirkoissakin ”pelaajien” joukossa on väistämättä eri kerroksista ja eri suuntiin maisemaa katselevia ihmisiä, JP Jakonen muistuttaa.
– Rajatut näkemykset toimivat tradition säilyttäjinä. Yhteisön kukoistuksen kannalta on kuitenkin oleellista, että näkemysten tulkinta ei ole liian rajattua.
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!