Pohjoismaiden katolisten piispojen tuoreessa paimenkirjeessä todetaan, että ykseyspyrkimyksissä katolilaisten ja luterilaisten välillä ei saa väsyä. Piispa Simo Peura kommentoi kirjettä Kotimaa Prolle.
Pohjoismaiden katolisten piispojen tuoreessa paimenkirjeessä
Vastakkainasettelusta yhteyteen
kehotetaan viettämään reformaation muistovuotta katumuksella. Hyvin ekumeenisessa ja sovinnollisessa kirjeessä kehotetaan jatkamaan ykseyspyrkimyksiä, mutta siinä kiinnitetään huomiota myös kirkkoja vielä erottaviin asioihin. Sellaisia ovat esimerkiksi paavius, Marian kunnioitus ja käsitys sakramenteista.
Kirjeessä kehotetaan katolilaisia myös keskustelemaan rakentavasti eräistä luterilaisista oppilauseista.
Sellaisia ovat Sola fide (yksin uskosta), Sola Scriptura (Yksin Raamattu), Sola gratia (Yksin armosta) ja Simul iustus et peccator (Samalla kertaa vanhurskas ja syntinen).
Niiden esittelyn yhteydessä kirje esimerkiksi toteaa Sola Scriptura -periaatteesta, että ”jo jonkin aikaa on kasvanut niiden luterilaisten määrä, jotka ovat yhtä mieltä kanssamme ja uskovat, että Raamattu ja kirkon traditio ovat läheisesti sidoksissa toisiinsa”.
Sola gratia -periaatteesta kirjeessä todetaan, että ”armo voi todella muuttaa meidät, mutta meidän on myös vastattava tähän armoon ja toimittava yhteistyössä sen kanssa”. Edelleen: ”Monien luterilaisten kristittyjen on yhä vaikea hyväksyä tätä totuutta. Mutta näemme myös, että monet heistä avautuvat tämänkaltaisille kysymyksille kasvamisesta rukouksessa ja pyhyydessä.
Kirjeessä todetaan myös, että ”huolimatta vastavuoroisesta lähentymisestä uskonoppia koskevissa kysymyksissä, viime aikoina näyttää avautuneen suurempia eroja etiikkaa ja moraalia koskevissa kysymyksissä. Vaikka tämä tietyltä kannalta vaikeuttaa vuoropuhelua, siitä ei pidä luopua”. Tässä yhteydessä viitataan oletettavasti myös Pohjolan luterilaisten kirkkojen avioliittokäsityksen muuttumiseen.
Lapuan piispa Simo Peura on suomalaisen luterilais–katolisen dialogin luterilainen puheenjohtaja. Hän kommentoi katolisten piispojen kirjettä Kotimaa Pron pyynnöstä.
1. Mikä merkitys tällaisella Pohjoismaisella viestillä on ykseyspyrkimyksien kokonaisuudessa?
– Pidän sitä ekumeenisesti myönteisenä ja rakentavana puheenvuorona. Kirjoituksesta käy ilmi kipu, jota kirkon 1500-luvulla tapahtunut jakautuminen edelleen aiheuttaa. Sen katoliset piispat haluavat kohdata katumuksen ja itsetutkistelun hengessä, ja niin tulee meidän luterilaistenkin tehdä. Katoliset piispat tunnustavat avoimesti, että kirkko tarvitsi uudistusta 1500-luvulla. He suhtautuvat kunnioittavasti luterilaiseen uskonperintöön.
– Kannanotossa todetaan edelleen, että Vatikaanin II kirkolliskokous on avautunut joillekin reformaation esiin nostamille näkemyksille. Näitä ovat pyhän Raamatun rooli ja kristittyjen yhteinen pappeus. Sen kautta monet erot ovat oikeastaan kadonneet, he lausuvat. Kannanotollaan pohjoismaiset katoliset piispat sitoutuvat yhteiseen sovinnon prosessiin ja tukevat täyden yhteyden palauttamista meidän luterilaisten kanssa.
2. Marian kunnioitus katoliseen tapaan, miksei pyhien kunnioitus katoliseen tapaan ylipäätään, voi tuntua luterilaisista vieraalta, jopa tarpeettomalta. Kuinka tärkeästä asiasta puhutaan kirkkojen ykseyden kannalta?
– Ennen kuin menemme mariologiaan, on syytä kiinnittää huomiota siihen, minkä katoliset piispat mainitsevat ensimmäiseksi puhuessaan kirkkoja vielä erottavista opinkohdista. Se on käsitys kirkosta sekä sakramenteista ja virasta. Myös luterilaisen kannan mukaan näistä kohdista on käytävä selventävä keskustelu ja tavoiteltava yhteistä näkemystä. Sitä on toivonut myös kardinaali Kurt Koch, joka johtaa katolisen kirkon ekumeenista yksikköä Roomassa. Kyseiset uskonopin kohdat ovat tarkastelun kohteena parhaillaan käynnissä olevassa luterilais-katolisessa dialogissa täällä Suomessa. Sen tuloksia on odotettavissa 1–2 vuoden kuluessa.
– Sitten kysymykseen Mariasta ja pyhistä. Reformaation kritiikin ja historiallisen kehityksen tuloksena Marialla ja pyhillä on luterilaisessa hurskauselämässä toinen asema kuin katolisessa kristillisyydessä. Luterilainen perinne sisältää kuitenkin myös myönteisiä, ehkä jopa unohdettuja liittymäkohtia sekä Mariaan että pyhiin. Yksi Lutherin reformatorisista pääkirjoituksista käsitteli Mariaa ja hänen uskonsa esikuvallisuutta. Kysymys pyhistä nousi mieleeni, kun saattelimme haudan lepoon edeltäjäni Lapuan piispan virassa, Yrjö Sariolan. Ajattelen, että tämä uskon kilvoittelija on päässyt perille taivaan kotiin ja että hän Kristuksen kanssa edelleen rukoilee puolestamme.
– Mariologiasta ja pyhistä on siis keskusteltava. Mikä merkitys mahdollisilla eroilla on ykseyden kannalta, on vaikeampi kysymys. Kaikki opilliset näkökohdat, jotka koetaan erottaviksi ja merkityksellisiksi, on syytä käydä lävitse. Keskustelussa käy sitten ilmeiseksi, erottavatko Mariaa ja pyhiä koskevat näkemykset kirkkoja toisistaan.
3. Pohjolan luterilaiset kirkot ovat muuttaneet tai mahdollisesti muuttamassa avioliittokäsitystään sukupuolineutraaliksi. Se vaikeuttaa vuoropuhelua katolisen kirkon kanssa. Mutta voiko se katolisen kirkon näkökulmasta olla myös täyden ykseyden este?
– Tähän kysymykseen katoliset piispat pystyvät vastaamaan minua paremmin. He toteavat selvästi, että etiikan alueella on avautunut suurempia eroja kuin aiemmin. Tämä oli nähtävissä jo muutamia vuosia sitten, kun kävimme suomalais–ruotsalaista luterilais–katolista dialogia. Sen aikana Ruotsin kirkko muutti kantansa avioliittoon. Päätös oli selvästi pettymys katoliselle osapuolelle.
– Etiikan alueen vaikeuksien kasvusta huolimatta katoliset piispat ovat sitoutuneet sovinnon dialogin jatkamiseen. Luterilaisina emme saa vähätellä avioliittonäkemyksen muuttamisen ekumeenisia vaikutuksia, emmekä myöskään sitä, että avioliittokäsityksen muutos jakaa syvästi omaa kirkkoamme.
4. Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta tuo kirkkojamme yhteen Raamatun merkityksen suhteen ja yhteisymmärrystä traditionkin merkityksestä on. Onko tällainen tradition merkityksen painottaminen jonkinlainen ekumeeninen edellytys luterilaisilta?
– Raamatun ja tradition suhteesta keskusteltiin jo ensimmäisessä luterilais–katolisessa dialogissa lähes 50 vuotta sitten. Todettiin, että Raamattu ja traditio eivät ole toistensa vaihtoehtoja. En näe tässä ekumeenista ongelmaa. Emme mekään opeta, että sola scriptura olisi olemassa ilman traditiota.
– Haluan kiinnittää lisäksi huomion siihen, että katolisten piispojen julkilausuma painottaa tällä kohtaa kirkon, Raamatun, tradition ja opetusviran yhteyttä. Mielestäni luterilaisella puolella tätä yhteyttä pitäisi pohtia nykyistä enemmän. Helposti jätämme opetusviran huomiotta. Kirkon uskon tulkinnassa Raamattu, traditio ja opetusviran tehtävä ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi Porvoon sopimuksessa tähdennetään, että piispan virkaa hoidetaan paitsi henkilökohtaisesti myös kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti.
5. Katolisten piispojen kirjeessä sanotaan, että ”vain Jumalan armosta meistä voi tulla vanhurskaita ja pyhiä. Armo voi todella muuttaa meidät, mutta meidän on myös vastattava tähän armoon ja toimittava yhteistyössä sen kanssa”. Tuoksahtaako tässä luterilaisittain arvioituna synergismi?
– Asiasta on mielestäni täsmällinen muotoilu Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopissa, sen artikloissa 19 ja 20. Edellisessä todetaan yhdessä, että ihminen on itsessään kyvytön kääntymään Jumalan puoleen. Jälkimmäisessä katolinen osapuoli kuvaa käsityksensä myötävaikuttamisesta. Artiklassa sanotaan selvästi, että henkilökohtainen suostumus Jumalan armoon on itsessään armon vaikutusta eikä ihmisen omista kyvyistä nouseva teko.
– Luterilainen teologia haistaa hyvin nopeasti synergismin. Aiheellista on kuitenkin huomata, että synergismi voi tahtomatta olla myös oman traditiomme ongelma, mikäli vanhurskauttaminen ymmärretään yksipuolisesti forenssisesti. Jos sen sijaan pidämme kiinni sekä vanhurskaaksi julistamisesta että tekemisestä, voimme ymmärtää myös vanhurskauttamisen ja kristityn jatkuvan parannuksen ja kilvoituksen yhteyden. Kysymys on perimmältään siitä, mitä läsnä oleva Kristus ja Pyhä Henki aikaansaavat meissä. Luther käyttää tässä yhteydessä puu-vertausta. Puun eli ihmisen pitää tulla hyväksi puuksi ennen kuin se voi tuottaa hyviä hedelmiä. Siinä kristityn tahdolla on oma sijansa. Olennaista on, että luterilais-katolisessa dialogissa kristityn kilvoitus ja pyhitys ymmärretään Yhteisen julistuksen muotoilujen pohjalta.
6. Jotakin muuta tästä paimenkirjeestä?
– Minusta on merkille pantavaa, että katoliset piispat toteavat ehtoollisyhteyden puuttumisen olevan kipeä asia. Ymmärrän myös, että yhteys Herran pöydässä kuvastaa kirkkojen täyttä yhteyttä. Samalla kiinnitän huomiota siihen, että kirkkojen yhteys voi olla eritasoista. Täysi kirkollinen yhteys edellyttää laajaa opillista yksimielisyyttä. Kirkkojen välillä voi kuitenkin vallita myös rajatumpi yhteys. Tarkoitan erityisesti ekumeenisten perheiden tilannetta. Minusta kirkkojen tulisi pyrkiä sen tasoiseen yhteyteen, joka mahdollistaa ekumeenisille perheille osallistumisen kummankin kirkon eukaristiaan. Se todennäköisesti edellyttää riittävää ykseyttä ehtoollisesta, virasta ja kirkosta. Pidän sitä mahdollisena.
Kuva: Jussi Rytkönen. Oppi Marian merkityksestä ja kunnioittamisesta on edelleen yksi luterilais–katolisten suhteiden kivistä kengässä. Pohjoismaiden katoliset piispat kiinnittivät asiaan huomiota paimenkirjeessään. Tämä vanha Maria-asetelma sijaitsee Saksan Erfurtin katolisessa tuomiokirkossa