Isä keittää puuroa perheelle ja radiossa soi aamuhartaus.
Jaakko Löytyn kappale Kahden maan kansalainen kiinnittää nuoren taivalkoskelaisen Riikka Pirin huomion. Aivan kuin se kertoisi hänen elämästään.
Vuosia myöhemmin Piri istuu kahvilassa Helsingin yliopiston kirjaston vieressä. Välissä on muutto Etelä-Suomeen, seitsemän vuotta teologian opintoja ja aikuistuminen. 26-vuotias Piri on kasvanut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvassa perheessä. Hänen isänsä oli pitkään liikkeen maallikkosaarnaaja. Sitten isä opiskeli papiksi ja jatkoi saarnaamista seurojen lisäksi kirkossa.
Seuroissa Riikka Pirille ovat tulleet tutuksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen Siionin laulut ja kaanaankieleksi kutsuttu kuvakieli. Se on erityisesti maallikkojen vaalimaa, vanhoihin raamatunkäännöksiin pitäytyvää kuvakieltä. Samaan aikaan Piri on kasvanut evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntaelämään lähellä kirkon instituutiota.
Vaikka vanhoillislestadiolainen liike toimii Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon suojissa, liikkeessä oikea seurakunta ymmärretään käytännössä liikkeen jäsenistä koostuvana yhteisönä.
Tällä näkymättömällä Jumalan valtakunnan rajalla Piri on koko elämänsä seisonut. Hänen tarinansa on kuin kuva maallikkojohtoisten uskonnollisten liikkeiden ja papiston johtaman kirkkoinstituution välisestä hankauksesta.
– Olen kasvanut sellaiseen ilmapiiriin, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Niitä pitää osata kritisoida, Piri kertoo.
Kriittinen ja käsitteellinen suhde uskon asioihin on kuitenkin selvästi kirkon maailmasta. Maallikkovetoisessa herätysliikkeessä ei juuri haikailla sisäisten kriitikoiden perään. Piri miettiikin hetken ja jatkaa.
– Kritisoinnilla on tietenkin myös seurauksensa.
*
Kristinuskon yhteydessä maallikolla tarkoitetaan ihmistä, joka ei ole saanut pappisvihkimystä tai teologista koulutusta. Yleiskielessä sanalla viitataan usein yleisesti ihmiseen, joka ei ole jonkin alan asiantuntija.
Suomessa pappien ja maallikkojen enemmistön suurin ero on ollut viime vuosikymmeniin asti koulutuksessa. Papit ovat edustaneet aikansa yliopistosivistystä. Sääty-yhteiskunnassa pappeus tarkoitti myös vaikutusvaltaiseen pappissäätyyn kuulumista.
Papiston johtaman ja julkiseen valtaan sitoutuneen uskonnon rinnalla Suomessa on aina elänyt vahva maallikkojen uskonto. Sen piirissä on suhtauduttu vaihtelevasti pappeihin ja yliopistolliseen teologiaan.
Useimmiten suhtautumista on leimannut pelko. Teologian opinnot on nähty uhkana hengelliselle vapaudelle ja yksinkertaiselle aidolle uskolle. Maallikot ovat rakastaneet hurmoksellista tunnetta. Papit taas ovat pyrkineet käsitteellistämään, määrittelemään ja rauhoittamaan.
Niin sanotun maallikkojohtoisen herätyskristillisyyden alku Suomessa ajoitetaan usein 1700-luvulle. Lounais-Suomessa syntyi paikallisia hurmoksia ja ihmisiä kokoontui karismaattisten saarnamiesten tai -naisten ympärille. Kirkon käsitteellinen ja järkeilevä usko ei vedonnut ihmisten tunteisiin.
Säätypapisto pyrki ottamaan herätykset haltuunsa. Abraham ja Antti Achreniuksen johdolla myöhemmin Länsi-Suomen rukoilevaisuudeksi muodostunut liike vältti riittävästi konfliktia kirkon kanssa. Maallikkojen näkökulmasta meno kuitenkin laimentui pilalle. Yksinkertaisen johtoajatuksen ja lapsenmielisen uskon ympärille kokoontunut ryhmä kyllästyi pappien pohdiskeluun. Se sammutti hurmokselliset herätykset.
Myöhemmin papit ovat jättäneet rukoilevaisuuden moneen otteeseen. Maallikkojen johdolla liike jämähti pysyvästi 1700-luvun hengelliseen kirjallisuuteen, Bibliaan ja 1600-luvun jumalanpalveluskaavoihin. Muotoa ja oppia ei enää juuri erotettu toisistaan.
*
Maallikkoihin vedonneet hurmokset levisivät itään ja pohjoiseen 1800-luvun alussa. Talonpoika Paavo Ruotsalainen keräsi Pohjois-Savossa ympärilleen herätyksistä ja hurmoksista innostuneita. Myös Ruotsalaisen porukkaan lyöttäytyi pappeja. Kielilläpuhuminen, naisten horrossaarnat ja spontaanit liikutukset kuitenkin puistattivat yliopistosivistyneitä pappeja. He riitautuivat maallikkojen kanssa jo ennen Ruotsalaisen kuolemaa.
Seuranneina vuosikymmeninä Paavon ympäriltä hajautunut ryhmä eli karismaattisten maallikkosaarnaajien voimin. Pappi Wilhelmi Malmivaara kokosi liikkeen 1800-luvun lopulla. Hurmokset tukahdutettiin ja syntyi kirkkoon kelpaava herännäisyys.
Yhä useampi talonpoikien kaupunkeihin muuttaneista lapsista sai akateemisen yliopistosivistyksen. Papiksi lukeneet toivat kotiseudulleen mukanaan uusia ajatuksia. Ajatus järkeilystä uskon vihollisena jäi elämään lähinnä Siionin virsissä ja seurapuheissa.
Muiden herätysliikkeiden piirissä herännäisyyttä on kutsuttu vähättelevästi jopa nukutusliikkeeksi tai kirkon viralliseksi herätysliikkeeksi. Edesmenneen Jaakko Eleniuksen ja muiden pappien johdolla liikkeen piirissä on pitkään karsastettu tunteellisia liikutuksia ja karismaattisia ilmiöitä. Viime vuosina körttikapinaksi itseään kutsuva joukko on vaatinut maanviljelijä Jouko Kukkosen johdolla paluuta konservatiivisempaan linjaan, lähemmäs vanhojen maallikkosaarnaajien opetusta.
*
Herätysten levittyä Ruotsin Lappiin ne saivat keulahahmokseen ruotsalaisen papin ja luonnontutkijan Lars Levi Laestadiuksen. Hänen kuoltua vuonna 1861 lestadiolainen herätys oli tiukasti maallikkojen käsissä. Heistä keskeisin oli Juhani Raattamaa.
Erimielisyydet uskon sanoittamisesta hajottivat lestadiolaisuutta 1900-luvun alussa. Kahdesta päähaarasta esikoislestadiolaisuus on ollut aina täysin maallikkojohtoinen liike. Myös vanhoillislestadiolaisuus säilyi pääasiassa maallikkoliikkeenä, vaikka sen piirissä pappeja olikin.
Tultaessa 1960-luvulle vanhoillislestadiolaisen liikkeen maallikkojen tyytymättömyys pappeja kohtaan kasvoi. Heidän mielestään liikkeeseen sitoutuneet papit olivat liian liberaaleja ja uhkasivat repiä alas rajat Jumalan valtakunnan ja maailman välistä. Papit eivät nähneet liikettä ainoana pelastettujen yhteisönä. Myös suhtautuminen ehkäisyyn ja television kaltaisiin uusiin keksintöihin oli avomielisempää kuin maallikoilla.
Vastakkainasettelu johti lopulta siihen, että papit ajettiin ulos yhteisöstä. Heidän mukanaan liike menetti paljon kirkkosuhteestaan ja jäi lähinnä pohjoisen maaseudun liikkeeksi. Sitten väki alkoi muuttaa kaupunkeihin, joissa liikkeen sosiaalinen ulottuvuus ei ollut enää yhtä vahva.
Liikkeen piiristä alkoi ajan mittaan taas tulla pappeja. Nykyään heitä arvostetaan, koska liikkeen näkökulmasta he ovat onnistuneet säilyttämään lapsenomaisen uskonsa käytyään läpi teologisen tiedekunnan.
Osa kuitenkin alkaa kyseenalaistaa opetusta ja ajautuu tai ajetaan eroon liikkeestä. Pastori Tuomas Palola erotettiin keväällä Jyväskylän rauhanyhdistyksen puhujantehtävästä. Syynä oli muun muassa liian löyhä seurakuntaoppi.
Lapuan tuomiokapitulin mielestä Palola oli saarnannut niin kuin papin kuuluukin.
*
Myös Riikka Piri muistaa lähipiirinsä hämmästyksen, kun hän kertoi lähtevänsä opiskelemaan teologiaa. Liike ei hyväksy naispappeutta, minkä takia teologian opiskelua pidetään naisille erityisen isona riskinä. Piriä ei nimittäin kiinnostanut uskonnon opettajankaan työ.
Muutto, opinnot ja itsenäistyminen ovat muuttaneet Pirin suhdetta liikkeeseensä. Hän ei sitoudu sen opetuksiin elämäntavasta, naispappeudesta tai Jumalan valtakunnan rajoista. Silti se on hänen hengellinen kotinsa, tapansa sanoittaa omaa kristillistä vakaumustaan.
Häneltä on kyselty, eikö olisi rehellisempää ja rohkeampaa vain jättää liike, jos ei halua sitoutua sen pelisääntöihin.
– Se mitä on olla lestadiolainen, liittyy minulle paljon tunteisiin, lapsen uskoon ja lapsuuden kokemuksiin. Se on kokonaisvaltaista, Piri pohtii.
– Olisi sääli päästää toinen jalka kokonaan irti. Moni opetus kuulostaa ehdottomalta, mutta samaan hengenvetoon jaksetaan aina sanoa, etteivät Jumalan valtakunnan rajat ole näkyviä. Miksi en voisi tarrautua siihen? Minulle joko–tai-valinta ei ole vaihtoehto, hän jatkaa.
Teologian opintojen Piri kokee antaneen työkaluja käsitellä omaa kamppailua ja kehitystä. Hän iloitsee siitä, etteivät asiat ole kotonakaan olleet mustavalkoisia, vaan ristiriitoja uskonkysymyksissä on siedetty sielläkin.
Hän myöntääkin teologisten opintojen haastaneen paljon vähemmän hänen maailmankuvaansa kuin monien tuttujen vanhoillislestadiolaisten. Osalle heistä hän on voinut toimia myös vertaistukena ja auttajana.
*
Teologian opiskeluun avomielisimmin kaikista herätysliikkeistä on suhtauduttu evankelisuuden piirissä, jossa on kuljettu myös toiseen ääripäähän. Paavo Ruotsalaisen kanssa riitautuneiden pappien synnyttämässä evankelisessa liikkeessä juuri opillisuus eli uskon käsitteellinen pohdinta on ollut aina keskiössä.
Liike tunnettiin ennen iloisesta evankelisesta uskostaan. Vanhan luterilaisuuden hengessä se erotti oppiin ja elämäntapaan liittyvät kysymykset toisistaan. Nykyään sen suurin, Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ympärille ryhmittynyt haara tunnetaan muun muassa konservatiivisesta kannastaan naispappeja ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
Liikkeen konservatiivisuus on kuitenkin tiukan opillista. Se perustuu luterilaisten tunnustuskirjojen muotoiluihin sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta. Niiden myötä tulee painotus pappisviran teologiasta. Seksuaalivähemmistökysymys nousee raamatuntulkinnasta. Jäykkyys opillisuudessa on törmännyt modernin maailman ihanteisiin.
Maallikkoliikkeet eivät ole evankelisuuden tavoin opillisia tai tunnustuksellisia. Opillisuus liittyy yleensä sivistyneisyyteen teologian historiasta. Paljon evankelisen liikkeen konservatiivisesta siivestä ammentava Luther-säätiö ja Lähetyshiippakunta ovat eräänlaisia raivoluterilaisia. Ne eivät voi antaa tuumaakaan periksi opin tulkinnastaan esimerkiksi naispappeuskysymyksessä. Molemmat yhteisöt ovat täynnä tohtoritason teologeja.
Esimerkiksi esikoislestadiolaisuuden suhde oppiin on täysin päinvastainen kuin evankelisuuden tai Lähetyshiippakunnan. Esikoiset päättivät viime vuonna ottaa käyttöön liikkeen maallikkojen jakamat sakramentit. Suurin syy on naispappeus.
Jos taustalla olisi Lähetyshiippakunnan kaltainen tunnustukseen tarrautuminen, liikkeessä todennäköisesti koettaisiin ongelmallisena myös maallikot sakramenttien toimittajina. Luterilaisen virkakäsityksen keskiössä on nimittäin erillinen pappisvirka sakramenttien toimittamista varten.
*
Sivistyneisyyden yhtenä piirteenä pidetään yleensä kykyä nähdä eri näkökulmia ehdottomien totuuksien sijaan. Sivistys on aina haastanut ehdottomana pidettyjä käsityksiä, liittyivät ne elämäntapoihin tai oppeihin.
Monen hyvin tiukan uskonnollisen ryhmän taustalla on ollut heikko koulutustaso.
Isoissa herätysliikkeissä koulutuskielteisyys ei koskaan saanut jalansijaa. Se on liittynyt leimallisesti ennemmin maaseutuun kuin uskonnollisiin liikkeisiin itseensä. Vielä 1900-luvulla käytännön kokemuksen mukaan leipä saatiin pelloilta, ei kirjoista lukemalla.
Sen sijaan monessa lahkossa ja kultissa koulutusta on vieroksuttu. Maailmanlaajuisesti tunnetuin esimerkki on Yhdysvalloissa syntynyt Jehovan todistajien uskonto. Pikaista maailmanloppua odottava yhteisö piirtää tarkasti rajan omien ja muiden välille. Kriittiset äänet vaiennetaan tai ajetaan ulos.
Suomessakin on esiintynyt 1900-luvulla kotoperäisiä eristäytyneitä lahkoja. Niistä tunnetuimmat olivat 1900-luvulla Lapissa syntynyt korpelalaisuus, Satakunnassa syntynyt kartanolaisuus ja kainuulainen härkösläisyys. Jokainen näistä liikkeistä syntyi maallikkojen johdolla.
Koulutustaso ei kuitenkaan ole enää suoraviivaisesti se tekijä, joka vaikuttaa uskonnollisten liikkeiden ajatteluun. Diplomi-insinöörin koulutuksen saaneiden maallikkojen johdolla syntyi myös Espoossa 1900-luvun lopussa äärimmäisen eristäytynyt Koivuniemen lahko.
Yleisen koulutustason noustessa ero pappien ja maallikkojen vallan ja tiedon välillä on kaventunut. Toinen kuviota monimutkaistanut tekijä on ollut sekularisaatio.
*
Sekularisaatiolla viitataan yleensä maallistumiseen ja kirkon aseman heikkenemiseen. Se kuitenkin kuvaa myös uskonnon erottumista muista elämän ja kulttuurin osa-alueista omaksi tarkkarajaiseksi elämänmuodokseen. Samaan aikaan pappissäädystä on tullut ammatti muiden joukossa.
Osana tätä kehitystä syntyi 1900-luvun alkupuolella viidentenä herätysliikkeenä tunnettu virtaus. Ennen toista maailmansotaa se ryhmittyi evankelis-luterilaisen kirkon pappina toimineen Urho Muroman ympärille. Sotien jälkeen keskeinen vaikuttaja oli Chicagossa teologiasta tohtoriksi väitellyt pappi Uuras Saarnivaara. Dogmatiikan professori Osmo Tiililä oli vahva liikkeen puolestapuhuja.
Monien 1960- ja -70-luvuilla nuoruuttaan eläneiden muistoja kirkosta leimaavat juuri viidennen herätysliikkeen synnyttämät nuorisoherätykset. Alkuinnon laannuttua moni alkoi suhtautua kriittisemmin liikkeen ajatteluun ehdottomasta kääntymyksestä ja sen jälkeisestä elämästä.
Poikkeaman viidennen herätysliikkeen sisällä muodostaa Kansan Raamattuseura. Se syntyi ruotsalaisen maallikkosaarnaaja Karl Mangsin vaikutuksesta. Liike oli alusta asti viidennen liikkeen yhdistyksistä maltillisin ja vähiten opillinen ja kirkkokriittinen.
Liikkeen piirissä onkin myöhemmin ollut mukana paljon pappeja, myös naisia. Raamattuseuraa johtaa pastori Ulla Saunaluoma. Se tuskin olisi mahdollista muiden viidesläisten järjestöjen kohdalla.
Sekularisaatio, kaupungistuminen ja viestintätekniikan kehitys haastavat sekä uskonnollisia liikkeitä että käsitystämme niistä. Riikka Pirin tavoin entistä useampi haluaa määritellä uskonnollisiin liikkeisiin kuulumista uudella tavalla.
Kun maailmasta tulee monimutkaisempi, siihen on vaikeaa ottaa yhtä ehdotonta kantaa.
Artikkelia varten on haastateltu kirkkohistorian yliopistolehtori Ilkka Huhtaa, filosofian tohtori Jani Alataloa, teologian opiskelija Joona Korteniemeä, teologian tohtori Hanna Salomäkeä ja teologian tohtori Teemu Kakkuria ja käyt etty hänen kirjaansa Suomalainen herätys (Kirjapaja, 2014).
Kuva: Markus Mäki. Vanhoillislestadiolaisuudessa pappeja kunnioitetaan nykyään enemmän kun aiemmin. Kuvassa viime kesän Suviseurojen juhlaportti.