Moskovan patriarkaatti eli Venäjän ortodoksinen kirkko on viime kuukausina julkaissut paljon uutisia Ukrainan kirkollisesta tilanteesta. Taustalla on vuosikymmenien kiista Moskovan patriarkaatista irrottautuneen ukrainalaisen kirkon itsenäisyydestä.
Samaan aikaan maailmalla on uutisoitu Venäjän ja Ukrainan sotilaallisen kriisin kiihtymisestä, vaikka Venäjä tätä kirjoitettaessa onkin vetämässä joukkoja Ukrainan rajoilta. Venäjä miehittää edelleen Krimiä ja tukee Ukrainan itäosien venäjämielisiä kapinallisia. Sota Ukrainassa jatkuu.
Venäjän pyrkimys on erilaisin aggressioin pelotella, horjuttaa, jakaa ja sitoa itseensä Ukrainaa, jotta maa ei hakeutuisi Naton ja Euroopan unionin suuntaan. Mahdollisessa eskaloituvassa sotilaallisessa konfliktissa Venäjän kanssa Ukraina olisi heikompi osapuoli.
Ukrainan kiistassa on toisiinsa kietoutuneena poliittisia, sotilaallisia, taloudellisia, kansallisia, historiallisia, kirkollisia ja identiteettipoliittisia tekijöitä.
Moskovan patriarkaatti ei niele tapahtunutta kehitystä
Kirkollisen kriisin syy on Ukrainan ortodoksian jakautuminen Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991.
Moskovan patriarkaatin alaisuudesta jo 1990-luvun alussa eronnut Kiovan patriarkaatti, nykyinen Ukrainan ortodoksinen kirkko, sai 6.1.2019 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta täyden itsenäisyyden eli autokefalian. Tätä edelsi monivuotinen kirkkopoliittinen kiista.
Tästä Ukrainan kansallisesta uudesta ortodoksisesta kirkosta käytetään selvyyden vuoksi tässä jutussa nimitystä Ortodoksinen kirkko Ukrainassa.
Moskovan patriarkaatti pitää täysin itsenäistä Ortodoksista kirkkoa Ukrainassa kanonisesti laittomana ja skismaattisena. Kirkolle Konstantinopolista myönnetty autokefalia oli Moskovan patriarkaatin mielestä virhe. Moskovan alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on autonominen eli itsehallinnollinen, vaikka kirkon ylin esipaimen onkin Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill.
Moskovan patriarkaatin virallisessa viestinnässä arvostellaan uuden kirkon ”skismaattista” johtoa ja uutisoidaan tapauksia, joissa Moskovan patriarkaatin alaisia kirkkorakennuksia Ukrainassa on otettu muiden kirkkojen haltuun. Tapauksia on Moskovan mukaan paljon, mutta patriarkaatin ulkoasiaoista vastaavan metropoliitta Hilarionin patriarkaatin nettisivuille antaman haastattelun mukaan noissa kirkkorakennuksissa ei vietetä jumalanpalveluksia, koska ”kanonisen kirkon papit ja maallikot eivät halua olla skismaatikkoja”.
Ortodoksisten kirkkojen kesken ei ole opillisia eroja. Yleensä yhdessä maassa tai tietyllä kanonisella alueella on ollut vain yksi kirkko.
Vuonna 2016 patriarkka Kirill kertoi venäläisen lehden haastattelussa, että Venäjän kirkko ei koskaan hylkää epäonnisia veljiään Ukrainassa: ”Emme koskaan suostu muuttamaan kirkkomme pyhiä kanonisia rajoja.”
Haastattelussa Kirill viittasi myös siihen, että Kiova on Pyhän Venäjän hengellinen kehto, kuten Kosovo on Serbialle.
Kiovan autokefalia toteutui Ukrainan presidentin tuella
Venäjän ortodoksisen kirkon näkökulmasta skismaattisen Ortodoksisen kirkon Ukrainassa muodostumiseen vaikutti politiikallaan Ukrainan tuolloinen presidentti Petro Porošenko. Moskovan patriarkaatin viesti on, että valtion pitäisi olla uskontoihin nähden neutraali.
Porošenkolla olikin näkyvä rooli vuonna 2019 toteutuneen autokefalian saamisessa. Itä-Euroopan turvallisuuskysymyksiin perehtyneen aluetutkijan Nico Lamminpartaan mukaan (artikkeli ”Kristuksen viitan repijät Kiovan kastelähteellä” teoksessa Aatteiden ja herätyksen virrassa, Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 2019) Porošenko piti Ukrainan ja ukrainalaisuuden puolustamiseksi tärkeänä armeijaa, kieltä ja kirkkoa. Presidentti oli Lamminpartaan mukaan asiassa johdonmukainen vuodesta 2015 lähtien, mutta vasta Porošenkon viimeisenä virkavuotena 2018 ajatus kansallisesta kirkosta nousi hänen lempilapsekseen. Hän tapasi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan Bartolomeos I:n asian tiimoilta vuonna 2016.
Toisaalta Ukrainan valtiota on rakennettu kansallisen kirkon avulla jo 1990-luvulta lähtien. Maan poliittinen johto ja presidentti Viktor Juštšenko (virassa 2005–2010) keskustelivat vuonna 2007 Bartolomeoksen kanssa Ukrainan kirkollisesta tilanteesta. Juštšenko tapasi myös Moskovan patriarkan Aleksi II:n.
Venäjän kirkkoa on ärsyttänyt myös Ukrainan parlamentin vuonna 2018 säätämä laki, jonka mukaan Venäjän ortodoksisen kirkon alaisen autonomisen ukrainalaiskirkon virallisessa nimessä ”Ukrainan ortodoksinen kirkko” tulisi olla viittaus Moskovan patriarkaattiin. Vuonna 2019 Ukrainan korkein oikeus salli kirkon kuitenkin säilyttää ”moskovattoman” nimensä.
Myös Venäjällä kirkon ja valtion suhteet ovat läpi historian olleet yleensä läheiset. Bysantin valtakunnassa ja tsaarien Venäjällä tunnettiin ajassa ja paikassa hieman erilaiseksi muotoutunut ajatus kirkon ja valtion välisestä sopusoinnusta eli sinfoniasta tai harmoniasta.
Venäjällä on kehitetty myös moniulotteista valtiollis-kirkollista Russkij mir (”Venäläinen maailma”) -ajattelua, joka korostaa edellä mainittua vanhaa perinnettä sekä samalla Pyhän Venäjänmaan ja venäläisyyden muusta maailmasta poikkeavaa ominaislaatua.
Venäjän kirkon välit Konstantinopoliin ovat Ukrainan vuoksi poikki
Konstantinopolin ekumeenista patriarkka Bartolomeosta on Moskovan patriarkaatista luonnehdittu ”illuusioittensa, kunnianhimojensa ja tunteittensa pilvilinnoissa eläväksi mieheksi, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta”. Tällainen pilkkaava kieli toisen kirkon johtavasta hierarkista on kirkollisessa diplomatiassa poikkeuksellista, jopa törkeää.
Moskovan patriarkaatti on vuonna 2018 katkaissut suhteensa Konstantinopoliin Ukrainan tilanteen takia.
Itä-Suomen yliopiston uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Teuvo Laitila arvioi, että kaikkiaan Ukrainan poliittinen konflikti liittyy Venäjän nykyhallinnon laajempiin pyrkimyksiin palauttaa neuvostoaikainen suuruus.
– Venäjä mielii palata todelliseksi suurvallaksi. Mutta jo Neuvostoliiton aikana ukrainalaiset toisinajattelijat sanoivat, että Moskova kohtelee Ukrainaa siirtomaana.
Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole valtiokirkko, mutta se on Laitilan mukaan hallinnollisesti ja poliittisesti monin tavoin sidoksissa valtioon. Siksi sen on Ukrainan-kysymyksessä vaikea olla asettumatta Putinin politiikan myötäilijäksi ja tukijaksi.
Tilanne ei ole Venäjällä uusi.
– Pietari Suuri muutti 1721 Venäjän ortodoksisen kirkon yhdeksi valtion virastoksi. Neuvostoaikana Josif Stalin teki käytännössä samoin.
Kirkollinen sitoutuminen Ukrainassa on myös poliittista sitoutumista
Mutta on Moskovan patriarkaatilla omiakin lehmiä ojassa. Laitilan mukaan runsas neljännes Venäjän ortodoksisen kirkon seurakunnista on itse asiassa Ukrainassa.
– Näiden ihmisten siirtyminen Ukrainan uuden ortodoksisen kirkon jäseniksi olisi Moskovan patriarkaatille merkittävä menetys.
Ukrainan ortodoksien jakautumisesta eri kirkkoihin on vaikea saada täysin objektiivista tietoa. Asia riippuu siitä, kenen tilastoja lukee ja miten kirkkoon kuuluminen määritellään: onko kyse seurakuntien määrästä vai erilaisten kyselytutkimuksien ilmaisemasta kuulumisesta tai identifioitumisesta johonkin kirkkoon.
Tarkkoja jäsenluetteloita ei ole kummallakaan Ukrainan suurella ortodoksisella kirkolla.
– Seurakuntien määrässä laskettuna Moskovan patriarkaatin alainen kirkko on suurempi. Mutta kyselytutkimuksien perusteella Ortodoksiseen kirkkoon Ukrainassa identifioituvien ihmisten määrä voi nykyisin olla jo suurempi, Laitila sanoo.
Laitilan mukaan suurin osa Ukrainassa elävistä määrittelee itsensä ortodokseiksi, mutta monille ei ole keskeistä, mikä ortodoksinen kirkko heidän kirkkonsa on.
– Nyt sodan aikana kirkollinen sitoutuminen on ymmärretty yhä vahvemmin myös poliittiseksi sitoutumiseksi.
Moskovan patriarkaatin näkemys: Ukrainassa on sen tuhatvuotinen jatkumo
Oma kiistakysymyksensä asiassa on historia. Puola-Liettualle kuulunut Ukraina ja sen Konstantinopolin alainen ortodoksinen kirkko päätyivät rauhanteossa vuonna 1686 Venäjän ja Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.
Täyden itsenäisyyden Ukrainan kirkolle 2019 myönsi kuitenkin Konstantinopoli, eikä Moskova, jolle asia ortodoksisten traditioiden mukaan kuuluisi.
– Jos Moskova tunnustaisi uuden ukrainalaisen kirkon täyden itsenäisyyden, se pelkää tästäkin syystä, että sen alaisista seurakunnista tapahtuisi joukkopako uuteen kirkkoon.
Asia on lopulta myös identiteettikysymys. Sekä Venäjän valtakunnan että sen ortodoksisen kirkon alku on vuoden 988 ”Venäjän kasteessa” Kiovassa.
– Moskovan patriarkaatin mukaan sen kirkollisessa hallinnossa Ukrainassa on olemassa jo tuosta ajasta alkanut jatkumo. Jos nykyinen itsenäinen Ukraina kiistäisi tämän jäämällä Venäjän ulkopuolelle ja kääntymällä länteen, olisi se venäläisen itsetunnon ja identiteetin kannalta hankala yhtälö, Teuvo Laitila sanoo.
Länsi-Ukrainassa kohtaavat ortodoksinen ja katolinen Eurooppa
Ukrainan uskonnollista jakautumista koskevat tilastot eivät siis ole tarkkoja, vaan perustuvat kyselytutkimuksiin ja ihmisten itseidentifikaatioon.
Ukrainalaisen Razumkov-ajatushautomon vuonna 2018 tekemän kyselyn mukaan 71,7 prosenttia ukrainalaisista piti itseään uskovina.
Ortodokseiksi itsensä määritteli 67,3 prosenttia (28,7 prosenttia kuului mielestään Kiovan patriarkaattiin eli tuolloiseen Ortodoksisen kirkon Ukrainassa ”esiasteeseen”, 23,4 prosenttia ylipäätään ortodoksiseen kirkkoon ja 12,8 prosenttia Moskovan patriarkaatin alaiseen kirkkoon).
Ukrainan länsiosissa kohtaavat ortodoksinen ja katolinen Eurooppa. Ortodoksien rinnalla maassa vaikuttaa Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, joka on katoliseen kirkkoon kuuluva itäisen riituksen mukainen kirkko.
Vuoden 2018 kyselytutkimuksen mukaan 9,4 prosenttia ukrainalaisista määritteli itsensä kreikkalaiskatolisiksi. 7,7 prosenttia oli kyselyn mukaan mielestään ylipäätään ”kristittyjä”.
Ukrainassa on myös pieniä protestanttisia, roomalaiskatolisia, islamilaisia ja juutalaisia ryhmiä.
Kiovan Rus on osa itäslaavilaisten kansojen yhteistä omakuvaa
Ukraina on historiansa aikana ollut harvoin alueellisesti yhtenäinen eikä uudella ajalla milloinkaan todella itsenäinen ennen vuotta 1991. Maan rajat ovat vaihdelleet – sana ”Ukraina” viittaakin yleisimmän tulkinnan mukaan ”rajamaahan”.
Ukrainan alueella vaikutti 880-luvulta 1100-luvulle Kiovan Rus eli Kiovan Venäjä -niminen valtio. Sitä voidaan jossain määrin pitää sekä Venäjän, Ukrainan että Valko-Venäjän valtioiden esiasteena. Tämä ja ortodoksisen uskon ottaminen maan uskonnoksi Kiovassa 988 on identiteettipoliittisesti tärkeää myös Venäjän kannalta.
Suuri osa nykyistä Ukrainaa päätyi Venäjän yliherruuden alle vuonna 1654. Valtaisan maataloustuotantonsa (”Venäjän / Neuvostoliiton leipäkori”), luonnonvarojensa ja sulana pysyvien Mustanmeren satamiensa vuoksi Ukraina on ollut Moskovan vallanpitäjille erittäin tärkeä alue.
Helsingin yliopiston Itä-Euroopan tutkimuksen dosentin Johannes Remyn (artikkeli ”Venäjän vähemmistökansat ja -alueet” teoksessa: Timo Vihavainen (toim.) Opas venäläisyyteen, Otava 2006) mukaan Ukrainan-kysymys on monille venäläisille kipeä. Taustalla on perinteinen kansallisuuskäsitys, jonka mukaan kaikki historiallisen Kiovan Rusin asukkaat ovat venäläisiä, siis myös valkovenäläiset ja ukrainalaiset. Kun Ukrainan valtio ajaa omaa asiaansa, venäläiset pitävät heitä Remyn mukaan paitsi vastustajina, myös pettureina.
Oma kieli ja ukrainalainen identiteetti
Ukrainassa on vajaat 42 miljoonaa asukasta. Enemmistö puhuu itäslaavilaista ukrainan kieltä, joka on läheistä sukua venäjälle.
Kieli vaikuttaa identiteettiin, mutta monet ukrainalaiset ovat käytännössä kaksikielisiä. Länsi- ja Keski-Ukraina ovat hyvin tai melko ukrainankielisiä, mutta varsinkin maan itäisimmissä osissa on alueita, joissa puhutaan eniten venäjää. Ukrainalainen identiteetti on moni-ilmeinen eikä automaattisesti sidoksissa yksilön vahvimpaan kieleen.
Neuvostoliiton aikana (1922–1991) Ukrainassa toteutettu kielipolitiikka vaihteli eri ajanjaksoina. Ukraina oli sosialistisen neuvostotasavallan virallinen kieli, mutta neuvostovalta pyrki venäläistämään Ukrainaa. Tässä se jatkoi uudella tavalla jo 1800-luvun tsaarinvallan pyrkimyksiä kieltää ukrainan kielen käyttö. Taustana oli aina ukrainalaisen kansallistunteen pelko.
Tutkija Pertti Luntisen (artikkeli ”Uudenaikaistumisen paine” teoksessa: Heikki Kirkinen (toim.): Venäjän historia, Otava 2004) mukaan 1800-luvun lopussa Ukrainan ja Valko-Venäjän alueiden ”paikallisia murteita” ei saanut käyttää. Ukrainalaisten keskuudessa virisi silti ajatus omasta kansallisuudesta ja kirjakielestä.
Itsenäisen Ukrainan aikana ukrainan asemaa virallisena kielenä on vahvistettu.
Stalin käytti nälänhätää Ukrainan kurittamiseen
Neuvostoaikana Ukrainaa koetteli 1932–1933 Euroopan modernin historian pahin nälänhätä, holodomor, joka johtui Josef Stalinin neuvostovallan pakolla toteuttamasta maatalouden kollektivoimisesta. Vastustelevat talonpojat menettivät terrorissa maansa ja paljon viljaa pakko-otettiin valtiolle ja toimitettiin Neuvostoliiton muihin osiin. Keinotekoisesti luodun nälänhädän uhreina kuoli ainakin 3–4 miljoonaa ukrainalaista. Huomattavasti suurempiakin arvioita on esitetty.
Yhdysvaltalais-puolalainen journalisti ja tutkija Anne Applebaum on kirjoittanut kirjan Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018). Applebaumin mukaan Neuvostoliiton johtajat olivat tietoisia Ukrainan katastrofista mutta eivät tehneet mitään sen estämiseksi. Samaan aikaan myös Ukrainan neuvostotasavallan poliittinen johto ja ukrainalainen kulttuuri joutuivat Moskovan hyökkäyksien kohteeksi.
Applebaumin mukaan Stalin pelkäsi Ukrainan nationalismia ja maan levottomuuksien leviämistä Venäjän puolelle ja halusi siksi nujertaa Ukrainan potentiaalisen kapinahengen.
Venäjän nykyjohto tuntee historiansa, pelkää sen toistuvan ja on Applebaumin mukaan siksi varpaillaan Ukrainan suhteen: Eurooppaan kulttuurin ja kaupan sitein kiinnittynyt suvereeni, vakaa ja demokraattinen Ukraina voisi olla uhka Venäjän johtajien eduille.
Holodomorin karmealla muistolla on edelleen kansallista ja identiteettipoliittista merkitystä Ukrainan politiikassa. Euroopan parlamentti hyväksyi vuonna 2008 päätöslauselman, jossa se tunnustaa holodomorin järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan.
Venäjä tahtoo estää Ukrainan lännettymisen
Ukrainassa on jo seitsemän vuotta käyty sotaa. Venäjä miehitti Krimin niemimaan talvella 2014. Hieman myöhemmin alkoivat Venäjä-mielisten separatistien ja Ukrainan hallituksen joukkojen yhteenotot itäisimmässä Ukrainassa, jonne ovat muodostuneet Donetskin ja Luhanskin alueiden separatistiset ”kansantasavallat”.
Mihin Venäjä Ukrainan horjuttamisella pyrkii?
Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijaesiupseeri, kapteeni Antti Pihlajamaa toteaa, että poliittisella tasolla kyseessä on Ukrainan länsi-integraation estäminen ja Venäjän jalansijan säilyttäminen sen lähialueella.
– Kolmas syy on uusien värivallankumouksien estäminen Ukrainassa ja muualla entisen Neuvostoliiton piirissä. Näihin päämääriin voidaan pyrkiä monin tavoin ja sotilaalliset keinot ovat yksi niistä.
Tänä keväänä Venäjä keskitti vahvoja joukkoja Ukrainan rajoille. Tällä hetkellä niitä ollaan vetämässä pois. Mikä oli operaation tarkoitus?
Pihlajamaan mukaan kyse oli edellä kuvatusta vaikuttamisesta. Mutta hänen mielestään ei voida sulkea pois sitäkään, että Venäjä tunnusteli lännen reaktioita, myös sitä, miten Yhdysvaltojen uusi presidentti Joe Biden reagoisi.
Pihlajamaan mukaan on vaikea nähdä, mitä hyötyä Venäjälle olisi ollut siitä, että se olisi lisännyt edelleen sotilaallista toimintaansa Ukrainan suunnalla.
– Vaikka Ukrainan tilanne ei nyt ole Venäjän kannalta ideaalinen, se pystyy ainakin toistaiseksi säilyttämään isot poliittiset tavoitteensa. Se ylläpitää arvaamattomuuden ilmapiiriä ja viestittää Ukrainalle ja lännelle, että niiden on syytä olla varpaillaan: halutessaan Venäjä kykenee toimintaan.
Ukrainalla on paljon sotilaita, mutta aseistuksessa on puutteita
Antti Pihlajamaan mukaan Ukrainan asevoimat ovat tällä hetkellä hyvin toisen näköiset kuin vuonna 2014.
– Silloin Ukrainan asevoimat eivät olleet kovin hyvässä kunnossa. Mutta sen jälkeen niitä on pyritty modernisoimaan.
Miesvoimaa Ukrainan asevoimissa on. Pihlajamaan mukaan aktiivipalveluksessa on nyt 200 000–250 000 miestä.
– Eurooppalaisessa vertailussa se ei missään tapauksessa ole mikään pieni asevoima. Mutta Venäjällä on aseissa noin 900 000 miestä. Kyse on siitä, mihin verrataan.
Pihlajamaa muistuttaa, että luvut eivät sellaisenaan ole mielekkäitä mittareita. Kyse on myös kaluston määrästä ja laadusta sekä joukkojen koulutuksesta, osaamisesta ja johtamisesta.
– Luvut eivät siis kerro siitä, miten joukkoja käytetään.
Neuvostoliiton seuraajavaltiona venäläinen sotilaallinen ajattelu on periaatteessa Ukrainan sotilasjohdolle varsin tuttua.
– Neuvostoarmeijassa nuoruudessaan palvelleet ukrainalaissotilaat alkavat tosin olla jo eläkkeellä, mutta yhteinen historia on niin pitkä, että kyllä Ukrainassa tunnetaan venäläistä doktriinia.
Pihlajamaan mukaan Ukrainassa on toteutettu asevoimien kaluston modernisaatiohankkeita, mutta sellaiset vaativat tyypillisesti aikaa.
– Lännestä Ukraina on saanut jonkin verran materiaalista, koulutus- ja neuvonantoapua. Viime aikoina se on hieronut Turkin kanssa kauppoja lennokeista.
Pihlajamaan mukaan Ukrainan asevoimissa onkin arvioitu olevan puutteita varsinkin ilmavoimissa ja ilmatorjunnassa.
Ruohonjuuritason ukrainalaissotilaat ovat jo seitsemän vuotta käytännössä käyneet sotaa.
– Siinä mielessä siellä on kyllä kerätty kokemusta ja menty eteenpäin. Heillä on ollut myös aikaa valmistella erilaisia puolustusjärjestelyjä.
Sotilaallisia kysymysmerkkejä ovat Pihlajamaan mukaan kuitenkin Ukrainan armeijan ylemmän tason operatiivisen suunnittelun ja laajamittaisen operatiivisen johtamisen taidot, sekä liikkuvan sodankäynnin kyky. Näissä kaikissa Venäjä on vahvoilla.
Kriisin eskaloituessa Naton apu Ukrainalle olisi epätodennäköistä
Voisiko Ukraina nykyistä vakavammassa tositilanteessa kestää Venäjää vastaan ja jäisikö se sotilaallisen kriisin syventyessä yksin? Pihlajamaan mukaan Venäjän suorituskyky on Ukrainaa mittavampi ja se pystyisi kyllä voimakkaasti uhkaamaan naapuriaan.
– Helposti sellainen ei kuitenkaan kävisi ja on kysyttävä, mikä olisi sen hinta Venäjälle. Olisiko Venäjä sen valmis maksamaan?
Länsimaiden tai Naton apu olisi Pihlajamaan mukaan sodan laajentuessa korkean kynnyksen takana ja epätodennäköistä.
– Natolla tuskin olisi intressiä tulla väliin. Sen kannalta ei ole järkevää ottaa taakakseen maata, joka on jo konfliktissa ja varsinkin Venäjän kanssa. Sillä voisi olla kauaskantoisia ja arvaamattomia seurauksia Natolle.
Tämä on Pihlajamaan mukaan tietysti Venäjän tavoitekin.
– Venäjän kannalta tilanne on suotuisa niin kauan kuin se itse voi määritellä ne ehdot, joiden varassa Ukrainan kriisissä toimitaan: se on nyt kriisin määräävä osapuoli. Jos länsi ei puutu tilanteeseen, Venäjä voi jatkaa, kuten hyväksi näkee.
Ukrainassa Venäjä suojelee Pihlajamaan mukaan myös itseään.
– Venäjä näkee entisen Neuvostoliiton alueen etupiirinään. Kaikki siellä tapahtuva voi heijastua Venäjälle. Tiedetään, että presidentti Vladimir Putin yrittää pysyä vallassa, mutta joskus sekin aika päättyy.
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ukrainan kriisi on sekoitus politiikkaa, identiteettiä, uskontoa ja sotilaallista suorituskykyä
Ilmoita asiavirheestä