Kaarran autoni Kellokosken juhlatalon pihaan. Entinen viinatehdas on nykyisin rouhea ja tunnelmallinen Helsingin seurakuntien leirikeskus. Pihalla törmään omintakeisiin veistoksiin, joita on tehty niin puusta kuin metalliromustakin. Hiekoitushiekka ratisee kenkien alla, kun laskeudun portaita Keravanjoen rantaan. Siellä on leirikeskuksen pääovi.
Edessä on kokonainen viikonloppu ventovieraiden ihmisten kanssa. Alkamassa on aikuisille tarkoitettu riparin kertausharjoitus. Näitä Helsingin yliopistopappi Laura Mäntylän ja kollegansa Minna Tuomisen ideoimia viikonloppuja on järjestetty jo vuodesta 2010. Etukäteen olen kuullut, että leireillä on tilaa eri-ikäisille ihmisille ja kaikenlaiselle hengellisyydelle tai sen puutteelle. Leiriläisille halutaan taata henkisesti, fyysisesti ja hengellisesti turvallinen olo.
Itse olin aikanaan rippikoulun jälkeen isosena varmaan kymmenellä rippileirillä. Niiden vahva yhteisöllisyys ja intensiivinen elämänmaku jättivät lähtemättömän jäljen. Nykyisin mielessäni on kuitenkin huomattavasti kriittisempiä ja vaativampia uskoon liittyviä kysymyksiä kuin nuorena, vaikken kai silloinkaan kaikkea purematta niellyt.
Saavun aulaan ja tervehdin. Jotkut näyttävät tuntevan toisensa ennestään. Ympärillä käy rento puheensorina. Itse tarkkailen vielä. Joku on kaivanut kotelosta kitaran ja tapailee sointuja Nuoren seurakunnan veisukirjasta. Otan viuluni ja liityn varovasti mukaan. Musiikki luo joskus yhteyttä sanoja nopeammin.
{kuva_ c778a4fd-0a41-4ce2-8cdd-bd987d128a24}
Pian kokoonnumme saliin ja leirikeskuksen isäntä pitää seikkaperäisen infopläjäyksen säännöistä. Meitä on paikalla kolmisenkymmentä eri-ikäistä ihmistä. Olo on hiukan kuin teinillä. Jotkut ohjeet hämmentävät: ”Älkää sitten liikutelko lakanoita pois huoneistanne”. Selvä. Nainen vierellä kuiskaa virnistäen, että jäävät sitten toogabileet pitämättä.
Tuo nainen on diakonissaopiskelija Hanna Ikäheimo, 35. Hän on mukana riparin kertausharjoituksissa kolmatta kertaa. Hän on kärsinyt elämässään vaikeasta masennuksesta.
Meidän koko kirkon ajatus pitäisi olla se, että kaikki todella saavat tulla.
Nuoruuden rippikoulusta Ikäheimolla ei ole hyviä muistoja.
– Olin silloin yksinäinen ja surullinen enkä osannut nauttia. Nyt olen hakenut näiltä aikuisten leireiltä korvaavia kokemuksia. Ensimmäiselle leirille lähteminen jännitti todella paljon. Mutta kaipaus seurakuntayhteyteen oli lopulta suurempi kuin pelko.
Ikäheimo ei joutunut pettymään. Häntä on ilahduttanut aikuisten leireillä se, että porukan yhteen hioutumiseen panostetaan ja yhteisöllisyys on syvää. Ilmapiiri on hyväksyvä eikä mistään tarvitse stressata. Uskonasioissa on lupa myös kyseenalaistaa. Leirit ovat kaikesta syrjinnästä vapaita. Rajoja ei vedetä eikä ihmisiä lokeroida.
– Meidän koko kirkon ajatus pitäisi olla se, että kaikki todella saavat tulla.
– Täällä on rento ja letkeä leirifiilis. Rakastan myös yhdessä laulamista. Välillä käsittelyssä on syviä aiheita, jotka menevät ihon alle. On tärkeää, että nämä jaksot puretaan huolella, Hanna Ikäheimo toteaa.
Hän on kiitollinen siitä, että elämään on palannut synkkien vuosien jälkeen luja luottamus Jumalaan ja orastava usko elämän kantavaan voimaan.
– Niin syvälle en putoa, etten jotenkin sieltä aina nouse.
{kuva_6ef15aff-d7fd-4fc0-86a3-6e3b00686b41}
Ensimmäisen illan iltahartaudessa puhutaan huolista, huolettomuudesta ja mielenrauhasta. Hartauden pitää yksi leirin isosista, Hanna Hokka, 41. Isoseksi Mannerheimin Lastensuojeluliitossa työskentelevä nainen rohkaistui pari vuotta sitten, heti ensimmäisen riparin kertausharjoituksen jälkeen.
Ennen sitä Hokka oli eronnut kirkosta ja elänyt parikymmentä vuotta etäällä kaikesta uskoon liittyvästä. Pienen pohjalaispaikkakunnan seurakuntanuorille oli aikanaan liikaa, että hän sai yksin lapsen 18-vuotiaana.
– Minulle sanottiin suoraan, että emme olisi sinusta Hanna uskoneet, että tuollaiseen syntiin lankeat. Aistin, etten ollut enää tervetullut seurakuntaan ja ajattelin, että antaa olla. Kaverit ja arjen rutiinit menivät uusiksi. Menetin myös uskoni Jumalaan.
Parikymppisenä Hanna Hokka muutti Espooseen ja erosi kirkosta. Jossakin vaiheessa hän myös ymmärsi, ettei olekaan hetero, mikä etäännytti häntä kirkosta entisestään.
– Viitisen vuotta sitten aloin miettiä uudelleen elämän tarkoitusta, stressiä ja ajankäyttöni mielekkyyttä. Tajusin myös viiveellä, etten lopulta pettynyt seurakuntanuorissa Jumalaan vaan ihmisiin ympärilläni.
Ehtoollisella tunsin lämmön ja turvan ja Jumalan yhteyden. Se oli koskettavaa. Koin päässeeni takaisin kotiin.
Hokka alkoi lukea Tommy Hellstenin kirjoja ja sai oivalluksia. Lopulta hän ajatteli, että ihmiselle on vain helpompaa, kun hän antaa osan taakoistaan Jumalan kannettavaksi.
Hokka istui parvekkeella, poltti tupakkaa ja riiteli Jumalan kanssa aikansa. Lopulta hän soitti pappi Laura Mäntylälle ja sopi kahvitreffit.
– Tajusin, että minun on pakko alkaa jälleen uskoa. Tarvitsen luottamusta siihen, että jollakin on suunnitelma elämäni varalle, ja että asiat voivat joskus järjestyä ilman omaa murehtimistani. Lapsenusko palasi vähitellen.
Hanna Hokka alkoi kaivata keskustelua uskosta ja Jumalasta myös muiden ihmisten kanssa. Hän halusi päivittää käsityksensä seurakunnasta, Raamatusta ja synnistä. Mäntylä houkutteli hänet riparin kertausharjoituksiin.
Leirillä Hokka iloitsi mahdollisuudesta tutustua uusiin aikuisiin päihteettömässä tilanteessa. Hän kävi myös ehtoollisella ensi kertaa 20 vuoden tauon jälkeen.
– Olin epäillyt, voiko Jumala rakastaa minua, riittääkö Jumalan rakkaus myös seksuaalivähemmistöön kuuluvalle. Ehtoollisella tunsin lämmön ja turvan ja Jumalan yhteyden. Se oli koskettavaa. Koin päässeeni takaisin kotiin.
– En olisi päässyt tähän pisteeseen ilman turvallisessa ilmapiirissä käytyjä keskusteluja näillä leireillä. En ole edelleenkään varma, millainen Jumala on tai pääsenkö taivaaseen, mutta nyt tiedän olevani sittenkin tervetullut seurakuntaan. Se on iso asia.
Sittemmin Hanna Hokka on hakeutunut muun muassa laulamaan kotiseurakuntansa kirkkokuoroon ja osallistunut innokkaasti muuhunkin seurakunnan toimintaan.
{kuva_d4fa73ea-4ce3-42c8-9c2e-3f695f736a3a}
Vetäydyn yöpuulle puoliltaöin. Hätäpoistumistien äärimmäisen kirkas valo häiritsee hiukan. Olen huono nukkumaan vieraissa paikoissa ja herään yön aikana useasti. Myönteistä siinä on se, että olen myös nukahtanut useasti.
Aamupuuropöytään saavun kello 9 ja herään vähitellen. Aamunavauksen pitää toinen isonen, Sini Saavalainen, 33.
Saavalainen haastaa meidät pohtimaan, mitä toivomme tapahtuvaksi elämässämme erityisen hartaasti. Hän kannustaa kiinnittämään huomiota enemmän siihen, miten mahdollistaisimme hyvän toteutumisen, kuin epäonnistumisten torjuntaan matkalla. Lopuksi hän laulaa itse tekemänsä laulun, jossa puhutaan vahvuudesta, hauraudesta, uudesta suunnasta ja siitä, ettei koskaan pidä antaa periksi.
Sini Saavalainen on pappeudesta haaveileva teologian maisteri, joka on toistaiseksi toteuttanut kutsumustaan seurakunnan sekatyöläisenä erilaisissa määräaikaisissa tehtävissä. Hän oli mukana riparin kertausharjoituksissa jo ensimmäisellä leirillä vuonna 2010.
– Koin, että tässä tehdään jotakin uutta ja ainutlaatuista, joka uudistaa koko kirkon aikuistyötä. Harmi, ettei toimintaidea ole vielä levinnyt kovin laajalle.
Saavalaista koskettaa se, kuinka uudet ihmiset tulevat leirille arkaillen ja yllättyvät positiivisesti. Monille leiri on ollut elämässä käännekohta johonkin uuteen.
Saavalainen on leirillä yhdessä aviomiehensä Simon Saavalaisen, 34, kansa. Mies on kotoisin Etelä-Afrikasta. Pariskunta tutustui toisiinsa, kun molemmat olivat työharjoittelussa Helsingin kansainvälisessä seurakunnassa.
– Aluksi lähes inhosimme toisiamme. Sitten päädyimme yhteiselle pitkälle pyöräretkelle, jonka seurauksena syntyi kaksi pariskuntaa. Me olemme niistä toinen, Saavalaiset hymyilevät.
Täällä kaikki ovat tasaveroisia, rikkinäisiä ihmisiä ja turvassa. Täällä ei tarvitse pelätä kiusaamista.
Sini Saavalainen iloitsee siitä, että näillä aikuisten leireillä heihin suhtaudutaan yksilöinä eikä suomalaisen ja maahanmuuttajan muodostamana pariskuntana. Leirit ja niiden myötä syntyneet aikuisille tarkoitetut ”nuortenillat” Töölössä ovat myös harvinaista lapsettomille aikuisille sopivaa seurakunnan toimintaa.
Kokkina työskentelevä Simon Saavalainen nauttii leireillä syvällisistä pohdiskeluista.
– Täällä kaikki ovat tasaveroisia, rikkinäisiä ihmisiä ja turvassa. Täällä ei tarvitse pelätä kiusaamista. Saa puhua tai olla puhumatta. Maaseutumaisemassa on myös hyvä hengittää raikasta ilmaa.
Sini Saavalaiselle isosena oleminen on vapaaehtoistyötä, josta hän saa paljon myös itse. Hän on löytänyt vahvuutensa sielunhoidollisten aikuisryhmien ohjaajana.
– Tykkään huolehtia ja organisoida, mutta tämä ei ole liian rankkaa. Parhaiten mieleen jäävät luottamukselliset pienryhmäkeskustelut ja juttelut saunan lauteilla. Toivon ihmisten rohkaistuvan leireillä mukaan kirkon elämään laajemminkin, myös rakentamaan kotiseurakunnissaan sellaista uutta toimintaa, mikä tuntuu heistä itsestään hyvältä.
{kuva_15b21c0a-4c10-436d-9fdc-65985bfacef0}
Päivän mittaan puhumme pienryhmissä järjestä, tunteista, vaistoista ja kutsumuksesta. Puhumme uskosta, epäuskosta, Jumalasta ja pelastuksesta. Jaamme itseämme koskettaneita musiikkikappaleita ja niihin liittyviä elämäntarinoitamme.
Isolla porukalla laulamme ja soitamme Nuoren seurakunnan veisukirjan lauluja. Punainen kirja on moneen kertaan uudistunut sitten omien riparivuosieni, mutta tuttujakin lauluja löytyy. Puhumme sanojen monitulkintaisuudesta, dialogin vaikeudesta ja sen välttämättömyydestä. Onko kirkko ennen kaikkea totuusyhteisö vai rakkausyhteisö? Mitä pitää tai ei pidä sisällään se Jeesuksen toive kristityille, että he yhtä olisivat?
Lähes kaikissa kohtaamisissa nousee esiin turvallisen tilan tärkeys. Askartelemme jokainen turvapaikan. Töiden valmistuttua halukkaat saavat kertoa omastaan. Piirissä jaetaan upeita oivalluksia.
Pääsen samaan pienryhmään Leimu Neittamon, 25, kanssa. Hän opiskelee Kuopiossa sosionomiksi, mutta on halunnut matkustaa jo useita kertoja näille aikuisten leireille etelään.
Neittamo eli nuoruuttaan porukassa, jossa oli tiivistä ja hyvää yhteisöllisyyttä, mutta myös erittäin tiukkaa hengellisyyttä. Hänelle tarjottiin valmis kaava, mihin ja miten uskoa.
– Yhteisö oli minulle lähes koko elämä. Samalla koin syvää ristiriitaa, kun en voinut olla aidosti juuri sellainen ihminen kuin olen. Kun en enää jaksanut peitellä, tulin tuomituksi. Seurakunnan jättäminen ei ollut oma valintani, mutta se teki minulle lopulta hyvää.
Täällä saan olla myös vihainen Jumalalle ja kapinoida. Täällä aukeaa aina hirveästi uusia ajatuksia.
Irtiotto yhteisöstä tuntui Leimu Neittamosta yhtä aikaa pahalta ja vapauttavalta. Torjutuksi tuleminen sekä jotkut lapsuuden vaikeat kokemukset tekivät hänestä aran ja varovaisen. Vähään aikaan hän ei uskaltanut ajatellakaan seurakuntayhteyttä.
Osallistuminen ensimmäiselle leirille syksyllä 2013 pelotti Neittamoa kovasti. Pelot kuitenkin sulivat vähitellen. Hän ei kokenut painostusta vaan hyväksyntää.
– Tämä on huippupaikka, kun kukaan ei tuomitse. Täällä olen saanut olla rehellinen ja opetella uudelleen luottamaan ihmisiin. Täällä saan olla myös vihainen Jumalalle ja kapinoida. Täällä aukeaa aina hirveästi uusia ajatuksia.
Leimu Neittamon päiväkirjan sivuille syntyi tämänkin leirin aikana paljon tekstiä.
{kuva_533827b7-3067-4a6f-92b2-a58501797d06}
Leiristä ovat vastuussa vetäjäkonkarit yliopistopappi Laura Late Mäntylä ja Töölön seurakunnan nuorisotyönohjaaja Mikko Saari sekä tällä kertaa myös sateenkaarityöstä vastaava pappi Jaana Partti Kallion seurakunnasta. Leirejä on mainostettu sosiaalisessa mediassa, mutta parhaiten tieto niistä on kiirinyt puskaradion kautta.
Mikko Saari painottaa, että leiriviikonloppu on suorittamisesta vapaa vyöhyke. Sen aikana pyöritellään isoja asioita, mutta ei varsinaisesti etsitä ratkaisuja. Opetuksellisia tavoitteita ei ole ja jokaisen ajatus saa lentää vapaasti.
– Ihmisten perustarpeet ovat samanlaisia joka iässä. Ei seurakunnan työ ole ikäsektorityötä vaan ihmistyötä.
Laura Mäntylä on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa jokaisella on oikeus olla oman elämänsä teologi. Kirkon pitää tarjota tila, jossa ihminen voi itse prosessoida suhdettaan Jumalaan. Mäntylälle ajatus turvallisesta tilasta on luovuttamaton. Tällä leirillä kukaan ei saa tulla häpäistyksi. Kukaan ei saa joutua pelkäämän torjuntaa tai arvottomuutta.
– Leirien syvä tavoite on, että jokainen tulisi nähdyksi itselleen sopivalla tavalla itselleen tärkeiden asioiden kanssa. On tärkeämpää olla valo kuin puhua valosta. Siksi riparin kertausharjoituksissa yritetään ennen kaikkea elää todeksi Jumalalta saatua rakkautta eikä vain puhua siitä, Mäntylä sanoo.
Mäntylä sai idean riparin kertausharjoituksista aikuisille, kun hän pohti, millaiseen seurakunnan toimintaan lähtisi itse mukaan. Hän kaipasi yhdessä elämistä ja jakamista, samaan aikaan sekä syvällistä ja henkevää että hulvatonta ja riehakasta.
Raamattu on minulle ehtymätön lähde ja loputon suo. Omia löytöjään on mukava jakaa.
Jaana Partti lähti mukaan, koska ikävöi leirielämää. Hän piti rippikouluja ja nuorten leirejä Kallion seurakunnassa 25 vuotta, kunnes siirtyi kolme vuotta sitten toisiin tehtäviin.
– Tämä leiri on ihana, kun ei tarvitse valvoa ketään. Sain tehtäväkseni raamattutyöskentelyn, josta kovasti pidän. Raamattu on minulle ehtymätön lähde ja loputon suo. Omia löytöjään on mukava jakaa.
Lauantain iltaohjelma on leirin ainoa osio, joka kyllästyttää minua. Vieressä istuva keski-ikäinen mies kokee samoin ja viestittelee vaivihkaa kännykällä vaimonsa kanssa, se lohduttaa. En ole koskaan jaksanut pöljiä leikkejä. Toisaalta on hienoa nähdä, että suurin osa porukasta nauttii myös niistä. Olemme erilaisia, onneksi! Leikkien ja sketsien välissä saa laulaa ja soittaa. Jokaiselle jotakin.
{kuva_a841c6c8-bdc1-455c-aa28-4474e64c4c7c}
Yksi leirin kolmesta ahkerasta veisuun säestäjästä kitaransa kanssa on Miksu Väkiparta, 22. Hän vietti Helsingin evankelisen opiston draamalinjalla lukuvuoden 2016–2017 ja hakee nyt yliopistoon opiskelemaan suomenkieltä.
Väkiparta on leirillä toista kertaa. Alun perin hän sai tiedon näistä riparin kertausharjoituksista Facebookin Sateenkaari-Suomi-ryhmästä, jossa leiriä mainostettiin maailman parhaana.
– Olen ollut ennenkin seurakunnan leireillä ja myös isosena nuorten rippikoulussa. Koin ulkopuolisuutta. Näillä aikuisten leireillä olen tullut hyväksytyksi enkä tunne olevani erilainen. On hienoa, että löytyy myös kristittyjä, jotka eivät tuomitse seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä.
Minua on puhutellut erityisesti Efesolaiskirjeen kohta, jossa sanotaan: Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne.
Väkiparta kertoo oppineensa leireillä luopumaan ennakkoluuloistaan ja kohtaamaan avoimin mielin hyvin erilaisia ja eri elämäntilanteissa eläviä ihmisiä.
– On mahdollista yllättyä ja löytää yhteys myös sellaisen kanssa, josta ei olisi uskonut.
Miksu Väkiparta ei ole koskaan kokenut olevansa erityisen uskonnollinen. Nyt uskonasiat ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa syvemmin.
– Olen oivaltanut, että kirkon opeista ei olekaan yhtä ainoaa totuutta, vaan niistä voidaan ajatella monin tavoin. Tällä leirillä minua on puhutellut erityisesti Efesolaiskirjeen kohta, jossa sanotaan: Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne.
Iltaohjelman ja iltapalan jälkeen luvassa on messu, josta on valmisteltu vain ehtoollisosuus rukouksineen. Muut osiot toteutamme spontaanisti leiriläisten ehdotuksien mukaan. Idea toimii hämmästyttävän hyvin ja tunnelma on vapaa mutta harras.
{kuva_01f0ac30-42ca-4178-a2cc-f7e2b47709c0}
Sodankylästä kotoisin oleva Tiina-Maarit Saraniemi, 30, opiskelee viimeistä vuotta laboratorio-analyytikoksi Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Hän on leirillä toista kertaa ja muistelee saaneensa alun perin tiedon leireistä koulunsa kuraattorilta.
– Olin aikanaan isosena monta kertaa, mutta etelään muutettuani en löytänyt seurakuntayhteyttä. Ensimmäinen leiri oli herättävä kokemus. Tajusin, että seurakunnassa on sittenkin tilaa myös muualta tulleelle nuorelle aikuiselle.
Raamattu on Saraniemelle tärkeä peili, josta hän etsii vastauksia, iloa, lohdutusta ja helpotusta elämään.
– Menetin hyvän ystäväni marraskuussa ja sain Raamatusta sellaista apua, jota en olisi voinut toisilta ihmisiltä saada. Tällä leirilläkin käyn läpi menetystäni. Herkistyin hartaudesta, jossa rohkaistiin jättämään hetkeksi murheet Jumalan kannettavaksi ja rentoutumaan. Se lohdutti ja vapautti.
Vielä syvemmän vapautumisen hetken Tiina-Maarit Saraniemi koki vähän aikaa sitten käydessään koiran kanssa hiihtämässä keväthangilla pohjoisen jängällä ensi kertaa 15 vuoteen.
– Tuntui, että kaikki taakka laskeutui harteilta, pystyin rauhoittumaan ja hengittämään raitista ilmaa. Olin ihan yksin eikä missään kuulunut autojen kohinaa. Tuota tunnetta usein kaipaan täällä etelässä.
Ennen leirejä ja aikuisten nuorteniltoja Saraniemellä ei ollut etelässä ketään, kenen kanssa puhua uskon asioista.
– Nyt on. Olen saanut tosi hyviä uusia ystäviä, joiden kanssa jaamme elämää muutenkin.
{kuva_70a4dfac-664a-412b-af45-f6e0086effaf}
Sunnuntaina pohdimme hengellistä arkidarraa. Sillä tarkoitetaan tyhjän päälle putoamista tai ahdistusta, joka saattaa hyökätä kimppuun intensiivisen leiriviikon tai -viikonlopun, hengellisten kesäjuhlien tai muunlaisen tiiviin yhdessäolon jälkeen. Ajattelen, että jos paluu arkeen on kovin vaikeaa, se saattaa viestiä myös muutostarpeista omassa elämässä.
Leirin päätteeksi Laura Mäntylä toivoo, että jokainen leiriläinen voisi tuntea Jumalan katsovan itseään kuin rakasta lasta ja tuntea olevansa rakastettu. Tajuan, miten tärkeä turvapaikka tämä leiri on monelle osallistujalle ollut. Olen kiitollinen, kun sain olla mukana ja minuun luotettiin. Sain kuulla kipeitä ja kauniita elämäntarinoita. Väsyneessä mielessäni pyörii messun päätteeksi luettu kelttiläinen rukous:
Isän kädet kannatelkoot sinua, Vapahtajan kädet syleilkööt sinua, Hengen kädet keinutelkoot sinua. Jumalan Kaikkivaltiaan siunaus, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen siunaus pitäköön sinua ikuisesti sylissään. Aamen.
Kuvat: Ville Palonen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä