Uskonnollisuus on huono leima tästä kilometri joka suuntaan, sanoo toimittaja Oskari Onninen, 24. Istumme kahvilassa keskellä Helsingin Kalliota. Täällä asuu Suomen maallistunein tai ainakin vähiten luterilainen väestö.
Kilometrin säteellä toimivat Paavalin ja Kallion seurakunnat, joihin viimeisimpien jäsenyystilastojen mukaan kuuluu noin puolet alueen asukkaista. Luvut ovat Suomen alhaisimmat.
Kaikkialla Suomessa kirkolla on vaikeuksia tavoittaa nuoria aikuisia. Mutta jos kirkko menettää heidät, menettää se myös seuraavat sukupolvet. Niinpä pyysimme kolmea kirkkoa etäältä katselevaa nuorta suomalaista kertomaan, miltä kirkko heistä näyttää.
*
Ensin hyvät uutiset: kirkolla on moraalista selkärankaa. Näin sanoo toimittaja Maria Pettersson, 31.
Hän erosi kirkosta parikymppisenä, mutta korostaa ettei lähtenyt ovet paukkuen. Hänestä kirkossa on paljon hyvää, joskin aika paljon myös sellaista, jossa Pettersson ei halunnut olla osallinen.
– Kirkko näyttää parhaat puolensa aina, kun tulee todellinen hätä. Sekä tämän että edellisen laman aikana kirkko on toiminut moraalisena herättelijänä.
Pettersson kertoo huomanneensa, että kirkko puolustaa heikoimpia myös silloin, kun sen oman edun mukaista olisi olla hiljaa. Erityisen selkärankaisena tekona hän pitää sitä, että kirkon edustajat ovat viime aikoina ryhtyneet kritisoimaan hallituksen halua leikata niiltä, joilla menee kaikkein huonoimmin. Selkärankaista se on siksi, että hallitusta johtavat kristillisestä vakaumuksestaan tunnetut miehet.
– Kirkossa voitaisiin ajatella, että nämä ovat uskon miehiä eivätkä varmaan ainakaan meiltä leikkaa. Silti kirkko sanoo, että tämä, mitä te teette, on kauheaa. Lopettakaa heti.
Myös sitä Pettersson arvostaa, ettei kirkon sanoma ole pelkkiä sanoja vaan myös tekoja, kuten turvapaikanhakijoiden auttamista.
*
Halutessaan kirkko voisi olla arvojohtaja tavalla, jolla poliittisessa pelissä mukana olevat puolueet eivät voi, sanoo Oskari Onninen.
Hän kuvaa suhdettaan kirkkoon tyypilliseksi, ja sitä se epäilemättä onkin Onnisen ikäisten helsinkiläisten joukossa: vauvana hänet kastettiin, teininä konfirmoitiin ja täysi-ikäisenä hän erosi. Ei siksi, että suhde kirkkoon olisi ollut erityisen vihamielinen, vaan siksi, ettei mitään suhdetta ollut.
Viime aikoina Onninen kertoo kuitenkin vaikuttuneensa arkkipiispa Kari Mäkisen puheenvuoroista, erityisesti syksyllä Helsingin Sanomissa julkaistusta haastattelusta, jossa Mäkinen kritisoi globaalin talouden vaatimuksia säälimättömiksi ja vaati Suomea kantamaan vastuunsa pakolaisista.
– Arkkipiispa muotoili siinä inhimillisiä perusasioita tarkasti ja kauniisti ja ennen muuta tavalla, jolla poliitikot tai merkittävät vallanpitäjät eivät ole aikoihin puhuneet, Onninen sanoo.
Hän toivoo, että kirkolla olisi enemmän julkisia ääniä. Se toisi lisää auktoriteettia.
– Mutta siihen liittyy kysymys siitä, missä kohtaa kirkossa menee sisäinen jakolinja.
Aika monessa kohtaa taitaa mennä.
*
Sanotaan, että kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Ehkä vähän liiankin leveällä?
Kirjailija Kaj Korkea-aho, 31, tempautui teini-iässä kotipaikkakunnallaan Ähtävällä vaikuttaneeseen nuorisoherätykseen ja oli vuosia mukana seurakunnan toiminnassa. Korkea-ahon mukaan toiminta oli hyvin karismaattista.
Muutettuaan Turkuun opiskelemaan hän kaipasi taukoa tiiviistä seurakuntaelämästä. Tauko on kestänyt pian kahdeksan vuotta.
Korkea-aho kertoo oppineensa jo nuorena, että kirkosta saa suuriin kysymyksiin juuri sellaisen vastauksen kuin haluaa, jos osaa valita oikein, keneltä kysyy. Eikä tilanne ole muuttunut mihinkään.
Hänen mielestään kirkon pitäisi valita kantansa ainakin joissain arvokysymyksissä ja hyväksyä seuraukset.
– Tavallisen ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää, miten yksi kirkon edustaja voi olla jotain mieltä ja joku toinen eri mieltä. Etenkin kun on kysymys arvokysymyksistä. Samaan aikaan ei voi olla feministinen ja ei-feministinen, sukupuolineutraalin avioliiton kannattaja ja vastustaja. Ei vaan voi.
*
Ensisijaisesti niin Pettersson, Onninen kuin Korkea-ahokin kertovat kohtaavansa kirkon mediassa. Kuka mediassa sitten saa puhua kirkon äänellä?
Kaikki mainitsevat ensimmäisenä arkkipiispa Kari Mäkisen. Häntä arvostetaan huomattavan paljon. Yksittäisiä mainintoja saavat lisäksi piispat Irja Askola ja Björn Vikström, pastorit Kari Kanala ja Marjaana Toiviainen sekä Ulkomaanavun Antti Pentikäinen.
Kari Mäkisen lisäksi vain yksi nimi mainitaan kolme kertaa: kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen.
– Sehän menee niin, että jos joku tunnettu kirkon jäsen puhuu kristinuskon nimissä, se sekoitetaan helposti kirkon kantaan. Silloin kirkon johdolta pitäisi tulla viesti, että tämä ei edusta kirkon linjaa, sanoo Maria Pettersson.
Hänen mielestään kirkon julkisuuskuvassa korostuvat liikaa yksittäiset ihmiset, niin hyvässä kuin pahassa.
Oskari Onnisen mielestä Räsäsen julkiset esiintymiset ovat tehneet kirkolle korvaamatonta vahinkoa, jota on vaikea paikata.
– Toinen puoli asiaa on kysymys siitä, miten se on ollut mahdollista. Kirkolla ei ole ollut omaa voimakasta julkista ääntä.
*
Entä se uskonnollisuus, miksi se on niin huono leima? Oskari Onninen tiivistää leiman pilvenreunalla istuvaan harmaahapsiseen mieheen.
– Vaikea kuvitella, että edes lapsi ottaisi sitä kovin tosissaan.
Onninen kertoo lukeneensa viime aikoina filosofi Juha Sihvolan
Maailmankansalaisen uskontoa (Otava 2011). Kirjassa pohditaan kymmeniä sivuja kysymystä siitä, voiko jumalauskoa perustella järjellä. Sellaista uskonnonfilosofista pohdintaa Onnisen on vaikea liittää kirkkoon.
– Otokseni on tietenkin pieni, hän myöntää.
Onnisen mielestä lähes koko ikäluokan tavoittava rippikoulu olisi oikea paikka puhua siitä, että mies pilvenreunalla on kapea käsitys Jumalasta. Kierkegaardia ja Wittgensteinia rippikouluihin, hän ehdottaa.
*
Lopuksi hyvät uutiset: kirkolle ei toivo kuolemaa kukaan tähän juttuun haastatelluista. Vaikutusvaltaa arvojohtajana voisi käyttää vielä nykyistä rohkeammin.
Onninen kertoo tuntevansa ainakin yhden, joka on liittynyt takaisin kirkkoon tukeakseen kirkon yhteiskunnallista sanomaa. Myös Onninen on harkinnut liittymistä.
– Kirkon pohjavireenä on jonkinlainen ääretön ihmisarvon kunnioitus.
Maria Pettersson ei voisi kuvitella liittyvänsä kirkkoon, mutta kertoo, että voisi muuten osallistua toimintaan tai tukea sitä. Kaj Korkea-aho ei ole koskaan harkinnut kirkosta eroamista.
– Arvostan kirkon inhimillistä työtä ja sitä, että hektisessä arkielämässä kirkko on paikka, jossa voi ajatella syviä ja tärkeitä kysymyksiä ilman kiirettä.
Kuvat: Esko Jämsä