Kuka olet? Milloin jäit eläkkeelle? Kuinka pitkän työuran teit kirkossa? Millaisissa tehtävissä?
Olen Kari Luumi Rautjärveltä. Jäin eläkkeelle elokuussa 2013. Tein kirkon palveluksessa noin 39 vuoden rupeaman papin tehtävissä.
Piispa Osmo Alaja vihki minut papiksi Mikkelin Tuomiokirkossa ja ensimmäinen työpaikkani oli kotiseurakunnassani Rautjärvellä vt. kirkkoherrana. Edeltäjäni oli jäänyt sairaseläkkeelle vähän aikaisemmin. Vastavalmistuneelle kirkkoherran pesti oli aika raju. Onneksi pääsin armeijaan huilaamaan (Minulta oli vielä sotaväki käymättä.) Jos joku sanoo, että armeija on rankka, hän ei tiedä mitään. Tuolloin päätin, että en koskaan hae kirkkoherran paikkaa enkä tule Raujärvelle.
Armeijan aikana kävin sotilaspappi ja -diakonikurssin. Kokelaana olin Pääesikunnassa Kenttäpiispan toimistossa varusmiespappina. Tuolloin Lappeenrannan kirkkoherra ja Mikkelin piispa sopivat työstäni Lappeenrannan kaupunkiseurakunnassa. Olin siellä viisi vuotta; ensin virallisena apulaisena ja sitten kappalaisena. 1980 rautjärveläinen delegaatio tuli pyytämään, että hakisin Rautjärven seurakunnan kirkkoherran virkaa, joka oli jälleen tullut avoimeksi. ”Palaa kotiisi”, kuului toivomus. Olin ollut Lappeenrannassa seurakuntaneuvoston sihteerinä, ja ajattelin, että ehkä ne pienen seurakunnan hallintotehtävät jo tällä koulutuksella alkaisivat sujua. Ja niin kävikin. Tulin valituksi ja siinä tehtävässä tein työtä loppu-urani.
Kerro hiukan taustastasi
Olen syntynyt Rautjärvellä uskovien vanhempien ja isovanhempien maanviljelijäkodissa. Meitä on kolme veljestä. Kotini on aivan Rautjärven kirkon vieressä; n. 100 metriä kirkon seinään. Uskon, että kirkon läheisyys ja leikkotoveruus aikoinaan kirkkoherran lasten kanssa tasoitti tietä seurakuntatyön valitsemiseksi myös omaksi ammatiksi. Oppikoulun kävin Imatralla Vuoksenniskan Yhteiskoulussa. Keskikouluaikana ammattia valitessa tai harkitessa ”mitä tekisin isona”, kaksi ammattia oli ylitse muiden. Kun kaverit suorittivat purjelentolupakirjoja läheisellä Immolan lentokentällä, tuntui, että sitä kautta voisi aueta elämänura. Kun vielä voimistelunopettaja, jonka tehtävänä oli tarkastaa oppilaitten näkö, sattui toteamaan, että ”sinullahan on hyvä näkö kuin lentäjällä”, tuntui, että asia oli selvä. Isän kurkistettua rahapussiinsa, hän totesi, että ei meillä ole varaa ko. kurssiin, ja sitä paitsi riittää, että hänen veljensä, joka oli lentäjä, kuoli Lapin sodassa alasammuttuna. Se siitä. Niin jäi sitten tuo teologin työ vaihtoehdoista jäljelle. Kuitenkin ”jotain taivaallista”.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
Opiskelin Helsingin Yliopiston Teologisessa tiedekunnassa vuosina 1970-1974. Koulutus oli aika teoreettinen. Minulla ei ole ollut nykyisiltä kirkkoherroilta vaadittavaa johtamistaidon koulutusta. Lappeenrannassa ollessani sain kurssittaa itseäni lisää käytännöllisillä kursseilla. Olin tuolloin nuorisotyöstä vastaava pappi ja sain osallistua moniin alani koulutus- ja neuvottelupäiviin. Merkittäviä työssä jaksamisen kannalta ovat olleet mm. nuorten pappien työnohjaus ja ennen kaikkea lehtori Kirsti Ijäksen vetämä kirkkoherrojen työnohjaus. Enemmän ohjausta ja tukea olisi tarvittu surun, kuoleman ja menetyksen kohtaamiseen, jotka ovat viikoittaisia asioita papin työssä pienessä seurakunnassa.
Mikä on ollut työurasi tiukin paikka?
Työurani tiukin paikka on ollut se vaihe, jolloin Rautjärven ja Simpeleen seurakunnat yhdistyivät yhdeksi Rautjärven seurakunnaksi. Seurakunnat, jotka olivat lähes 25 vuotta olleet yhteistalousseurakuntia ja kilpailleet samasta ”rahapussista” erilaisine kulttuureineen ja työtapoineen, oli saatettava saman pöydän ääreen, toimimaan yhdessä ja vetämään köyttä samasta päästä. Tilanne oli täysin uusi ja outo. Tällaiseen ei ollut mitään koulutusta. Oli sukellettava, vaikka ei tiennyt, mitä pinnan alla odotti. Tuen ja neuvojen asemasta minulta kysyttiin kirjallisesti, kuinka aion tilanteesta selvitä.
Jotain noiden vuosien raskaudesta kertonee se, että jouduin useamman kuukauden sairaslomalle. Tilanne helpottui huomattavasti, kun samoihin aikoihin alkoi rovastikunnan sisäinen kirkkoherrojen työnohjaus. Sen kautta tuli tarvittavaa ”selkänojaa” ja vertaistukea, josta työ alkoi selkeytyä. Vähän kerrassaan vaikeudet voitettiin ja työyhteisö löysi itsensä. Tuntuu haikealta mutta myös hyvältä, että voi jättää ”kypsän”, toimivan työyhteisön seuraajalleen.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
Sanoilla ”hauska” tai ”mukava” on hieman vaikea kuvailla papin työtä, vaikka papeista onkin paljon kaskuja ja vitsejä. Mukavinta on ollut se, että on saanut työskennellä karjalaisten ihmisten parissa. Täällä itku ja nauru ovat hyvin lähellä toisiaan. Sanotaan, että ”karjalaiset hautajaisetkin ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät”. Se pitänee paikkansa, vaikka en tunnekaan hämäläisyyttä kovin hyvin. Myös se on ollut mukavaa, että kotien ovet ovat olleet avoimia aina seurakunnan työntekijälle.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Hyvä puoli työssäni Rautjärvellä on ollut se, että olen oppinut tuntemaan lähes kaikki kodit ja niiden asukkaat, erityisesti vanhan Rautjärven alueella. Toisaalta tästä tuttuudesta seurasi myös se raskas puoli, että kuolemansurun kohdatessa tuntui kuin joku omista sukulaisista olisi kuollut. Hautajaisissa tuntui kuin olisin ollut siunaamassa omaa omaistani, setääni tai tätiäni.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Ymmärsi sitä tai ei, kyllä voima työhön ensisijaisesti varmasti tulee rukouksesta, Raamatun luvusta ja seurakuntalaisten esirukouksista. Näiden lisäksi voimaannuttavia asioita ovat olleet esimerkiksi: viikoittainen ”ukkojen” saunailta, jossa on voinut päivittää asioita; lauluharrastus vaimon kanssa; oma pieni maatila, josta on saanut ”multaa kynsien alle” mutta myös ruumiillisia haasteita henkisten vastapainoksi; syksyinen hirvenmetsästys ajomiehenä ja miesten kohtaaminen erätulilla sekä reserviupseeritoiminta jotoksineen, ammuntoineen, maanpuolustusiltoineen.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
Lähes koko tuo noin 40 vuoden aika, jonka olin kirkon töissä, on ollut muutosten ja uudistusten aikaa: jumalanpalvelusuudistus, käsikirjauudistus, virsikirjauudistus, raamatunkäännösuudistus, kirkkolain uudistus, hallinnon uudistus, katekismusuudistus, Kirjuri ja Kipa.
Nykyistä kirkkoa on joskus vaikea tunnistaa siksi samaksi kirkoksi, jonka pyhäkoulua kävin lapsena, jonka nuorisotyössä olin mukana aktiivisesti teini-iässä ja jonka palvelukseen astuin n. 40 vuotta sitten. Tuolloin elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa ja ongelmitta yhteiset arvot voitiin kiteyttää kolmeen sanaan: koti, uskonto ja isänmaa. Kaikki ymmärsivät ne samalla tavalla. Nyt niiden esille ottaminen on ongelmallista. Keskustelu niistä täyttäisi viha-puheen kriteerit.
Opiskeluaikana ja työelämän alussa suurimmat teologiset pohdinnat koskivat henkilökohtaista uskonratkaisua ja kristittynä elämistä. Ehkä valaiseva esimerkki olisi Tässä elämä -kampanja vuonna 1980. Siinä seurakuntalaisia kutsuttiin jumalanpalvelukseen ja seurakunnan tilaisuuksiin. Kirkko itse määritti ajankohtaiset keskustelun aiheet. Kirkolliskokousten ja piispainkokousten päätökset olivat ehdottomat (ja hyvin pitkälle yksimieliset).
Nykyaikana piispat jakautuvat (tai jaetaan) eri leireihin teologisen näkemyksensä mukaan. Ajankohtaiset kysymykset eivät nouse kirkon sisältä (sen omasta tehtävästä), vaan yhteiskunta ja tiedotusvälineet nostavat agendalle ajankohtaiset kysymykset ja vaativat niihin kirkon vastauksia. Teologisella tiedekunnallakaan ei ole oikeutta sanoa tai määrittää, mitä tai miten kirkon tulee opettaa.
Kirkon itsensä tulee yhä uudelleen selkiyttää identiteettinsä itselleen, työntekijöilleen ja jäsenilleen.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän?
Ehkä tuossa edellä tuli jotain sanottua kirkon suunnasta. Sanaa ”kehittyä” voidaan tarkastella monella tavalla papin työnkin suhteen. Onko papin työn ”kehityttävä”? Eivätkö seurakuntalaiset toivo tuttua ja turvallista? Jotakin, joka pysyy. Joka on ennalta arvattavissa. Joka poistaa epävarmuutta. Tässä kehittävä askel eteenpäin voisi olla askel taaksepäin. Jotain isä-Camillomaista toimintaa toivoisin.
Aikoinaan nuori pappi aloitti työnsä jonkun eläkeikää lähestyvän virkaveljen henkilökohtaisena apulaisena. Vanhempaa pappia kutsuttiin sanalla setä. Tässä ”rinnalla juosten” nuori pappi oppi talon tavoille ja sai turvallisen alun työlleen. Hänellä oli ainakin yksi malli, miten selviytyä tehtävästä.
Kun tulevaisuudessa uudistetaan jotain, olisi hyvä pyrkiä pienempään vaihtoehtorikkauteen. Tarkoitan sitä, että kun olen 2000-luvulla käynyt messussa eri seurakunnissa, en ole tavannut kahta samanlaista eli kahta samoin toteutettua jumalanpalvelusta.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit antaa kirkossa työskenteleville?
Kun tänä aikana esimiehet nostetaan tikun nokkaan eli heiltä vaaditaan esimies- ja johtamistaitoja, samalla tulee myös tiedostaa se, että työntekijältä vaaditaan alaistaitoja. Se ei tarkoita nöyristelyä ja alamaisuutta, vaan tietoisuutta omasta identiteetistä, omista työtaidoista, itsearvostusta. Ennen kaikkea sitä, että seurakuntatyö on yhteistyötä, tiimityötä. Siinä ei katsella ilolla, jos esimies tai työtoveri epäonnistuu. Jokaisella työntekijällä on kokonaisvastuu ”pelin” onnistumisesta. Tämä näkyy seurakuntalaisen puheessa esimerkiksi siten, että kun nuorisonohjaaja, diakonissa, pappi tai suntio tulee kylään, sanotaan ”seurakunta tuli paikalle”. Seurakunta saa kasvot työntekijässään.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Etsimättä mieleen nousee lääninrovastimme, Parikkalan seurakunnan kirkkoherra Erkki Lemetyinen. Olemme hänen kanssaan lähes ikätovereita. Molemmat olemme tehneet elämäntyömme pääosan kotiseurakunnissamme. Molemmat olemme joutuneet viemään läpi seurakuntaliitokset. Yhteiset kokemuksemme ovat kasvattaneet vilpittömän keskinäisen toveruuden, mutta myös minulle kunnioituksen esimiestä kohtaan. Erkin puoleen ei ole koskaan tarvinnut kääntyä turhaan.
Mitä harrastat? Mitä teet eläkeläisenä?
Harrastuksia on kertynyt, virastakin johtuen, melko monia. Suurimman osan on joutunut ajan riittämättömyyden vuoksi jättämään. Tällä hetkellä toiminta sotainvalidien ja -veteraanien parissa on päällimmäisenä niin kauan kuin näitä kunniakansalaisia vielä on keskellämme. Kunnanvaltuuston varapuheenjohtajuus vie enemmän aikaa, mihin osasin varautua. Olen myös mukana paikallisessa reserviupseerikerhossa sen sihteerinä. Metsäpalstalla riittää raivaamista tuleviksi vuosiksi. Lentopalloa käyn pelaamassa eläkeläisten kanssa. Vaimon kanssa pyrimme matkustelemaan, jos eläke antaa siihen mahdollisuuksia. Mielelläni toimisin ”setänä” jollekin kirkon työhön aikovalle tai nuorelle teologille.