[Teatteriarvio] Värikenttämaalauksistaan tunnettu Mark Rothko (1903–1970) oli yhdysvaltalainen taitelija, jonka sukupolvi syrjäytti Picasson sukupolven ja joka itse joutui seuraavan, pop-taidesukupolven syrjäyttämäksi. Tämä asetelma on väkevästi läsnä Kansallisteatterin pienimmällä, Omapohja-näyttämöllä esitettävässä näytelmässä Red.
John Loganin kirjoittama ja Juhana von Baghin ohjaama Red on vaativa ja keskittynyt, vakava näytelmä. Siinä kaksi miestä ottaa kahden vuoden aikana mittaa toistaan ja sukupolviensa taiteesta. Kyse on mestari ja kisälli -asetelman muuttumisesta. Näytelmä esittää yhden kulttuurisen isänmurhan.
Rotko syntyi Venäjällä Latvian alueella ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin. Juutalaista sukua olevan Rothkon alkuperäinen nimi oli Markus Rothkowitz. Hänestä tuli yhdessä mm. Jackson Pollockin kanssa osa taiteilijasukupolvea, joka nosti New Yorkin taidemaailman keskukseksi. Taidesuuntaa kutsuttiin abstraktiksi ekspressionismiksi.
Red-näytelmässä on kyse taiteen olemuksesta ja totuudesta. Rothko (Seppo Pääkkönen) osoittautuu itsekeskeiseksi, omaan taiteeseensa ja sen totuudellisuuteen uponneeksi vanhenevaksi mieheksi, jonka on vaikea havaita, kuinka ajan henki pyyhältää ohitse. Muutosta edustaa hänen apulaisekseen tuleva nuori mies, Ken (Olavi Uusivirta), itsekin taitelija. Tosin Rothko ei ole kiinnostut apupojan taiteesta, vain omastaan.
Aluksi näytelmän lavastus (Katri Rentto) oudoksuttaa. Katsomo on vastapäätä toista, tyhjää katsomoa. Vähä vähältä lavastekatsomo puretaan. Symboliikka on rajua: Rothkolta katoaa yleisö, mutta myös paikka missä itse istua.
Näytelmässä on paljon taidefilosofista puhetta, värien symboliikan pohdintaa. Rotkon syvällisyydet esimerkiksi mustan ja kuoleman yhteydestä saavat apupojalta käytännöllisiä kommentteja. Rotkon näkemä ylivirittynyt merkityksellisyys näyttäytyy uuden sukupolven edustajalle liioitteluja, itsenä ottamisena liian vakavasti. Taiteen ikuisuusarvo ja värien transsendentaalisuus eivät saa apupojalta ymmärtämystä.
Red on miellyttävä teatterikokemus. Siinä on vähän, tuskin lainakaan viihdyttäviä elementtejä ja senpä vuoksi sitä on mukana – viihdyttävä! – katsoa. Taide on aina pohdinnan ja uudelleen arvioimisen väärti.
Esityksessä ei näytetä lainkaan Rotkon maalauksia, mikä herättää halun nähdä niitä ja niiden värejä. Myös punaista.
Esityskuvat Lauri Rotko
Katso kuvia Mark Rothkon maaluksista
Tutustu Tate Modenin Rothko-näyttelyyn