Tuoreelle lumelle oli painunut komea tassunjälki. Painaumasta tunnisti oitis, kuka oli ollut liikkeellä. Jossakin lähellä piileskeli ilves. Metsästäjä Ere Grenfors muistaa pakkasaamun hyvin, vaikka siitä on toistakymmentä vuotta.
Suojelutoimet olivat tuottaneet tulosta, ja lähes sukupuuttoon 1970-luvulla metsästetty laji oli elpynyt Suomen runsaslukuisimmaksi suurpedoksi. Alle sadasta yksilöstä oli kivuttu enimmillään kolmeen tuhanteen. Kannan vahvistuttua metsästykseen ryhdyttiin myöntämään poikkeuslupia.
Tuusulaan oli sinä talvena saatu yhden ilveksen kaatolupa, ja Grenfors oli kutsuttu mukaan jahtiporukkaan. Se oli hänen ensimmäinen ilvesjahtinsa. Liikkeelle lähdettiin aamuhämärissä. Maasto oli tyypillistä kumpuilevaa keskiuusimaalaista kulttuurimaisemaa, pieniä metsäalueita peltojen keskellä.
Jälkien perusteella metsästäjät päättelivät, että yhdessä saarekkeessa oleili se, mitä he halusivat. Metsän ympärille asetettiin passit eläimen oletetuille kulkupaikoille, ja suomenajokoira laskettiin jäljille.
Koiran työ oli vaativaa. Se kulki alkumatkan ohjaajansa kanssa, ja jatkoi sitten oman kuononsa varassa ohjaajan palatessa tulojäljelle omalle paikalleen.
– Ja sitten me odotimme, Grenfors muistelee.
Vartin päästä alkoi kuulua ajohaukkua. Koira oli löytänyt ilveksen makuulta ja lähtenyt ajamaan sitä. Kissapeto kierteli metsässä ja kääntyi sille jäljelle, mistä oli tullut metsikköön. Siksi se on paras passipaikka, ja koiranohjaaja oli valinnut juuri sen.
Pian Grenfors kuuli omalle paikalleen vaimean pamahduksen. Hän arvasi tapahtumat. Koira oli ajanut eläimen ulos metsästä, ja se oli kaadettu yhdellä laukauksella. Puhelimeen tuli viesti: ”Ilves nurin. Puretaan passit, kokoonnutaan kaadolle.”
Kaadolla onniteltiin kaatajaa ja kehuttiin koiraa. Sitten käytiin läpi ajon vaiheita ja ampumapaikan suotuisuutta. Koko porukka oli tyytyväinen. Passitus oli suunniteltu onnistuneesti ja eläin oli kuollut heti.
Saaliista otettiin valokuvia. Grenfors katseli parikymmenkiloista urosta.
– Se oli komea saalis. Koko porukka tunsi sitä kohtaan kunnioitusta. Luonto ei anna mitään helposti.
Se oli seudun ensimmäisiä ilveskaatoja. Saalis lähti täyttäjälle ja seisoo edelleen metsästäjän kodissa.
ERE GRENFORS on riistaeläintieteen maisteri ja työskentelee Metsästäjäliiton luonnon- ja riistanhoitopäällikkönä. Mitä hän ajattelee siitä, että ihmiselle harmia aiheuttamattoman eläinyksilön juoksu metsässä päätettiin haulikon laukaukseen?
– Riistaeläinten kannanhoidossa ei ole kysymys yksilön elämästä, vaan eläinkantaa katsotaan laajemmin. Jos kanta on tietyllä alueella elinvoimainen ja lisääntyvyys on suurempaa kuin kuolevuus, yksilöitä voi silloin kestävästi metsästää rajatun määrän.
Tällä hetkellä ilveskannan koko Suomessa on noin 2 500 yksilöä. Tällä vuosituhannella ilveksen kaatolupia on myönnetty noin 250 kappaletta vuodessa. Suomen metsästyslain ja EU:n luontodirektiivin mukaan ilves on rauhoitettu. Siksi metsästäminen on mahdollista vain poikkeusluvilla.
Poikkeusluvan perusteluna voi olla kansanterveyden suojeleminen, erittäin merkittävien vahinkojen ehkäiseminen ja muiden luonnonvaraisten eläinten tai kasvien suojeleminen.
Säännöksissä on myös maininta, että yksilöitä voidaan tappaa valikoiden ja rajoitetusti, kun siihen on peruste, jota ei voi muulla tavalla saavuttaa. Lisäksi tappaminen ei saa vaarantaa lajin suotuisan suojelutason saavuttamista.
VIIME LOKAKUUSSA Riistakeskus myönsi poikkeusluvan 300 ilveksen kaatamiseen. Monissa hyväksytyissä hakemuksissa oli perusteluna paikallisyhteisön sitouttaminen ilveskannan suotuisan suojelun tason säilyttämiseen.
Suomen Luonnonsuojeluliiton mielestä lupia myönnettiin liikaa ja paikallisyhteisön sitouttaminen oli laiton perustelu. Liitto käynnisti rahankeräyskampanjan, jonka tuotolla oli mahdollista valittaa luvista hallinto-oikeuksiin. Valitukset tehtiin yhteensä 297 luvasta. Hallinto-oikeudet pitivät niitä kaikkia lainvastaisina ja määräsivät ne toimeenpanokieltoon. Linjausten mukaan kannanhoidollinen metsästys ei ole tiukasti suojellun lajin kohdalla laillista.
Entä paikallisyhteisön sitouttaminen sitten? Ympäristöoikeuden professori Kai Kokko totesi lokakuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei ole aivan yksinkertaista arvioida, onko paikallisyhteisön sitouttaminen lainmukainen perustelu. Luontodirektiivin soveltamisessa otetaan nimittäin huomioon myös ”taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja paikalliset erityispiirteet”.
Metsästäjäpiireissä on ihmetelty, miksi valtava valituskampanja käynnistettiin juuri nyt, vaikka kaatolupia on jo pitkään myönnetty vuosittain satoja. Tammikuun Metsästys ja Kalastus -lehdessä jopa arvioitiin, että ilveksen kannanhoidollisen metsästyksen ja suojelun yhteensovittaminen on ollut menestystarina.
SUOMEN LUONNONSUOJELULIITON ympäristöoikeuden asiantuntija Hannes Koljonen kertoo, että valituksia on tehty jonkun verran ennenkin, mutta viime syksynä myönnettyjen lupien määrä oli iso ja paikallisyhteisön sitouttaminen oli perustelu, joka pöyristytti monia.
Varainkeruukampanjan loistava onnistuminen kertoo Koljosen mielestä sen, että ihmiset eivät hyväksy satojen ilvesten metsästystä heikoilla perusteluilla.
– Poikkeuslupahakemuksissa perustelut ovat vaihdelleet vuosittain. Ei voi olla niin, että joka vuosi käydään hallinto-oikeudessa kokeilemassa, millaiset sanamuodot onnistuvat.
Koljonen huomauttaa, ettei Luonnonsuojeluliitto yleensä vastusta vahinkoa aiheuttavien eläinten metsästystä.
– Mutta nyt perusteluna ei ollut vahinko.
Koljosen mukaan ilveksiä sopisi Suomen luontoon paljon nykyistä enemmän. Kun metsästystä rajoitetaan, kanta elpyy ja sen geeniperimä monipuolistuu. Riistakeskuksesta Koljonen on saanut käsityksen, että se on päätöksissään metsästäjien puolella.
– Siellä hoidetaan julkista hallintotehtävää. Päätösten pitää olla puolueettomia ja perustua lakiin, Koljonen vaatii.
RIISTAKESKUKSESSA SUURPETOJEN metsästyksen poikkeusluvista päättää julkisten hallintotehtävien päällikkö Sauli Härkönen. Hän on lukenut EU:n luontodirektiiviä ja metsästyslakia niin, että ne mahdollistavat poikkeusluvan myöntämisen myös kannanhoidolliseen metsästykseen.
– Kyse on tulkinnasta, johon on saatu hiljalleen tarkempaa oikeuskäytäntöä. Kansallinen oikeustulkinta on tiukentunut aikaisempaan verrattuna.
Härkönen on ollut julkisuudessa viime aikoina karhun tiimoilta, jonka metsästykseen ei hallinto-oikeuden linjausten vuoksi ehkä enää saada poikkeuslupia kannanhoidollisin perustein. Metsästäjien piirissä pelätään ja luonnonsuojelijoiden parissa toivotaan, että ilveksen kohdalla käy samoin.
Härkönen nostaa esiin EU:n luontodirektiivin tulkinnanvaraisuuden. Poikkeamisen päämäärää ei ole kirjoitettu auki, vaan Riistakeskus on Suomessa se viranomainen, joka voi asettaa luontodirektiivin päämäärän. Jokainen unionin jäsenvaltio saa siis määritellä päämääränsä itse.
– Koska asia on jätetty avoimeksi, on luonnollista, että käytetty päämäärä on helppo kyseenalaistaa, Härkönen sanoo.
ENTÄ SE tuusulalaisen metsästäjän kodissa lasisilmillä eteensä katsova ilves? Olisiko sillä pitänyt olla yksilönä ääni tässä keskustelussa?
– Ehdottomasti! sanoo eläinten itseisarvoa puolustava eläinetiikan dosentti Elisa Aaltola.
Hänen mukaansa eläinten niputtaminen vain lajiensa edustajiksi edustaa maailmankuvaa, joka jaottelee olennot yhtäältä ihmisiin ja toisaalta kaikkiin muihin lajeihin, ja vain ihmisillä on arvoa yksilöinä.
– Eläinkuvamme on vielä varsin keskeneräinen, mikä näkyy myös metsästystä koskevassa päätöksenteossa ja keskustelussa. Metsästyslainsäädäntö ei juurikaan huomioi eläinten yksilöyttä. Eläimille aiheutetaan sekä turhaa kärsimystä että turhaa kuolemaa muun muassa trofeemetsästyksen muodossa, Aaltola toteaa.
Trofee on metsästysmuisto, joita metsästysjärjestöt pisteyttävät koon ja laadun mukaan. Metsästäjä voi anoa mitalia esimerkiksi suuresta ilveksen kallosta ja hyväkuntoisesta nahasta, jotka Suomen trofeeneuvosto on arvioinut.
Aaltola näkee ilveksessä muuta kuin mahdollisuuden kerätä trofeepisteitä. Ilveksen kaltainen eläin on tietoinen, se oppii, päättelee ja muistaa. Se muodostaa tunteita.
Koska nisäkkäät ovat mielen kyvyiltään varsin kehittyneitä, ilveksiä olisi Aaltolan mielestä syytä suojella lajin, populaation ja geeniperimän lisäksi myös yksilöinä.
– Ihmisen tavoin ilveksellä on kyky kokemukselliseen tietoisuuteen. Sillä on omanlaisensa kokemusmaailma ja ikkuna todellisuuteen.
AALTOLAN MUKAAN eläinten yksilöyden tunnistaminen nojaa tieteeseen, kun taas yksilöyden kiistäminen vaatii tutkimustiedon sivuuttamista.
Myös ilveksen metsästystä puolustava Ere Grenfors katsoo nojaavansa tieteeseen, sillä populaatioiden hyvinvointi tarkoittaa myös yksilöiden hyvinvointia.
Mutta kun metsästystä perustellaan kannanhoidolla, kriittiset äänet sanovat, että tasapainoiset ekosysteemit eivät tarvitse ihmistä. Esimerkiksi suurpeto- ja kauriskannat asettuvat kyllä tasapainoon, ei ihmisen tarvitse niihin puuttua.
Grenforsin mielestä on naiivia ulkoistaa ihminen luonnon kiertokulusta. Ja lajinsisäinen kannansäätely on luonnossa sitä paitsi dramaattista. Luonto reagoi ylitiheisiin eläinkantoihin taudeilla ja loisilla.
Grenforsin mielestä on ilveksen oma etu ottaa kannasta ”pieni siivu” metsästämällä. Jos lupia myönnetään maltillisesti, kanta kasvaa metsästyksestä huolimatta. Kun kaadettavat eläimet valitaan viisaasti, kanta pysyy terveenä. Metsästys pitää pedon ihmisarkana, kun ihmistä pelkäämättömät yksilöt karsiutuvat pois. Hallittu kanta ei myöskään aiheuta liikaa kotieläinvahinkoja. Näin sen kunnioitus ja arvostus pysyy korkealla.
– Maaseutuyhteisössä ilveksen kanssa eletään paremmin yhdessä, kun paikalliset voivat kokea, että pihailvekset hoidetaan pois. Pahimmillaan siitä voi tulla pihaportailta kissoja saalistava haittaeläin, Grenfors toteaa.
Jäljelle jää kysymys, miksi ihmisen kissan elämä on arvokkaampi kuin metsän kissan elämä.
Danielle Miettinen
Ilmoita asiavirheestä