Äärijärjestöjen kriminalisointi voi johtaa hankaluuksiin, koska silloin tietyt keskustelut painuisivat kokonaan piiloon julkisuudesta, arvioi Siirtolaisinstituutin johtaja, uskontotieteilijä Tuomas Martikainen.
Hän oli yksi lauantaina Helsingissä päättyneen Kansainvälisen diakoniatutkimuksen konferenssin puhujista. Konferenssissa keskusteltiin muun muassa diakoniatyön luonteen muutoksesta monikulttuurisuuden paineessa ja tilanteessa, jossa julkisen vallan rooli hyvinvointipalvelujen tarjoajana on murroksessa.
Myös konferenssiväen saavutti tieto nuoren miehen Jimi Karttusen kuolemasta. Karttunen pahoinpideltiin viikkoa aiemmin uusnatsijärjestö Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksessa. Poliisi tutkii tapahtumia pahoinpitelynä ja törkeänä kuolemantuottamuksena.
– Tapaus on erittäin surullinen ja traaginen. Se lisännee perusväestön kriittisyyttä radikalismia kohtaan. Laajempia seurauksia on vielä vaikea arvioida. Lähiviikot näyttävät mihin suuntaan mennään, Martikainen sanoo.
Parhaillaan on meneillään nimien keruu kansalaiskampanjaan, jossa vaaditaan järjestäytynyttä rasismia rikoslakiin. Näin viranomaiset saisivat paremmat työkalut puuttua järjestäytyneeseen rasistiseen toimintaan. Kampanja sai suurta lisähuomiota Karttusen tapauksesta.
– Nähdäkseni sanan- ja ilmaisunvapauden rajat on kuitenkin pidettävä mahdollisimman avoimina, jotta mahdollisimman monet äänet ja ajatukset nousevat julkisesti keskusteltaviksi, Martikainen sanoo.
Tuomas Martikaisen mukaan vastaavien tapahtumien ennaltaehkäisyssä on tärkeää, että julkiset toimijat ja viranomaiset käyttävät nyt järkeviä puheenvuoroja. Kaikkein parasta poliittisen väkivallan ennaltaehkäisyä on kuitenkin hänen mukaansa se, että ihmiset säilyttävät uskon omiin elinmahdollisuuksiinsa ja työllistymismahdollisuuksiinsa.
– Liiallisesta joutilaisuudesta tai näköalattomasta toivottomuudesta ei seuraa mitään hyvää.
Ilmapiiri kovenee
Köyhyyden muuttunut luonne ja sitä seuraavat lieveilmiöt sekä maahanmuutosta johtuva väestön laajeneva etninen kirjo puhuttivat Kansainvälisen diakoniatutkimuksen konferenssissa.
Nuorten arvot ovat Martikaisen mukaan muuttumassa niin, että pärjääminen nähdään enemmän yksilötason kysymyksenä kuin yhteiskunnallisena.
– Pohjalta nouseminen on nyt Suomessa hankalampaa kuin hyvinvointivaltion kultavuosina. Nykyisin törmää yhä useammin ajatukseen, jonka mukaan se on köyhän oma vika, jos hän pysyy köyhänä. Ilmapiiri on koventunut.
Martikainen muistuttaa, että meillä asiat ovat edelleen paremmin kuin monessa muussa maassa. Silti köyhyyden periytyminen alkaa olla tosiasia.
– Taustan periytymistä ei pystytä täysin estämään, mutta on hyvin haitallista, jos asiasta tulee itseään toteuttava ennuste. Kukaan ei saisi joutua ajattelemaan, että hänellä ei taustansa vuoksi ole mitään mahdollisuuksia elämässä.
Uusi pohdinnan aihe: Palvelujen etninen saavutettavuus
Aivan uusi kysymys suomalaiselle yhteiskunnalle on köyhyyden etnistyminen. Erityisesti pakolaistaustaisella väestöllä on suuria haasteita menestyä taloudellisesti.
– Kun etninen köyhyys alkaa siirtyä sukupolvelta toiselle, aletaan asiaa mahdollisesti myös selittää maahanmuuttajien etniseen alkuperään liittyvin syin, mistä ei seuraa mitään hyvää. Tämä johtaa pahimmillaan yksipuolisiin kulttuurisiin selitysmalleihin.
Niin diakoniatyössä kuin yhteiskunnan hyvinvointipalveluissakin tapahtuu yhä useammin kulttuurisia törmäyksiä. On pohdittava, miten ja milloin maahanmuuttajien lähtömaiden perinteet ja tavat on huomioitava suomalaisessa palveluntarjonnassa ja milloin taas ei.
Martikaisen mukaan maalaisjärki toimii usein, muttei aina. Ratkaisevaa on, kuinka tärkeä jokin kulttuurinen kysymys on ihmiselle avun saamiseksi.
– Erilaisten palvelujen saavutettavuutta on nykyisin pohdittava myös etnisestä ja kulttuurisesta näkökulmasta, ei ainoastaan vammaisuuden tai muun erilaisuuden näkökulmasta.
Käytännön ratkaisuja tehdään aina ensin ruohonjuuritasolla. Jo pari vuotta sitten Martikainen osallistui pohjoismaisten hautausalan työntekijöiden konferenssiin, jossa pohdittiin, miten erilaiset kulttuuriset ja uskonnolliset hautausperinteet huomioidaan käytännössä.
– Kiinnostavaa on, miten ja kuinka nopeasti organisaatioiden ylätasot pystyvät seuraamaan kentällä tapahtuvia muutoksia.
Haaste kirkolle: Kuinka kilpailla yhtenä kolmannen sektorin palveluntarjoajana?
Diakoniakonferenssissa keskusteltiin myös siitä, miten kolmannen sektorin toimijoiden, kuten järjestöjen ja hyvinvointialan yritysten, merkitys hyvinvointipalvelujen tarjoajana lisääntyy kaikkialla Euroopassa.
Aiemmin Etelä-Euroopassa merkittävin rooli on ollut perheellä, Keski-Euroopassa eri kirkkokuntien diakoniatyöllä ja Suomessa puolestaan valtiolla, joka on huolehtinut ja vastannut lähes yksin kaikista hyvinvointipalveluista.
Suomessa kirkko on mielletty Tuomas Matikaisen mukaan pitkään valtion kaveriksi, joka on tarjonnut täydentävää apua. 1990-luvulta alkaen kirkolle on kuitenkin syntynyt selkeämmin oma ääni. Sen identiteetti on irtautunut valtiosta ja siirtynyt kohti kolmatta sektoria. Diakoniatoiminnan on etsittävä ja määriteltävä paikkansa uudelleen uudessa tilanteessa.
– Piispojen vahva lausunto hyvinvointivaltiosta
Kohti yhteistä hyvää
oli jonkinlainen vedenjakaja. Nyt kirkolle on iso haaste, kuinka se pystyy kilpailemaan yksityisten yritysten kanssa kolmannen sektorin palveluntarjoajana, Martikainen sanoo.
Kuva: Jouni Korkiasaari