Esa Santakari oli monien tuntema pappi, puhuja ja kirjoittaja, mutta ehkä sanankäyttöäkin suurempaa intohimoa hän tunsi valokuvaa kohtaan. Nuori Esa Santakari teki toimittajan töitä ja harkitsi journalismia ammattialakseen. Hän näki läheltä lehtikuvaajien työtä. Tuolloin hänellä ei ollut vielä aavistustakaan siitä, miten suuri merkitys valokuvalla ja valokuvaamisella tulisi olemaan hänen elämässään.
Teologiksi valmistunut Santakari toimi 1950-luvun alkupuolella Karstulan evankelisen kansanopiston johtajana. Opiston julkaisuihin ja viestintään tarvittiin valokuvia, ja johtajalle kuvaustehtävä sopi hyvin. Ensimmäisen oman käytetyn valokuvauskoneen, vanhan paljekameran, Santakari oli saanut hankittua jo 1950-luvun alussa. Tuolloin elettiin vielä sodanjälkeisen tavaraniukkuuden aikaa. Muutaman vuoden päästä hankittu ”kaksisilmäinen” Yashica 4×4 peiliheijastuskamera avasi uusia mahdollisuuksia. Valokuvaus alkoi kiehtoa Santakaria yhä enemmän. Näin hän kirjoitti vuonna 1956:
”Ehkäpä valokuvaamisen suurin nautinto onkin itse kuvien ottamisessa, kun vielä ei tiedä, millaisia kuvista tulee. Miten monta hyvää hetkeä siten olen saanutkaan. Kamera kädessä kalliolta kalliolle, rannasta rantaan maiseman sielua tavoitellen, rinnassa ilo ja tyytyväisyys. Miten paljon kaunista minä sokea olenkaan ensi kerran havainnut vasta kameran etsijän takaa. Siksi olen kiitollinen valokuvaukselle, vaikka en mieleisiäni kuvia saisikaan.”
Keski-Suomen vuosinaan Santakari tutustui muun muassa Keuruun, Petäjäveden, Pihlajaveden ja Virtain vanhoihin puukirkkoihin. Kirkkorakennusten järjestelmällinen valokuvaaminen – projekti, joka tuli jatkumaan kymmeniä vuosia – sai alkunsa.
Syksyllä 1959 Helsingin Taidehallissa oli esillä New Yorkin MoMasta 1955 maailmankiertueensa aloittanut Edward Steichenin kuratoima näyttely The Family of Man, johon Steichen oli koonnut eri valokuvaajien teoksia lukuisista maista ja maanosista. Valokuva näyttäytyi taiteena, mutta myös ”kulttuuriantropologiana”, humaanina kuvallisena tutkimuksena ihmisten erilaisista elämänpiireistä. Santakari kertoi innostuneensa toden teolla valokuvaamisesta vasta näyttelyn nähtyään.
Valokuvauksesta tuli hänelle tärkeä maailman ja ihmiselämän hahmottamisen väline. Kiinnostus kuvataiteisiin oli syventynyt jo Santakarin puolison Eilan (o.s. Paalasmaa, 1926–2006) Ateneumin opintojen myötä 1950-luvun alussa. Valokuvaamiseenkin Eila osallistui. Esa Santakarin päiväkirjamerkintä 1950-luvulta kertoo, että ”Eila etsi parhaat kamerakulmat ja minä näppäsin kuvat”.
VALOKUVAAJANA ESA Santakari ei ollut erityisen tekniikkaorientoitunut, vaikka hallitsikin hyvin kameransa ja sen käytön. Kameraseurojen toiminnassa hän ei myöskään ollut mukana. Pappistoveri Kallion seurakunnasta, Heikki Kalima, oli Santakarille tärkeä keskustelukumppani kuvalliseen ilmaisuun liittyen. Kalima oli kirkollisen audiovisuaalisen työn uranuurtaja.
Kallion seurakunnan legendaarinen poikatyöntekijä, kansainvälisissäkin valokuvakilpailuissa menestynyt Veli ”Gio” Nurminen, opasti aikanaan Santakaria laboratoriotyöskentelyn ja valokuvien vedostamisen alkuun. Kotona lapsetkin pääsivät mukaan filmien kehittämiseen ja kuvien vedostamiseen. Kuvien ilmestyminen valokuvapaperille pimiön hämärässä tuntui aina yhtä ihmeelliseltä.
Santakarille valokuva oli mitä suurimmassa määrin taidetta – ja hyvin ilmaisuvoimaista sellaista. Muiden muassa Ansel Adams, August Sander ja ”ratkaisevan hetken” mestari Henri Cartier-Bresson olivat edustettuina hänen kotikirjastossaan. Valokuvataide oli hänelle samaa suurta kuvataiteen jatkumoa kuin maalaustaide, grafiikka ja kuvanveisto.
Santakarin perheen molempien vanhempien inspiroituminen kuvataiteista, kirjallisuudesta ja musiikista näkyi ja tuntui perheen ja lasten elämässä. Kotitalo, Helsingin seurakuntien kuusikerroksinen kerrostalo Kalliossa, sijaitsi keskellä työväen kaupunginosaa. Neljäs linja 18:n talo muodostui monista päällekkäin ja vierekkäin sijainneista ”kaupunkipappiloista” ja ”kanttoriloista”. Toistensa naapureina asuneissa perheissä harrastettiin monenlaista kulttuuria – kuten pappiloissa oli ikiajat ollut tapana.
Musiikki ja sanataide ovat perinteisesti olleet pappiloiden kulttuuriharrastusten keskiössä, ovathan musiikki ja verbaalinen ilmaisu jo kirkollisen elämän peruselementtejä. Saman talon tutut ihmiset innostivat toisiaan myös ajankohtaisissa pohdinnoissa. Kirkon yhteiskunnallinen työ sai alkunsa näinä aikoina, ja monilla Kallion papeilla oli luontevat yhteydet esimerkiksi työväenliikkeeseen. Jokaisessa pappisperheessäkin lapset näkivät heikompiosaisten elämää läheltä.
Santakarin ensimmäinen valokuvateos Minun kaupunkini (WSOY) ilmestyi 1962. Siinä hän kuvasi läheltä työläiskaupunginosan rehevää elämänmenoa. Helsingin arkipäiväiset näkymät ja satunnaiset kohtaamiset saivat teksteissä kristilliset kehykset. Santakari vastasi kirjan kuvista, tekstistä ja taitosta. Kuvaesseestä tuli Santakarin omaperäisintä ilmaisua.
Santakarin 1960-luvun lopulla julkaistu seuraava valokuvateos Armosta autuaat – Jälkikorjuuta evankelisen liikkeen ”autuuden ajasta” (SLEY) dokumentoi iäkkäiden evankelisten muistitietoa, elämänvaiheita ja elinpiiriä. Uusi kamera, sisään rakennetulla valotusmittarilla ja vaihto-objektiiveilla varustettu Asahi Pentax Spotmatic, helpotti kuvaustyötä.
Santakari oli hiljattain innostunut ruotsalaisen valokuvaajan Sune Jonssonin työstä, varsinkin Bilder av nådens barn -teoksesta (LTs Förlag, 1963), jossa Jonsson kuvasi roseniuslaisen herätysliikkeen vaikutuspiirissä olleita ihmisiä ja heidän elämänpiiriään.
SANTAKARIN LUKUISISTA, järjestelmällisistä kirkkojen vaiheille tehdyistä kuvausretkistä tuli 1970-luvun lopulla tulokseksi kaksi kuvateosta, Kansanrakentajien puukirkot (Otava, 1977) ja Keskiajan kivikirkot (Otava, 1979). Santakari esitteli teoksillaan suurelle yleisölle vanhojen kirkkojen kauneutta ja kulttuurista merkitystä. Teosten kuvitus perustui yli 20 vuotta jatkuneeseen kuvaustyöhön. Näin Santakari itse kertoo yhdestä kuvausretkestään ja yrityksestään yöpyä Kumlingen kuvakirkossa:
”Kesä oli jo vaihtumassa syksyksi. Tulin iltalaivalla ja tiesin, että minun pitäisi palata aamulaivalla. Aurinko oli jo matalalla. Pelkäsin, että en näin lyhyessä ajassa ehtisi saada kunnollisia valokuvia tästä harvinaisesta saaristokirkosta. – – Puupenkki oli kova, unta ei tullut. Lopulta kirkon äänettömyys alkoi tuntua ahdistavalta. Ulkona oli kuutamo. Ihastelin hetken vanhaa kirkkoa kuunvalossa, sitten jatkoin unenhorrosta autossani. Pelkäsin, etten heräisi ajoissa näkemään kirkon kuvien heräämistä. Myöhästyinkin vähän, mutta ehdin silti seuraamaan, miten aamuvalo vähitellen levittäytyi kirkossa joka puolelle.” (Keskiajan kivikirkot)
Otteesta käy ilmi, kuinka vahvasti ja aistivoimaisesti Santakari kirkkorakennukset koki. Laaja kuvausprojekti määritteli perheen kesälomamatkojen kohteet, ja isän viipyily kirkkojen liepeillä koetteli joskus lasten hermoja. Omalla tavallaan perhe kuitenkin ymmärsi kirkkojen kuvaamisen merkityksen isälle, näkyihän into koko hänen olemuksestaan. Tämä käy ilmi myös hänen omasta päiväkirjamerkinnästään 1970-luvulta:
”Elämäni onnellisimpia päiviä oli, kun runsas vuosi sitten kuvasin Hattulan vanhaa kirkkoa. Mitä silloin olin tavoitellut? Auringon kulkua pitkin päivää kirkon seinillä ja holveissa. Harmaantunutta kauneutta, mikä kuitenkin oli lähtöisin taivaallisesta valosta. Uskoni historiallisia ja ajattomia juuria. Omaa sisäistä avaruuttani. Tuskin sitä kuitenkaan koskaan olen kunnolla käsittänyt.”
Santakarille kirkkojen valokuvaaminen oli Suomen kirkon tuhatvuotisen historian hahmottamista. Keskiaikaiset kirkkorakennukset kertovat jo olemuksellaan katolisen kirkon ajasta Suomessa. 1700-luvun kansanrakentajien puukirkot taas muistuttavat suurella koollaan luterilaisen kirkon tuolloisesta asemasta. Kristinuskon suuri, muuntuva tarina saa hahmonsa eri aikojen kirkkorakennuksissa.
MYÖHEMMIN, JOS kamera ei ollut mukana, ja vastaan tuli kuvauksellisesti kiinnostava tilanne, vaikkapa lastenlasten seurassa, Santakari laittoi kätensä kameraksi kasvojensa eteen ja sanoi hymyillen ”klik”. Hän katseli maailmaa usein kameran takaa, tilanteissa läsnä, mutta myös sivussa, tarkkailijana.
Santakari on joskus aikoja sitten puolileikillään nimennyt erään kuvan parhaaksi ottamistaan. Se on kuva viisivuotiaasta Minna-tyttärestä, joka leikkii ja tanssahtelee onnellisena ilmapallon kanssa. Kuva on hieman epätarkka kohteen liikkeen ja kameran pitkän suljinajan takia. Santakari kirjoittaa:
”Kun katson tätä kuvaa, siunaan miestä, joka keksi valokuvauskoneen ja antoi ihmiskunnalle tämän tallettamisen mahdollisuuden, nämä aina uudestaan katsomisen ilot. On kuin tässä katsomisessa maailma hetkeksi pysähtyisi, katoavaisuus kadotettaisiin. Me menemme, kuvat jäävät.”
Esa Santakari
- 15.9.1924–12.6.2017
- Vihittiin papiksi vuonna 1949.
- Toimi pappisuransa alussa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen matkapappina ja Karstulan evankelisen kansanopiston johtajana.
- Kallion seurakunnan seurakuntapappi 1955–1971
- Hakavuoren (Pohjois-Haaga ja Lassila) kirkkoherrana vuoteen 1987, jolloin jäi eläkkeelle
- Vaimo Eila Santakari (os. Paalasmaa) ja lapset Tuuli (s.1955), Martti (s.1957), Sami (s. 1958) ja Minna (s.1960)
- Puoliso 2003-2017 Marjatta Katajamäki (os. Takala)