Kirkkojen tilanne oli 1400-luvulla vaikea. Idässä turkkilaiset valloittajat olivat lähellä, ja lännessä oli ollut pitkään sisäisiä ristiriitoja. Vuosina 1438–1439 järjestetty Ferrara−Firenzen konsiili eli kirkolliskokous oli viimeinen yritys yhdistää katolinen ja ortodoksinen kirkko toisiinsa.

Kulttuurihistorian tutkijatohtori Anni Hella Turun yliopistosta kertoo, että tunnusteluja konsiilia varten oli tehty 1300-luvun lopulta saakka. Idässä pohdittiin, voisiko lännestä saada apua tilanteeseen.

Virallinen ero kirkkojen välillä oli tapahtunut vuonna 1054. Tuolloin asetettiin molemminpuoliset kirkonkiroukset. Kirkot olivat kuitenkin ajautuneet erilleen jo aiemmin.

Konstantinopolin valtaus neljännen ristiretken aikana pahensi tilannetta. 1200-luvulla läntinen kirkko miehitti Konstantinopolia 60 vuoden ajan.

Paavin asema aiheutti erimielisyyksiä heti aluksi

KAKSISATAA VUOTTA myöhemmin Ferraraan saapui kuitenkin sadoittain ihmisiä konsiilia varten. Ilmassa oli toiveikkuutta mutta myös vastustusta. Toisten virheitä nostettiin esiin, ja ennakkoluulot ja huhupuheet synnyttivät epäluottamusta. Idässä pelättiin, että länsi on vahvempi ja kirkko voisi muuttua idän näkökulmasta liikaa.

– Konsiilin pitkittyminen aiheutti turhautumista, kun keskustelut eivät edenneet. Ferraraan saapui ruttoa, ja konsiili siirrettiin Firenzeen, Hella kertoo.

Paavin asema aiheutti erimielisyyksiä heti aluksi. Myös erilaiset teologiset sekä jumalanpalveluselämään liittyvät kysymykset jakoivat kokousväkeä.

Vaikeimpia aiheita kirkkojen välillä oli kiista Nikean uskontunnustuksen kohdasta, lähteekö Pyhä Henki Isästä vai Isästä ja Pojasta. Keskustelu tiivistyi siihen, saiko läntinen kirkko tehdä 500-luvulla Kristusta koskevan lisäyksen uskontunnustukseen ja oliko kohta opillisesti oikein.

Anni Hellan väitöstutkimus tarkasteli latinan- ja kreikankielisten käsikirjoitusten aineellista merkitystä. Opillisten keskustelujen yhteydessä konsiilissa käytettiin erilaisia kirjoja tukemaan näkemyksiä.

– Suuren joukon kokoontuminen tarjosi foorumin keskusteluille ja mahdollisuuden yksilöiden keksimien toimintatapojen levitykselle eteenpäin.

Samalla sovittiin yhteisesti, miten teksteihin viitataan. Pelkkä sisällöstä kertominen ei riittänyt, vaan tekstiä piti voida myös katsoa. Kokouksessa saattoi olla mukana eri versioita varhaisten kirkkoisien tai kirkolliskokousten teksteistä.

– Fyysisten kirjojen läsnäolo herätti huomiota, ja teksteistä kiisteltiin. Pohdittiin, olivatko ne luotettavia, ja oliko niiden kohdalla tehty tahatonta tai tahallista muokkaamista, Hella sanoo.

KESKIAJALLA TEKSTEISSÄ oli Hellan mukaan usein erilaisia kirjauksia. Käytetyistä lähteistä löytyi kuitenkin myös vääränlaiseksi koettuja merkintöjä. Kokouksessa esitettiin syytöksiä käsikirjoitusten turmelemisesta. Menneiden sukupolvien syytettiin raaputtaneen veitsellä sanoja pois tai lisänneen jotain.

– Toisaalta idän osallistujat olivat tuoneet mukanaan antiikin kirjoja, ja lännen oppineet innostuivat niistä. Näin oppineet löysivät toisensa ja loivat omia yhteisöjään.

Molemmat osapuolet olivat hakeneet ennen kokousta paljon tekstejä näkemystensä tueksi.

– Lännessä oli varauduttu konsiiliin hakemalla aineistoja myös idästä. Siksi etenkin kreikankieliset tekstit saivat huomiota. Länsi pystyi perustelemaan asiaansa vahvemmin, kun osa idän teksteistä tuki lännen näkemystä. Muutamat idän oppineet vakuuttuivat lännen kannasta.

Konsiilin päätteeksi tehtiin yhdistymiskirja, mutta sitä ei hyväksytty Konstantinopolissa.

Idän ja lännen kirkkoja ei pyritty enää tämän jälkeen aktiivisesti yhdistämään, sillä tilanne muuttui Euroopassa. Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453. Seuraavalla vuosisadalla lännen yhtenäinen kulttuuri hajaantui reformaation takia.

1000-luvulla annetut kirkonkiroukset kumottiin vasta vuonna 1965.

Hella pohtii, että välien paranemisen saattoi mahdollistaa se, että kipeistä tapahtumista oli kulunut riittävän paljon aikaa. Luottamus kirkkojen välillä oli lisääntynyt modernimman lähetystyön ja ekumenian parissa tehdyn työn kautta.

Ilmoita asiavirheestä