Yhtenäisyyskulttuurin katoaminen ja kansankirkon rapautuminen ovat yllättäneet seurakuntien työntekijät ja päättäjät. Yksi tapa vastata uuteen tilanteeseen on segmentointi eli kohdata ihmiset heidän arvojensa ja elämäntapansa mukaan, ei yhtenäisenä massana.
”Suomen evankelisluterilainen kirkko on pitkään saanut elää yhtenäiskulttuurin suojassa ja se on ehkä saanut meidät välillä unohtamaan eri ihmisryhmien kanssa rakentavaan dialogiin pyrkivän sisälähetyksen tärkeyden. Olemme osanneet jo pitkään tehdä ulkomaille suuntautuvaa lähetystyötä kontekstuaalisesti, mutta se on turhan usein unohtunut kotimaassamme tehtävästä seurakuntatyöstä”, kirjoittaa Vantaan seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön johtaja Pontus Salmi segmentoinnin teologisia lähtökohtia pohtivassa Kotimaa Pron artikkelissa (linkki koko kirjoitukseen jutun lopussa).
Viimeaikaiset kirkolliset segmentointihankkeet (vuonna 2009 valmistunut Kirkkosegmentointi ja vuonna 2012 valmistunut Kotimaa Oy:n Jäsen360°) ovat olleet kirkon kannalta karua luettavaa. ”Niiden pohjalta on helppo todeta se, että olemme kirkossa liian pitkään toimineet oman itseymmärryksen varassa ja kuilu oman toiminnan ja jäsenten elämän välillä on pääsyt kasvamaan turhan suureksi”,
Salmi muistuttaa kirjoituksessaan Jäsen360°-valmennuksissa kiteytyneestä huoneentaulusta: ”Jos jäsen on tärkeä, hänen segmenttinsä tunteminen on toiminnalle tärkeää. Jos jäsen ei ole tärkeä, minun oma segmenttini määrää suunnan.”
Nykyaika kuin apostolien aika
Salmi lähtee kirjoituksessaan liikkeelle siitä nopeasta muutoksesta joka 2000-luvulla on tapahtunut ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä ja asenteissa. Salmen mukaan kirkollisen yhtenäiskulttuurin murtuminen on osaa laajempaa yhteiskunnallista muutosprosessia, jossa yhteiset koko kansakuntaa koskevat näkemykset ovat entistä harvinaisempia.
Salmi vertaa nykyaikaa apostolien aikaan ja muistuttaa, että Paavali vei evankeliumin keskelle ihmisten elämää ja arkea: ”Hän puhui sen heille ymmärrettävällä tavalla soveltaen sen kuulijakunnan mukaan. Näin hän oli toiminnassaan selvästi kontekstuaalinen ja segmentoi sanomansa kuulijakuntansa mukaan”, Salmi kirjoittaa.
”Olemme kiihtyvää vauhtia siirtymässä aikaan, jolloin meidän tulee ensimmäisten apostolien tavoin osata reflektoida kristinuskon keskeisiä totuuksia hyvin eri tavalla meidän kanssamme elämää hahmottavien ihmisten kanssa. Tällöin korostuu se, miten kristinuskon keskeiset asiat kannattaa tarjota heille. Kysymys ei ole uskon sanoman vesittämisestä, vaan pikemminkin siitä, että löydetään eri ihmisryhmille sopiva näkökulma ja tyyli.”
Oikean näkökulman ja tyylin etsiminen edellyttää Salmen mukaan sitä, että tulemme tietoisiksi ihmisten sosiokulttuurisista trendeistä, nk. valintakäyttäytymisen ajureista.
”Nämä tekijät selittävät niitä mekanismeja, joilla kunkin yksilön elämänarvot näkyvät heidän arjen käyttäytymisessään. Näillä voi havainnollistaa ihmisten asennesuuntauksia ja heidän arkivalintojaan: miten he käyttävät vapaa-aikaansa, mitä medioita he seuraavat ja millainen kulutuskäyttäytymisen tapoja heillä on jne.”
Yksilöllisyys yhdistyy yhteisöllisyyteen
Pontus Salmi kehottaa ottamaan vakavasti käytettävissä olevan tiedon seurakunnan jäsenten erilaisuudesta. Segmentonti on yksi työkalu erilaisuuden hahmottamiseksi.
”Ratkaiseva kysymys kirkon jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta on se, pystyykö kirkko ottamaan huomioon ihmisen yksilöllisyyden ja sieltä käsin syntyvän uudenlaisen yhteisöllisyyden menettämättä samalla perinteistä yhteisöluonnettaan sanan ja sakramenttien ympärille kokoontuvana Jumalan kansana.”
Salmi ammentaa kirjoitukseensa myös omasta kokemuksesta, sillä hän toimi kymmenen vuoden ajan työpaikkapappina Vantaalla.
”Opin näiden reilun kymmenen vuoden aikana, että uskonnollisten asioiden esittämistavalla on ratkaiseva merkitys. Ne joko avaavat tai sulkevat keskustelun.”