Olen syntyisin Tampereelta ja kirjoitin ylioppilaaksi Hervannan lukiosta. Meitä on neljä sisarusta. Nuorena olin mukana seurakunnan toiminnassa, osin uskonnonopettaja Ulla-Maija Kivirannan vaikutuksesta. Osallistuin Messukylän seurakunnan toimintaan muun muassa isosena 1970-luvulla. Messukylän papeista mieleeni jäi erityisesti Juha Vuorio.

Muita tamperelaisia seurakuntanuoriin vaikuttajia olivat muusikot Seppo Lindell ja Jaakko Löytty. Kuulin Pispalan kirkossa Löytyn esittävän ensimmäisiä laulujaan. Kuuntelin sellaisia koko Suomessa vaikuttavia gospelyhtyeitä kuin Treklangen ja Pro Fide.

Kirkon työt alkoivat vähitellen kiinnostaa minua. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kävin kyllä ensin legendaarisen Ahlmanin emäntäkoulun Tampereella. Silloin 1970-luvun lopussa oli vielä suhteellisen tavallista mennä emäntäkouluun. Opin ainakin kutomaan mattoja kangaspuilla.

Opintoja harkitessani luin muun muassa teologisen tiedekunnan pääsykirjoja. Eräs tuttuni opiskeli diakoniksi Pieksämäellä silloisessa Suomen kirkon Sisälähetysseuran oppilaitoksessa. Se mitä hän kertoi opinnoistaan kuulosti niin kiinnostavalta, että päätin hakeutua diakoniopintoihin.

Pääsin opiskelemaan Luther-opistoon Järvenpäähän. Opettajina olivat muun muassa Simo Huhta, Kari Pekka Kinnunen, Tuula Setälä, Ilkka Jääskeläinen ja Antti Alhonsaari.

Opinnoissa painottui sosiaalityö. Se myös kiinnosti minua erityisen paljon.

Tein viimeisen työharjoitteluni Vaasan lääninvankilassa. Naisena miesvaltaisessa työpaikassa sekä vankien kertomukset elämästään ja tuomioon johtaneista syistä olivat nuorelle opiskelijalle silmiä avaava ja samalla vaativa työharjoittelu. Iloakin oli, kuuluin vankien Las Huliganos -bändiin.

Vaasassa syntyi ystävyys silloin siellä työskennelleen nuoren diakonissan, nykyisen Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin asiantuntijan Sirpa Tirrin kanssa. Hän oli minulle tuki ja turva. Ystävyys on säilynyt vuosikymmenten läpi.

ALOITIN TYÖURAN Askolassa äitiysloman sijaisena toukokuussa vuonna 1983. En voi sanoa saaneeni minkäänlaista perehdytystä. Täytin sinä kesänä 23 vuotta.

Työurani alussa pyöräilin kaikki matkat, koska minulla ei ollut ajokorttia saati autoa. Sain sellaisia ohjeita kotikäynneille kuin että käänny siitä tienhaarasta, jossa on keltainen postilaatikko. Askola tuli tutuksi. Myöhemmin äitini takasi lainan autokoulua varten.

Koulutus antoi sosiaalityön pätevyyden, käytännön diakoniasta en valmistuttuani tiennyt juuri mitään. Ehkä siihen liittyvä opetus oli opintojen aikana jäänyt ohueksi. Myöhemmin olen opiskellut Helsingin yliopistossa sosiaalityöntekijäksi.

Olen myös suorittanut diakoniantyöntekijöiden erityiskoulutuksen, eräänlaiset syventävät opinnot. Jatko-opointoihin minua on motivoinut muu muassa se, että olen tahtonut syventää ihmisymmärrystäni.

Kahdeksan vuotta sitten valmistuin ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi. Siihen innoitti aikoinaan Liisa Tuovinen. Olin aikanaan osallistunut hänen lyhytterapeuttista työtapaa opettavaan koulutukseensa, ja menetelmä oli jäänyt vuosiksi positiivisessa mielessä vaivaamaan mieltäni.

Harjoitan nykyisin terapeutin tointa sivutoimiluvalla Askolan ulkopuolella. Askolassa olen diakoni.

Ehkä yksi syy jatko-opintoihini on ollut se, ettei diakonian virassa voi edetä. Minulla on sellainen tuntuma, ettei diakoniatyötä arvosteta riittävästi seurakunnissa. Se näkyy muun muassa palkkauksessa. Sen pitäisi olla parempi työn laatuun ja määrään nähden. Erään diakoniatyöntekijän kirjoittamassa runossa hän laskee päivällä asiakkaan rahoja ja illalla omiaan.

Vähäisestä arvostuksesta kertoo se, että kurssini noin 20 opiskelijasta vain pari on tehnyt elämäntyönsä diakonina.

ALKUVUOSINA TYÖNKUVANI alkoi sanalla vanhus. Työhön kuului paljon kotikäyntejä, vanhustyötä muutoinkin ja seurakuntaretkien järjestämistä.

Työn alku oli yksinäistä. En tuntenut ketään Askolasta. Eniten olin tekemisissä kanslistin ja nuorisotyöntekijän kanssa. Sieltä yksinäisyyden tunteesta aina kuitenkin jotenkin nousin.

Muoniosta löysin puolisoni Jounin. Olin siellä hiihtämässä siskoni kanssa. Jouni Lapinniemi muutti etelään. Yhteydet pohjoiseen ovat kuitenkin säilyneet, meillä on toinen koti Muoniossa.

Kun on kaikki päivät tekemisissä ihmisten kanssa, vaatii paljon voimia pitää yhteyttä tuttaviin ja ystäviin. Monesti illalla saattaa olla niin ähky ihmisten tapaamisesta, että jaksaa tavata vain perheenjäseniä. Perheeseemme syntyi kolme lasta, nyt he kaikki ovat jo aikuisia.

Vaikka olen kaupungista kotoisin, olen viihtynyt hyvin maalla.

Sairastuin masennukseen 1990-luvun puolivälissä. Erinäisten rankkojen perhepiiriä koskeneiden vaiheiden jälkeen olin unohtanut kuka olen. Ajattelin vain että minun pitää selvitä.

Tiedän millaista on eriytyä maailmasta kun ei tunne mitään, vaikka toimii. Kun ahdistus ja pelko ovat koko ajan läsnä.

Ymmärrän tämän kokemuksen jälkeen hyvän hoidon merkityksen. Minulla oli mahdollisuus tavata usein psykiatrista sairaanhoitajaa.

Olen kääntänyt masentumiseni voitoksi. Nyt ymmärrän jotakin siitä kun ihmiset puhuivat vastaavista kokemuksista. Silti puurot ja vellit eivät saa mennä sekaisin, terapia on terapiaa, diakonia diakoniaa.

YKSI ISO muutos diakoniatyössä on kohderyhmän muuttuminen. Vanhusten lisäksi siihen kuuluu koko muu aikuisväestö. Työ on taloudellisen ja henkisen tuen antamista.

Minuun otetaan usein yhteyttä mitä erilaisimmissa asioissa. Ehkä seurakunnan työntekijälistalta on helpointa soittaa diakonille. Soittaja saattaa sanoa, että soitin sinulle kun en tiedä kenelle toiselle puhua perheeni tilanteesta.

Kuuntelu on tärkeää, kaikenlaisten asioiden kuuntelu.

Se että mietitään yhdessä. Ennen vaadin itseltäni, että minun täytyy heti tietää vastaukset. Nyt osaan painottaa enemmän yhdessä asioiden pohtimista.

Terapiakoulutuksen myötä taitoni kuunnella on kehittynyt. Minun ei tarvitse olla se joka koko ajan puhuu. Sielunhoidon kehittäjän Irja Kilpeläisen kirjan nimeä lainaten: osaammeko kuunnella ja auttaa?

Toukokuussa Askolan kirkossa vietetyssä 40 vuotta diakoniatyötä -juhlassa pidin puheen. Sanoin muun muassa näin: ”Diakonia on palvelun virka. Palvelemme ihmisiä. Olen kuitenkin aina hieman vierastanut sanaa palvelu, koska sanasta voi tulla ajatus yksipuoleisesta palvelusta. Diakonian tehtävä on toimia, mahdollistaa, tukea ja auttaa. Ei kuitenkaan tehden ihmistä toimettomaksi ja vain vastaanottajaksi, vaan itsenäiseksi oman elämänsä kapteeniksi.”

Loppu-urallaan Taina Lapinniemi aikoo pitää kiinni ryhmätoiminnasta ja kesäsaunailtojen järjestämisestä. Kuva: Mari Teinilä

TIIMITYÖ ON hyvään suuntaan mennyt muutos diakoniatyössä. Sen sijaan että tehtäisiin yksin, nyt tehdään yhdessä eri työntekijäryhmät ylittäen. Tässä Askolan kirkkoherrana vuosia työskennellyt Antti Kupiainen antoi hyvän mallin.

Jokaisella on oma työala, mutta myös yhteisiä juttuja.

Diakonian työryhmä on valtava voimavara, jonka olen ymmärtänyt paremmin vuosien myötä. Se että ryhmässä on esimerkiksi sairaanhoitajia ja palvelukotien pitäjiä ja että he jakavat meille muille asiantuntemustaan.

Nykyisin työajastani menee noin puolet asiakastyöhön. Noin 30 prosenttia on erilaisten ryhmien kanssa työskentelyä ja noin 20 prosenttia hallinnointia ja tilastointia. Jälkimmäinen on lisääntynyt viime vuosina.

Diakonina pidän tärkeänä pitää kontakteja hyvinvointialueen palveluihin. Diakoniatyöntekijän tehtävänä on pysyä ajan tasalla muuttuvassa yhteiskunnassa, ja nyt varsinkin hyvinvointialueen palveluissa. Kontaktien luomisen lisäksi on hyvä olla kiinnostunut esimerkiksi oman hyvinvointialueen vanhusprojekteista ja muistikuntoutuksesta.

Olen ollut järjestämässä kuntouttavaa työharjoittelua. Askolan työllisyysyksikön palvelu tarjoaa tukea kaikkeen työllistymiseen liittyvään.

Seurakunnan henkilöstöresurssien muututtua minulle tuli tarve saada työpari kerran viikossa kokoontuvaan Avoimet ovet -toimintaan. Kehittyi ajatus palkata yhdeksi päiväksi kunnan työllisyysyksikön työ- ja starttipajan kautta työntekijä.

Nyt olen ehtinyt työskennellä jo useamman työntekijän kanssa. Ohjaajan sanoin he ovat saaneet ”siivet alleen” eli lähteneet opiskelemaan tai työllistyneet.

Olenkin sanonut, että jos jotakin olen tehnyt oikein niin tätä. Olen tutustunut, luottanut, neuvonut ja vain ollut oma itseni työparina.

Antti Kupiainen osaltaan innosti rohkeampaan jalkautumiseen. Me seurakunnan työntekijät olemme viime vuosina lähteneet herkemmin ulos omista poteroistamme.

Olemme esimerkiksi jakaneet kynttilöitä paikallisen kaupan edessä ennen pyhäinpäivää ja kukkia ennen äitienpäivää.

Askolassa hyvä muutos on ollut muutoinkin ulospäinsuuntautuneisuuden vahvistuminen. Se näkyy esimerkiksi erilaisissa kyläpäivissä ja musiikkitapahtumissa.

Arvostan Askolassa säilyneitä lähipalveluita. Hammaslääkärille saa terveyskeskuksessa ajan, pankkipalvelut löytyvät, apteekki on auki myös lauantaisin ja kirjasto on loistava.

Miinuksena näen heikentyneet kauppapalvelut. Samoin julkinen liikenne on harventunut.

LOPPU-URANI AIKANA aion pitää kiinni niistä työmuodoista, jotka toimivat. Esimerkiksi ryhmätoiminnasta ja kesäsaunailtojen järjestämisestä.

Aina työssä täytyy olla kuitenkin jotakin uutta. Tänä vuonna sitä on ikonimaalauskurssi. Lisäksi olen kouluttautunut metsämieliohjaajaksi, seurakunta järjestää luontoon yhteisiä kävelyjä. Askolan kaunista luontoa on hyvä hyödyntää.

Myös omassa elämässä on hyvä olla jotain uutta, tai ainakin jatkaa unohduksissa ollutta harrastusta. Siksi aloitin piirtämisen uudestaan 20 vuoden tauon jälkeen.

Hengellisyyteni on muuttunut vuosikymmenten varrella. Vahvaa pohjaa ja itseluottamusta sain seurakunnan nuorisotyöstä ja rippikoulutoiminnasta. Arvostan edelleen erityisen paljon seurakuntien rippikoulutyötä.

Nuoruudessani viidesläinen herätys ja uskonratkaisun korostaminen vaikuttivat esimerkiksi silloisissa Tampereen Vanhan kirkon nuorten illoissa.

Uskonratkaisun painottaminen ei kuitenkaan lopulta tuntunut omalta. Sain jo nuorena vaikutteita myös tamperelaisen kirkkoherra Juhani Kalmanlehdon körttiläisyydestä.

Ajattelen rukouksen ja elämisen, toiminnan ja hiljentymisen, olevan toisiaan tarvitseva ja täydentävä kokemus. Arvostan yhteistä pohdintaa ja etsintää, en ole suurten salien saarnaaja.

Pidän luterilaisesta perusmutkattomasta jumalanpalveluksesta.

Kelttiläisestä kristillisestä kirjallisuudesta olen löytänyt ajatuksen ”ohuista paikoista”, joissa tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen kohtaavat. Nämä ohuet paikat voivat yllättää ajatuksen tai tunteen tasolla.

Hengellisyyteni on ajoittain huumorilla maustettua. Kehtaan tunnustaa keskustelevani Kristuksen kanssa. Paikka voi olla vaikka oma auto, jossa mennään ja jutellaan vaivattomasti.

Kristus saattaa kysyä aidon kiinnostuneesti: ”No, mites menee?” Sitten Hän kuuntelee.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!