Kolumni: Tunnekylläinen toukokuu ja äidin rukous

Matleena Ylikoski. Kolumnisti 2023. Kuva: Pirta Mattila. Vapaa käyttö kolumnistikuvana.

Toukokuu on meidän perheessä joka vuosi tunnekylläistä, rakkauden, surun ja kaipauksen täyttämää aikaa.

Sen aloittaa vappu, jolloin katsotaan toiveikkaasti kohti kesää ja riemuitaan pienistä jutuista: ilmapalloista, serpentiineistä ja lattiaan asti ropisevasta munkkisokerista. Hyvä Jumala, anna meille enemmän iloa arkeenkin!

Vapun jälkeen sukellamme suruun. Viides lapsemme syntyi kuolleena 8.5. kuusi vuotta sitten, ja joka vuosi vietämme näitä synttäreitä orvokein, kakuin ja kynttilöin. Sisarukset kertovat vuorollaan, mitä he muistavat Johanneksesta. Viimeistään yöllä surun viitta laskeutuu päälleni. Hyvä Jumala, lohduta ja kanna kaikkia rakkaansa menettäneitä.

Sitten koittaakin äitienpäivä. Loput kuusi lastamme ovat valmistelleet hämmästyttäviä lahjoja ja kihisevät jännityksestä. Minä yritän yllättyä ja ihastua ikihyviksi – ei haittaa, että juuri tällaisia lahjoja on ilmestynyt koululta jo monena vuonna. Tällä kertaa sain jotain ainutlaatuista: kadonneen tilalle uuden kihlasormuksen, jossa on värillinen jalokivi jokaisesta lapsestamme. Rakkauden Jumala, varjele kaikkia maailman lapsia!

Toukokuun 17. päivä oli 15. hääpäivämme. Se oli ihan tavallinen työpäivä, eikä asiaa taidettu mainita edes kahvipöydässä, kun hetken istuimme puolison kanssa vierekkäin. Oli se muistissa kuitenkin, koska olimme jo ajat sitten varanneet seuraavalle viikonlopulle avioliittoleirin. Halu on rakastaa ja mennä eteenpäin, vaikka luonteiden erilaisuus, kiire ja monet epäilykset yrittävät uuvuttaa meitä. Jumala, siunaa kaikki parisuhteet: anna rakkauden voittaa itsekkyys.

HUOMENNA PÄÄTTÄJÄISPÄIVÄNÄ tyttäremme saatetaan ruusuin ja lauluin alakoulusta yläkouluun. Hymyilen, taputan, pyyhin kyyneleitä ja toivon, että muut eivät huomaa, miten koville kaikki ottaa.

Kevätjuhlassa mieleeni nousevat epämiellyttävät kysymykset yhteiskunnan moniarvoistumisesta: Emmekö todella enää voi yhtyä suvivirteen? Onko ohjelma tarpeeksi vai liian perinteistä? Ovatko koulun ja kotien kasvatustyö ja -arvot tasapainossa? Onko meillä enää yhteistä käsitystä hyvästä ja arvokkaasta, juhlahetkissäkään?

Koulujen vuosijuhlat ovat vanhana yhtenäiskulttuurin traditiona mahdottoman tehtävän edessä: jos niitä ei muuteta ajan muuttuessa, ihmiset pahastuvat. Jos niitä muutetaan, toiset ihmiset pahastuvat. Jumala, kansojen valtias: siunaa rakasta isänmaatamme ja sen kansaa.

Viikonloppuna on vuorossa valmistujaisjuhlien kimara. Haikeuden ja hämmästyksen tuntein katson nuoria, jotka ovat yhtä aikaa niin haavoittuvia ja niin elämälle valmiita. Taivaan Isä: anna jokaiselle nuorelle turvattu tulevaisuus.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja freelance-toimittaja.

Edellinen artikkeliVirolaisista vajaa kolmannes mieltää itsensä kristityiksi – Kierros Tallinnan kirkoissa vie keskiajalta lähihistoriaan ja nykypäivään
Seuraava artikkeliKatso tästä tulevat hartaudet ja jumalanpalvelukset radiossa ja tv:ssä

Ei näytettäviä viestejä