”Kiitos mummi, että rohkaisit minua tavoittelemaan unelmiani!”
Karoliina Nivari, 43, Helsinki, kehittämiskonsultti, kouluttaja, valtiotieteiden tohtori
Jos isäni isä Risto Nivari, pappi ja perheterapeutti, tulisi tähän nyt, halaisimme lujasti ja sanoisin:
– Risto-vaari, olen pärjännyt, vaikka silloin kun kuolit luulin, etten selviäisi siitä. Olin 16-vuotias, ja sinä olit sielunkumppanini. Sinulle olen eniten velkaa siitä, millainen olen nyt.
Olen kristitty varmasti siksi, että Risto-vaari rakasti meitä. Ei hän juurikaan puhunut meille uskosta tai Jumalasta, mutta elämällään hän oli meille sisaruksille Jumalan kuva. Hän oli käytännöllisin teologi, jonka tiedän.
Hän avasi meille ovia maailmaan, istutti paljon ja antoi kaiken kasvaa. Hän vei meitä metsään, maalasi kanssamme, kuuntelimme yhdessä oopperaa. Sain viettää iltapäiviä koulun jälkeen vaarin kirjastossa. Luin aikani kuluksi teologiaa ja filosofiaa – ja nyt olen kirkolla konsulttina.
Kun loppukeväällä 1990 menin taas kerran isovanhempiemme luo, Risto-vaari poimi hyllyiltä kirjoja, joista tiesi minun pitävän ja kirjoitti niihin omistuskirjoituksen. En tiennyt, että näin hänet silloin viimeisen kerran. Hän ehkä aavisti sen.
***
Salme-mummin, äitini äidin, sain pitää viime maaliskuuhun asti. Salme Sarajas-Korte, taidehistorian tutkija ja professori, eli 92-vuotiaaksi. Hän oli neuvonantajani. Kun elämässä tuli isoja kysymyksiä eteen tai väitöskirjan tekemisessä tiukka paikka, hän asetti huoleni oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Jos voisin vielä mennä hänen luokseen, sanoisin:
– Kiitos mummi, että rohkaisit minua tavoittelemaan unelmiani!
Mummi oli itse seurannut unelmaansa. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta hän ryhtyi opiskelemaan taidehistoriaa ja lähti Ranskaan asti opiskelemaan museologiaa. Naisen osa tutkijana ei ollut helppo 1950-luvulla, eikä se ole sitä vielä 2000-luvullakaan.
”Älä koskaan anna kenenkään seistä olkapääsi takana!” oli mummin ohje. Siis älä pelkää auktoriteetteja, älä anna muiden vaikuttaa siihen, mikä on oma näkysi.
Suvussamme on paljon tyttöjä. Minullakin on kaksi tytärtä. Olen aina uskonut tyttöihin. Jos jotakin haluan siirtää eteenpäin sukuni naisten ketjussa, se on toisten naisten ainutlaatuisten vahvuuksien näkeminen ja tukeminen.
***
Fyysisen työn arvostaminen on mummin ja hänen miehensä Kai Kortteen perintöä meille. Kai-vaari oli ostanut Ruovedeltä torpan 1960-luvulla, ja vietimme siellä yhdessä kesät. Me lapsetkin teimme raskaita töitä, vaarin kanssa risusavottaa, halkojen hakkaamista ja pinoamista. Ja veden kantamista, kun tiskattiin 15 hengen tiskit. Mummi pesi käsin järvessä meidän kaikkien pyykit.
Olen kiitollinen tästä ulkoilmahenkisyydestä ja teen edelleen mielelläni puutalkoita maalla.
Kai-vaari lausui meille runoja ja opetti monia asioita. Hän oli lämmin, tarmokas ja oikeudenmukainen. Olin yhdeksänvuotias kun hänestä tuli oikeuskansleri.
Ihailen hänen rohkeuttaan ja pidän häntä esikuvana. Hän ei hyväksynyt hyvä veli -käytäntöä ja sai osakseen paljon arvostelua ja vastustusta. Hän pysyi silti rauhallisena. Oppikohan hän sodan taisteluhaudoissa maatessaan sen taidon, ettei järky pienestä?
Kai-vaari preppasi minua, kun pyrin valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja piti valitsemaani alaa hyvänä naisille. Häntä kiinnosti myös toimittajan työni – olihan hän jonkun aikaa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja.
Jos olisit tässä, Kai-vaari, sanoisin sinulle:
– Kiitos, että aina uskoit minuun! Sinulta sain itsetunnon.
– Muistan kuinka olit laskemassa Risto-vaaria hautaan, horjahdit ja kauhistuit kuoleman läheisyyttä. Aavistitkohan jo, että olit itse sairastumassa syöpään? Kaksi vuotta myöhemmin tuli sinun vuorosi lähteä.
Sukumme hautajaisvirsi on ollut kiitosvirsi 341 Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta. Ajattelen, että kiitollisuus on surun kääntöpuoli. Miten kiitollinen olenkaan kaikesta siitä, mitä olen saanut!
{kuva_fd5a5cf3-c78e-487a-bc55-098d15d0067e}
Kuva. Petteri Summanen / Syvärin kuva. Kirjailija Antti Heikkinen käy usein kävelyllä Nilsiän hautausmaalla.
”Koko mummoni sukupolven vaikutus näkyy kielessäni”
Antti Heikkinen, 32, Nilsiä, kirjailija
Muistelen paljon ihmisiä ja käyn hautausmaalla tepsuttelemassa muutenkin kuin pyhäinpäivänä. Ei se pyhäinpäivä sen voimakkaammin tuo muistoja kuolleista kuin muutkaan päivät.
Se tässä minulla taustalla on, että olin paikallislehdessä toimittajana ja hautausmaalla on jo hirveästi sakkia, joista olen aikoinaan tehnyt 80- tai 90-vuotisjutun. Se ruokkii muistoja. Kun kuulee tai lukee kirkollisista ilmoituksista, että joku oma kyläläinen on kupsahtanut, niin kyllä se yleensä jonkinnäköistä kelloa soittaa. Voiko sanoa, että se on aika kaunistakin.
Kun kirjoitin tuoretta Mummo-romaania, kuuntelin viime keväänä, kesänä ja syksynä paljon vanhoja haastattelunauhoja nyttemmin jo poismenneistä ihmisistä ja heidän jutuistaan. Siksi varsinkin tänä vuonna he ovat olleet mielessä. Tänä vuonna on ollut myös monet kylänmiehen hautajaiset, joissa olen ollut mukana.
Minusta ihminen on elossa niin pitkään, kuin hänestä on jokin muisto olemassa. Yhdellä tavalla ihminen ja kroppa ovat voineet hävitä, mutta muistot heistä silti säilyvät.
***
Minulle läheisiä edesmenneitä sukulaisia ovat isovanhempieni lisäksi esimerkiksi isovanhempieni vanhemmat ja heidän sisaruksensa. He ovat eläneet ihmisten puheissa, kun itse olin penska. En minä heitä ehtinyt näkemään, mutta heitä on muisteltu paljon, ja on iso osa pyhäinpäivää viedä kynttilöitä heidän haudoilleen.
Kyllä siihen se kiitollisuus liittyy, en minä tavan vuoksi kynttilöitä vie. Eikä se kiitollisuus tule pelkästään pyhäinpäivästä. Yleensä koputan muutamaa hautakiveä ja kerron kuulumisia, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
Kyllä me vaimon ja lasten kanssa sankarihaudoillekin kynttilä viedään. Kiitollisuutta voi tuntea sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita ei ole tuntenut henkilökohtaisesti. Kyllähän ihmiset kantaa Juice Leskisen ja muiden ikonien haudoille kynttilöitä, vaikkei heillä olisi henkilökohtaista tuttavuutta. Se on kiitollisuutta sitä kohtaan, mitä joku toinen on itselle antanut.
Niin, ja Paavo Ruotsalaisellekin olen aika monennessa polvessa sukua. Hänenkin haudalleen kynttilän vien. Outoa kyllä, se on yleensä ainoa kynttilä siellä, vaikka ollaan Nilsiässä, tässä körttipitäjässä.
***
Mummoni, voisi melkein sanoa koko mummoni sukupolven, vaikutus näkyy minun kielessäni. Uskallan sanoa, että aika runsas sanavarasto minulla on ja se on ihan varmasti heidän ansiotaan.
Niitä oppeja on niin monenlaisia, mitä olen vanhoilta ihmisiltä saanut. Yksi aika tärkeä on työnteon kulttuuri. Sitten joku on opettanut ja aikanaan puhunut asioita, joista en tiedä, olenko niiden pointteja silloin hoksannutkaan. Kaikenlaisesta pinnallisuudesta, kuvien kumartamisesta ja siitä, mikä se loppujen lopuksi on tärkeätä.
Siellä hautausmaalla pötköttää yksi vanhempi mies, joka opetti minut kiroamaan. Sitten siellä pötköttää toinen ukko, joka oli noitumaan opettaneen ukon poika. Hän opetti sen, että käytöstään täytyy säädellä eri paikoissa. Että voi olla oma itsensä ja siitä huolimatta määrittää käytöksensä niin, ettei loukkaa toisen tunteita.
Pentuna pyhäinpäivään liittyi sellainen traditio, että vanhalla kansakoululla oli metsästysseuran keittämää hirvisoppaa tarjolla.
Nyt kun olen ammatiltani freelanceri, tämän pyhäinpäivän vietän elämäni ensimmäistä kertaa töissä. Laulan bändin kanssa tansseissa. Saattaa olla, että kerkeän hirvisopat käydä syömässä siinä päivällä. Yöllä keikan jälkeen ajattelin käydä hautausmaalla.
{kuva_12e31b42-3047-4677-87cb-5b98a9864235}
Kuva: Esko Jämsä. May Roth-Edelmannin isoisä muutti Suomeen Sveitsistä.
”Isovanhemmiltani opin, ettei pidä luovuttaa”
May Roth-Edelmann, 76, Nurmijärvi, omaishoitaja
Pyhäinpäivänä käymme perheeni kanssa Lahdessa sytyttämässä kynttilät isovanhempieni Paul Jakob Rothin ja Hilda Maria Rothin (syntyjään Hallonbacka) haudoille. Se on tapa, jonka olen siirtänyt myös omalle jälkikasvulleni. Näen sukupolvien ketjun tärkeänä. Olen omille isovanhemmilleni paljosta kiitollinen.
Isoisäni oli kotoisin Sveitsistä, kymmenlapsisesta perheestä. Hänen isänsä oli puuseppä. Perheen äiti väsyi suurperhe-elämään ja jätti perheen. Sitten puusepänverstaskin paloi. Isoisäni isä marssi lasten kanssa kunnantalolle, sanoi, että pitäkää nämä ja läksi pois.
Lapsista tuli huutolaisia: heidät myytiin eri perheisiin sen mukaan, kuka otti lapsen halvimmalla. Isoisäni päätyi hyvään perheeseen. Hän varttui ja lähti nuorena miehenä ruoan perässä pohjoiseen. Tanskassa hän kävi meijerikoulun, ja jatkoi sitten Suomeen vuonna 1905. Lapinjärveltä isoisä löysi isoäitini.
Isoisäni uskoi varmasti omalla tavallaan. Isoäitini taas oli muromalaisia, ja hän kasvatti minua tähän uskoon. Häneltä opin, että joka aamu on armo uus.
Isoisäni työskenteli eri meijereissä. Muualta tulleena hänellä oli vaikeuksia, ja hän oli aika kiivas mies. Paikkakunta vaihtui usein. Hän opetti suomalaisille juustontekoa ja sai sitten lähteä. Sellaista se oli siihen aikaan. Meijerialalla oli paljon ulkomailta tulleita ammatti-ihmisiä.
Kerran hän joutui vaikeuksiin erään kartanonherran kanssa ja sai potkut meijeristä. Hän hoiti sitten talven kartanon sikoja vihellellen. Työ kuin työ.
***
Isoisäni oli innovatiivinen ja ahkera, sellainen kalvinisti. Hän teki työtä eri aloilla. Lahteen hän lopulta perusti sementtivalimon. Minulle isoisä näytti luontoa. Istuin hänen hartioillaan ja hän vihelteli Aidan juhlamarssia. Kuljin pienenä tyttönä hänen kanssaan ja istuin nuotion ääressä. Ollessani 9-vuotias isoisäni halvaantui. Sitten oli minun vuoroni hoitaa häntä. Hän asui meillä kotona vielä kuusi vuotta, kuolemaansa asti.
Muistan isoisäni hyvin anteliaana miehenä. Hän otti töihin ihmisiä, jotka tarvitsivat työtä. Tosin kerran, kun eräs nuori mies oli työnhaussa ja kysyi, olisiko Ruutin papalla antaa töitä, pappa tulistui ja vastasi, perkules, en ole sin pappas.
Kun olin 15-vuotias, Suomessa järjestettiin keräys Unkarin kansannousua paenneiden hyväksi. Toimin Lahdessa erään kaupunginosan keräyksen vastuuhenkilönä. Sen jälkeen olen tehnyt paljon työtä järjestöissä, partiolaisissa ja Suomen Punaisessa Ristissä. Nyt Rajamäessä tuen myös Suomeen tulleita turvapaikanhakijoita. Isoisäni tarina auttaa minua ymmärtämään heidän tilannettaan.
Nuorempi tyttäreni syntyi lyhytkasvuisena. Se oli minulle hirveän rankkaa. Isovanhemmiltani opin, ettei pidä luovuttaa. Aina voi aloittaa alusta. Siinä he ovat minulle esikuvia. Elämä voi olla vaikeaa, mutta siitä voi löytää ne myönteiset puolet. Olen 76-vuotias, mutta jaksan vielä toimia mieheni omaishoitajana. Tyttäreni, josta varttui hieno ihminen, työskentelee kotiseurakunnassa. Myös muu jälkikasvu on pysynyt kirkon piirissä. Perheeni on hyvin kiinteä. Siitäkin olen kiitollinen.
***
Oma tiivis suhteeni isoisääni ja isoäitiini on opettanut, että isovanhemmat ovat tärkeitä. Minulla on neljä lastenlasta. Toivon, että olen voinut olla heille läsnä. Isovanhempana pidän heihin itse yhteyttä, en vain odottele, että he soittaisivat minulle.
Isoisäni kävi Suomeen muuttonsa jälkeen Sveitsissä vain kerran. Yhteydet sinne ovat kuitenkin säilyneet, ja tiedän, että moni isoisän sisaruksista menestyi elämässä vaikeasta alusta huolimatta. Heidän jälkeläisensä eivät halua muistella sukunsa kipeää historiaa.
Meitä suomalaisia Rothin papan ja mamman jälkeläisiä on jäljellä 11 serkusta, ja Sveitsin kansallispäivä der Erste Augusti on juhlapäivä, jota vietetään isovanhemmista keskustellen. Minusta sukuni tarina on voimaa-antava. Se kertoo, että elämä kantaa.
Ylin kuva: Esko Jämsä. Mummi Salme Sarajas-Korte rohkaisi Karoliina Nivaria tavoittelemaan unelmiaan.