Legenda kertoo, että Neitsyt Maria purjehti myrskyssä etsien suojaisaa rantaa. Hän oli saanut rauhan sieluunsa ihmisenä, mutta särkenyt sydämensä äitinä. Yhtäkkiä meren raivo laantui. Ikääntynyt ja leskeksi jäänyt Jumalansynnyttäjä nousi maihin vuoristoisen niemen rantamaalle ja kuuli äänen: ”Olkoon tämä alue perintösi ja puutarhasi, paratiisi ja pelastuksen satama niille, jotka haluavat pelastua”.

Perimätiedon mukaan Marian rantautumispaikka oli Athoksen vuoristoinen niemi Makedonian maakunnassa Pohjois-Kreikassa. Jo vuosisatoja se on ollut erityinen paikka maan päällä – linnavuori, jossa enkelielämää tavoittelevat viettävät päivänsä Herraa palvellen.

Jotkin munkkitasavallan luostarit on perimätiedon mukaan perustettu jo ensimmäisillä vuosisadoilla. Varmasti tiedetään, että monet luostareista on rakennettu viimeistään 900-luvulla.

Nykyään ne ottavat pyhiinvaeltajia vastaan pystysuorilla rinteillä kätkien sisäänsä taideaarteita, reliikkejä sekä reilut 2 000 kilvoittelijaa. Uskotaan, että Athoksen rukous pitää maailmaa pystyssä. Muiden katseilta piilossa 12 ”näkymätöntä” isää toimittavat pilvien tasolla, vuoren huipun tuntumassa, katkeamatta jumalallista liturgiaa rukoillen koko ihmiskunnan puolesta. Kun joku heistä saa kutsun Jumalan luo, täyttää toinen hänen paikkansa.

OLI ATHOKSEEN liittyvistä kertomuksista mitä mieltä tahansa, jättää paikka kävijäänsä jäljen. Sen huomaa saapuessaan myös keskelle hämäläistä maalaismaisemaa Lammilla, jossa toimii Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön luostarikeskus Panagia. Säätiön puheenjohtaja Hannu Pöyhönen myöntää, että on vaikea tietää, koska kilvoituselämä niemimaalla tarkalleen alkoi.

– Vatopedin luostarin suuren pääkirkon alta on löytynyt vielä suuremman kirkon perustukset, jotka arkeologit ovat ajoittaneet 400-luvulle.

Suomen johtaviin Athos-tuntijoihin kuuluva Pöyhönen on tutustuttanut ihmisiä ainutlaatuiseen luostariniemimaahan jo yli kolmenkymmentä vuota. Palatessaan 2000-luvun alussa Joensuun yliopiston töistä takaisin Valamon opistoon hän pohti, mitä haluaisi elämässään erityisesti tehdä.

– Mietin, asiaa pitkään ja lopulta päädyin siihen, että haluan saattaa ihmiset suoraan kontaktiin Athosvuoren kanssa. Aloimme järjestää matkoja Athokselle 2003, aluksi Valamon ja myöhemmin Athos-Säätiön puitteissa. Sen jälkeen olen vienyt sinne vuosittain ryhmän, joskus kaksi tai kolmekin.

Pöyhösen mukaan Athokseen suhtaudutaan Suomessa kasvavalla kiinnostuksella, erityisesti sen muuttumattomana säilyneen kilvoitusperinteen vuoksi.

– Panagian tarina lähti punoutumaan, kun kävin tapaamassa Athoksella suomalaistaustaista ystävääni, nykyistä pappismunkki Joosefia. Hän kysyi, haluaisinko keskustella heidän luostarinsa igumenin kanssa. Tietysti halusin.

Pöyhönen keskusteli igumenin kanssa pääkirkon sivukappelissa yöpalveluksen aikana ja kysyi, pitäisikö tämän mielestään ortodoksisen teologian opiskelijoiden järjestäytyä. Igumenin kannustamana syntyi järjestö, josta myöhemmin tuli Athos-säätiö.

Pappismunkki Joosefin meno Athokselle oli Pöyhösen mukaan merkkipaalu Suomen ja Athosvuoren välillä. Elävä suhde syntyi, sillä Joosefin ohjaajavanhus, silloinen Filotheoksen luostarin igumeni Efraim, kiinnostui Suomesta ja alkoi vierailla täällä.

Säätiö alkoi pian etsiä tukikohtaa, jossa athoslainen rukouselämä ja kulttuuri voisivat elää ja hengittää. Paikka löytyi Hämeenlinnan Lammilta.

Tilaa entisestä kehitysvammaisten keskuslaitoksesta ei ainakaan puutu. Pöyhönen ei olisi uskonut, että hanke toteutuu näin suurissa puitteissa.

– Merkittävä athoslainen taustatukemme, vastikään kuolonuneen nukkunut vanhus Efraim, joka todennäköisesti on yksi jossain vaiheessa kanonisoitavista pyhistä, koki tämän alueen nimenomaan rukoukselle tarkoitetuksi paikaksi. Se, että hän oli niin vakuuttunut tämän paikan tulevaisuudesta, on rohkaissut myös meitä.

ITSENÄISESSÄ SUOMESSA ei toistaiseksi ole syntynyt luostareita. Pöyhönen painottaa, että Panagiakaan ei vielä ole varsinaisesti luostari vaan keskus, jossa tehdään tunnetuksi Athoksen kilvoitusperinnettä ja pidetään esillä luostarielämää vaihtoehtoisena elämäntapana. Pöyhönen toivoo, että jonain päivänä Panagiasta tulee virallisestikin luostari.

Vakinaisia asukkaita keskuksessa on tällä hetkellä kuusi – neljä miestä ja kaksi naista. Athokselle naisilla ei ole asiaa. Tätä on perusteltu sekä teologisesti että käytännöllisesti. Teologisen perusteen mukaan Kristus antoi alueen äidilleen, Neitsyt Marialle, kilvoittelijoiden turvapaikaksi, niin että hän sen suojelijana on ”alueen ainoa nainen”. Käytännön perusteena on selibaattiin sitoutuneiden kilvoittelijoiden suojelu.

Panagiassa nais- ja mieskilvoittelijat elävät silti rinnakkain. Pöyhönen kertoo, että alueelle suunnitellaan kahta luostaria, joista toinen olisi miehiä ja toinen naisia varten.

– Tavoitteenamme on kaksi hallinnollisesti itsenäistä luostaria, joissa kummassakin toimitetaan omat palveluksensa. Vaikka luostarit maantieteellisesti sijaitsisivatkin samalla tontilla, niiden itsenäisyyden vuoksi ne ovat todellisesti yhtä etäällä toisistaan kuin silloin, jos ne sijaitsisivat erillisillä mailla. Yhteisöjen erillisyys näkyy siinä, että sinne missä naiset asuvat, eivät miehet mene, ja sinne missä miehet asuvat, eivät naiset tule.

PANAGIASSA ASUVA Alex Saulamo kertoo keskuksen noudattavan luostarimaailman rytmiä. Päivät alkavat kaksituntisella aamupalveluksella. Sitten syödään aamupala ja mennään töihin. Töitä tauottaa päiväkahvi ja lounas, alkuillasta alkaa tunnin ehtoopalvelus. Virallinen päivä päättyy ehtoonjälkeiseen palvelukseen kello 21.

– Ruokailtaessa luemme luostarikäytännön mukaisesti ääneen pyhien elämäkertoja ja opetuksia. Tarkoitus on, että töiden ja yhteisten palvelusten lisäksi jokainen viljelee myös omaa rukouselämäänsä.

Omaa pappia yhteisöllä ei vielä ole. Siksi palvelukset ovat toistaiseksi maallikkopalveluksia ja jumalanpalveluselämä keskittyy lauluun ja lukemiseen. Saulamo kuitenkin kertoo, että seurakunnan pappi toimittaa toisinaa liturgioita Panagiassa, jonne tulee silloin muitakin lähialueen ortodokseja.

– Toimimme Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa ja yhteistyössä sen kanssa.

Mikä Athoksessa tekee vaikutuksen? Pöyhönen kokee vetovoiman piilevän rukouksessa.

– Ortodoksisen perinteen mukaan rukous pyhittää paikan. Rukous on yhteyttä Jumalaan ja välittää ihmiselle Jumalan armon sekä Jumalasta kumpuavan elämän ja energian. Kun jumalallinen energia ja elämä täyttää ihmisen, se leviää myös hänen ympärilleen.

Athoksella vallitsee Pöyhösen mukaan poikkeuksellinen rauha, joka ei ole pelkkää hiljaisuutta.

– On suuri siunaus jo saada kävellä Athosvuoren kilvoittelijoiden käyttämiä polkuja.

Sekä Saulamo että Pöyhönen pitävät athoslaista elämäntapaa esimerkillisenä. Pöyhönen tähdentää, kuinka Athoksen kilvoittelijat etsivät Jumalaa laittaen peliin kaikkensa.

– He elävät askeettisessa pidättyväisyydessä ”kurittaen ruumistaan” lainatakseni apostoli Paavalin sanoja, mutta tuo ankara kilvoittelu ei ole päämäärä vaan väline. Ortodoksisen perinteen mukaan ihminen pyhittyy vain siinä määrin kuin hänessä on nöyryyttä. Suostuessaan luopumaan omasta itsekkäästä tahdostaan kilvoittelija virittyy Jumalan aaltopituudelle. Näin hänen sisälleen syntyy tyhjä tila, jonka Jumala voi täyttää. Pyhittymisen lähde on siis Jumala, mutta ihmisen on annettava Hänelle valtuudet toimia, avattava sydämen ovi sisältäpäin.

Pöyhönen kertoo kohdanneensa Athoksella kaikkein terveimmät ihmiset koko elämänsä aikana.

– Kun kävin 1988 ensimmäisen kerran Athoksella, kohtasin siellä luontevia ja valoisia Vanhuksia, joiden elämässä oli vain yksi päämäärä – rukous ja Jumalan etsintä. Heissä ei ollut minkäänlaista sairaalloista ja pinkeää uskonnollisuutta eikä mitään sosiaalisia hämääviä pelejä. Heidän valoisuutensa ja pelkistetty elämänsä tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen.

SUOMEN ATHOS-YHTEYDET ovat maantieteellisistä ja kirkkokunnallisista syistä olleet vähäisiä. Karjalaisia pyhiinvaeltajia lukuun ottamatta liikenne on ollut rauhaisaa. Pöyhönen toteaa tietoisuuden kasvaneen tasaisesti.

– Ensimmäinen tuntemani Athoksella elänyt suomalainen munkki oli Joel, joka meni sinne joskus 1900-luvun puolivälin jälkeen, mutta joutui terveydellisistä syistä siirtymään muualle. Vuonna 1997 Athokselle hakeutui kaksi suomalaista kilvoittelijaa, jotka asuvat siellä yhä. On erikoista, että he saapuivat sinne samalla viikolla tietämättä toisistaan mitään.

Liikenne Athokselle on ollut kasvavaa muualtakin maailmasta. Se on ollut huojennus yhteisölle, sillä 1900-luvun alkupuolella munkkien määrä hiipui. Pohjois-Kreikan itsenäistyessä turkkilaisvallan alta 1912 munkkien joukon kuviteltiin kasvavan. Toisin kävi. Vaikka uskonnonvapaus laajeni, kilvoittelijoiden tulo Athokselle tyrehtyi. Kilvoittelijoiden ikääntyessä alettiin pelätä, että Athoksen päivät ovat luetut.

Kun 1963 juhlittiin Athoksen ensimmäisen luostarin, Suuren lavran, ja samalla koko luostariniemimaan tuhatvuotista taivalta, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Athenagoras alkoi juhlajumalanpalveluksen jälkeisessä tilaisuudessa itkeä. Hän koki, että todellisuudessa vietettiin Pyhän Vuoren hautajaisia.

Surumielistä patriarkkaa tuli pian lohduttamaan vanha munkki, joka sanoi: ”Noin ei sovi ajatella, Teidän Pyhyytenne, sillä Jumalanäiti on luvannut pitää huolta Athoksesta. Se tulee vielä näkemään kukoistuksen ajan”.

Kymmenen vuotta tapauksen jälkeen alkoi Athoksen luostareiden uusi nousu. Kolme valmista veljestöä asettui Vuorelle ja munkkilaisuus sai uutta verta. Esikuvia munkit löysivät niin läheltään kuin kauempaakin paikan historiasta. Yksi heistä oli venäläinen pyhä Siluan, joka saapui Athosvuorelle 1900-luvun taitteessa 24-vuotiaana. Pöyhönen kertoo, että Siluanilla oli paljon kiusauksia.

– Pitkään kestäneiden demonisten ilmestysten jälkeen hän sai lopulta nähdä Kristuksen. Opittuaan tuntemaan Jumalan Pyhässä Hengessä, kuten hän sanoo, hän ryhtyi rukoilemaan monin kyynelin, että kaikki kansat oppisivat tuntemaan Jumalan samalla tavoin kuin hän. Siitä lähtien hän tunsi tuskaa ja palavaa rakkautta koko luomakuntaa kohtaan.

Pöyhönen kertoo Siluanin toimineen nuorille kilvoittelijoille innoittavana esikuvana siitä, millainen on todellinen munkki.

ATHOKSEN LUOSTAREITA asuttavat kymmenet eri kansallisuudet. Perinteisesti eniten kilvoittelijoita on tullut Kreikasta, Venäjältä, Serbiasta, Georgiasta ja Kyprokselta. Viime aikoina romanialaisten munkkien määrä on kasvanut voimakkaasti, mutta uusia tulokkaita on alkanut tulla myös Afrikasta, Kauko-Idästä ja aina Australiasta asti.

Monet Kreikan naisluostaritkin toimivat Athoksen hengellisessä ohjauksessa. Athoslaista perinnettä viljeleviä miesten ja naisten luostariyhteisöjä on lisäksi Euroopassa Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Viime aikoina niitä on syntynyt erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Pääasiassa lahjoituksilla elävässä Panagiassa riittää työtä. Kirkkoa ehostetaan ja pihatyöt pitävät asukkaat liikkeessä.

Apua onneksi piisaa: nuoret perheet ovat ryhtyneet auttamaan kasvimaalla ja muitakin talkoolaisia saapuu tasaiseen tahtiin. Pöyhösen huokauksesta päätellen työ ja huolet silti väsyttävät.

– Joskus kauniina kesäpäivinä kulkiessani täällä tunnen silti sellaista rauhaa, jota olen kokenut vain Athoksella. Uskon, että se on Jumalan erityinen lohdutus meille kestääksemme työn paljoudesta ja monenlaisista koettelemuksista johtuvat paineet.

PIHAMAATA VARTIOI tumma puuristi. Siihenkin liittyy tarina.

Athoksella saattaa kuulla kertomuksia siitä, miten ikonit muinoin ikoniriitojen jälkimainingeissa saapuivat itsestään niemelle aaltojen kantamina. Samoin saapui risti Panagiaan. Venäjän viimeisen tsaariperheen läheinen ystävä ja hovineiti Anna Vyrubova oli hurskas nainen, joka vallankumouksen jälkeen pakeni Suomeen ja vihkiytyi nunnaksi. Hänen kunniakseen perustettu muistoyhdistys tilasi vuonna 2011 hänen haudalleen uuden ristin. Ristiä kuljetettiin Pietarista Helsinkiin huvijahdilla, mutta myrskyssä se huuhtoutui mereen. Pöyhönen kertoo, että muistoyhdistyksen piti kiireesti tilata uusi risti haudalle, sillä juhlallisuudet oli jo sovittu.

– Kaksi viikkoa myöhemmin Suomenlahdelta löydettiin kuitenkin tuo käsityönä tehty iso risti, jonka veneilijät poimivat talteen. Muistoyhdistys otti alkuperäisen ristin haltuunsa uskoen, että Jumala vielä osoittaa heille paikan, jonne sen haluaa.

Näin tapahtui. Kun muistoyhdistyksen jäsenet vierailivat Panagiassa, he vakuuttuivat, että risti kuuluu sinne.

Vuodesta 2015 lähtien risti on seisonut tukevasti Panagian piha-alueella sen itseoikeutettuna keskuksena, reilun kolmentuhannen kilometrin päässä Jumalanäidin puutarhasta näyttäen tietä Panagian väelle.

Niilo Rantala