Segmentoinnin teologisia ja käyttäytymistieteellisiä lähtökohtia

Yhtenäiskulttuurin murtumisen haaste kirkolle

Viimeistään 2000-luvun alussa tapahtuneet nopeat muutokset ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä ja asenteissa ovat osoittaneet sen, että kirkollinen yhtenäiskulttuuri on jo suurelta osin rapautunut maassamme. Se on vielä voimissaan useissa maakuntien kunnissa ja varttuneempien kansalaisten keskuudessa, mutta suurimmissa kasvukeskuksissa ja laajemmin nuorempien ikäluokkien keskuudessa sillä ei ole läheskään samaa merkitystä kuin viime vuosisadalla.

Loppuvuodesta 2012 ilmestyneessä kirkon nelivuotiskatsauksen yhteenvedossa osuvasti todetaan, että kirkon ”aiempaa roolia ja asemaa ei voida pitää itsestäänselvyytenä sen enempää yhteiskunnassa kuin jäsenten keskuudessakaan. Vähenevä ja entistä heikommin sitoutunut jäsenkunta, yhteiskunnalliset muutospaineet sekä kristillisen perinteen oheneminen kulttuurissa laaja-alaisesti vaativat kansankirkon aseman hahmottamista uudelleen.

Kirkollisen yhtenäiskulttuurin murtuminen on osaa laajempaa yhteiskunnallista muutosprosessia, jossa yhteiset koko kansakuntaa koskevat näkemykset ovat entistä harvinaisempia. Tutkijat puhuvat tätä kehitystä kuvatessaan siitä, että olemme siirtyneet yhteiskunnassa post-moderniin ja jälki- postmoderniin aikaan. Vanhan yhtenäiskulttuurin sijaan ihmisillä on tarjolla monenlaisia arvoja ja elämäntapoja, joiden muodostumisessa kulutuksella ja viestintävälineillä on suuri merkitys. Nykyinen yhteiskunta koostuu yhä moninaisemmista ja alati vaihtuvista osakulttuureista, joissa yhteiset kertomukset ovat entistä harvinaisempia.

Puolalais-juutalainen sosiologi Zygmunt Bauman on kuvannut teoksessaan Notkea moderni, että nykyihmistä voi hyvin kutsua postmoderniksi kulkuriksi. Tälle on ominaista, että hän ei tiedä eikä aina pidä tärkeänä tietääkään, kuinka kauan hän aikoo pysyä nykyisellä paikallaan ja nykyisissä sitoumuksissaan. Hän ei tiedä eikä välitäkään tietää, mihin hän päätyy, vaan hän tuntee itsensä vapaaksi, riippumattomaksi hahmottamaan elämänsä tällä hetkellä tahtomallaan tavalla.

Emeritus piispa Kalevi Toiviainen kuvasi Auroran kappelissa Espoossa tammikuussa 2010 pitämässä esitelmässä Minne menet kirkko postmodernin kulkurin mukaista elämää seuraavasti:

”Postmodernin ihmisen vapaus koskee yhtä lailla hänen elämänkatsomuksensa ainesten kokoamista kuin hänen moraalisiakin velvollisuuksiaan. Muutamat suomalaisen yhteiskunnan ilmiöt, kuten avioerojen lisääntyminen ja hukassa oleva vanhemmuus, näyttävät olevan postmodernistisen elämänasenteen ilmenemismuotoja. Yhteisiä arvoja ei ole tai niihin ei käytännössä tunnustauduta, vaan jokainen toteuttaa omiaan, ja sitä paitsi ne tavan takaa vaihtelevat. Postmoderniin kuuluva sisällöllisesti huomattava ajattelu- ja asennoitumistavan muutos on suuri haaste kirkolle, jonka tehtävänä on herättää uskoa ja auttaa ihmisiä sitoutumaan siihen.”

Nämä ilmiöt näkyvät kirkollisessa elämässä myös siinä, että yhä useampi ilmoittaa uskovansa Jumalaan, mutta toisin kuin kirkko opettaa. Moni vierastaa jopa sanaa Jumala ja ilmoittaa mieluummin uskovansa johonkin korkeampaan voimaan. Samalla kirkon jäsenyyttä ei pakosti pidetä oman uskonelämän kannalta merkittävänä ja tämä näkyy esimerkiksi Helsingissä siinä, että viime vuonna 15 % sellaisen perheen vanhemmista jätti lapsensa kastamatta, joissa vähintään toinen vanhemmista kuului kirkkoon. Samalla kastettujen osuus on Helsingissä painunut jo alle puoleen koko syntyneiden ikäluokasta.

Nykyistä aikaa kuvaa hyvin myös se, että uskon keskeiset formuloinnit (dogmit) ovat menettäneet merkitystään ja tilalle on tullut ihmisten omat subjektiiviset kokemukset, joissa korostuvat ihmisille itselleen merkitykselliset kohtaamiset ja kokemat tunnelmat. Tätä muutosta kuvaa hyvin yksi aikamme henkistä opettajista Eckhart Tolle. Hän kuvaa (uskonnollisia, poliittisia ja tieteellisiä) dogmeja virheellisiksi uskomuksiksi, jotka perustuvat ajatukseen, että todellisuuden ja totuuden voi koteloida. Sen sijaan Tolle kehottaa ihmisiä siirtymään oman aktiivisen minän tuolle puolen ja olemaan yhteydessä omaan sisällämme olevaan hiljaisuuteen ja löytämään sen kautta itselleen pysyvän rauhan ja tyyneyden.

Nämä Tollen edustamat ajatukset toteutuvat läntisessä maailmassa valitettavan usein myös käytännössä. Englantilaiset uskontososiologien Paul Heelasin ja Linda Woodheadin mukaan yhä useampi ihminen nimittää itseään henkiseksi eikä niinkään uskonnolliseksi. Näin tehdessään ihmiset kääntyvät poispäin kristillisestä kirkosta ja kääntyvät sisäänpäin ja he etsivät itsensä sisältä elämän tarkoitusta. Ihmiset ovat haluttomia sitoutumaan hierarkkisiin ja kaiken tietäviin instituutioihin. He haluavat vapautta kasvaa ja kehittyä omina ainutlaatuisina persoonina sen sijaan, että menisivät kirkkoihin ja olisivat nöyriä sen opetuksille. Kuvaavaa tässä ilmiössä on se, että yhä useampi ihminen kokee pääsevänsä Jumalan kanssa parhaiten yhteyteen kuuntelemalla omaa omantuntonsa ääntä.

Ihmisten spirituaalinen etsintä saa aika yllättäviäkin ilmenemismuotoja. Moni kirkon opetukset hylännyt ihminen kaipaa yhä monimutkaisemmaksi ja muutospaineisemmaksi muuttuvan elämänsä keskelle kauneutta ja tyyneyttä. Lähes viidennes suomalaisista on etsinyt sitä meditatiivisesta liikunnasta (jooga, tai chi tms.). Maailman- ja elämänkatsomuksellista tietoakin haetaan, mutta on helppo yhtyä avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan kirjassaan Kaiken käsikirja esittämään ihmettelyyn, miksi kirjakaupan hyllyiltä ja R-kioskeista löytyy enemmän rajatietoa kuin tietoa.

Professori Valtaoja kertoo tuntevansa täysjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat astrologiaan, telepatiaan, ennustamiseen tai feng shuihin. Häntä turhauttaa se, että näistä asioista on heidän kanssaan mahdotonta puhua, kun yhteinen kieli katoaa ja kuvainnollisesti ”seinä” tulee vastaan keskustelussa. Tämän saman kokemuksen hän on kuulemma saanut myös Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkalan kanssa, kun he yhteisessä kirjeenvaihdossaan käsittelivät kristillisen uskon mysteereitä. Tästä huolimatta agnostikoksi tunnustautunut Valtaoja myöntää sen, että useimmissa ihmisissä on ainakin evoluution nykyvaiheessa sisäänrakennettuna kuolemattomuuden kaipuu ja halu löytää omalle elämälle mielekkyys.

Elämän ruuhkavuosien uraputkessa painiskeleva ihminen ei aina osaa kohdata ja käsitellä tätä syvintä kaipuutaan, vaan korvaa sen sijaistoiminnoilla. Osa trenditutkijoista on puhunut siitä, että meneillään olevan kodin sisustus- ja puutarhanhoitoinnostuksen taustalla on ihmisten lähiympäristönsä kaunistamisen lisäksi halu myös hoitaa omaa mieltään. Samalla arkipäivän pienet kiireettömät hetket esimerkiksi erikoiskahvikupin äärellä ovat tulleet entistä halutuimmiksi. Lisäksi ihmiset hakevat aikaisempaa enemmän asiantuntijoilta apua niin itsensä kuin parisuhteensa kehittämiseen. Ihminen kaipaa lepoa ja keitaita, joissa hänen olisi hyvä olla ja joissa hän voi kohdata itsensä. Oman tilan ja ajan saaminen on entistä tärkeämpää, koska suuri osa ihmisistä tekee työtä, joka kuormittaa kehon sijasta omaa mieltä.

Kristillisen kirkon yksi merkittävimmistä kirkkoisistä, Augustinus on todennut, että ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Hän olisi elämänkertansa perusteella varmasti ollut verraton henkinen ja hengellinen opettaja myös nykyaikana. Augustinuksen elämäntyyli oli nuoruudessa selvästi hedonistinen ja hänen hengellinen herääminen ei ollut ihan yksinkertainen, vaan hän kulki omat gnostilaissävytteiset harhapolkunsa, ennen kuin hän löysi kristinuskon ja kasvoi myöhemmin yhdeksi kirkon historian merkittävämmäksi teologiksi.

Huomaan nykyaikaa miettiessäni yhä useammin peilaavani tilannetta kirkon ensimmäisiin vuosisatoihin, jolloin sillä ei vielä ollut virallista asemaa yhteiskunnassa. Vääjäämättä tulevat mieleen yhtymäkohdat apostolien aikaan, jolloin he kohtasivat monenlaisia kulttuurikonteksteja. Me emme kohtaa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden apostolien tavoin kreikkalaisen, juutalaisen ja roomalaisen maailman kulttuuria, vaan hyvin kaupallistuneen maailman, joka monin tavoin vaikuttaa ihmisten kulttuurin ja jopa maailmankuvan muotoutumiseen.

Kuluttajakulttuuri ja asiakassegmentit

Länsimainen ihminen kohtaa tutkimusten mukaan noin 3000 kaupallista viestiä vuorokaudessa. Me elämme kuluttajakulttuurin keskellä, vaikka emme sitä itse haluaisikaan ja tietoisesti taistelisimme sitä vastaan. Kuluttaminen on saanut yhä merkittävämmän roolin ihmisten päivittäisissä toiminnoissa, ja tämän seurauksena nykyajan kulttuuriset merkitykset tuotetaan yhä enemmän näillä kaupallisilla markkinoilla. Tähän perustuu myös ns. bränditeollisuus, jonka ensisijainen tavoite on pyrkiä luomaan ihmisille merkityksiä, jotka he yhdistävät tiettyyn tuotteeseen tai palveluun.

Jotakin tästä kuluttajakulttuurin ajasta kertoo se, että samalla kun perinteiset kirkot ovat menettäneet suosiotaan koko läntisessä maailmassa, yksi maailman johtavimmista tv-ohjelmien tuottajista Mark Burnett on pystynyt luomaan Raamatusta koko Yhdysvaltain ja Kanadan katsotuimman tv-sarjan vuonna 2013. Hänen tuottamansa The Bible -sarja on lyhyessä ajassa saanut yli 100 miljoonaa katsojaa maailmanlaajuisesti. Tämä on herättänyt ihmetystä myös tuotantoalan mediassa (esim. The Hollywood reporter). Miksi kristillinen usko voi kiinnostaa ihmisiä näin paljon, jos sen markkinoinnissa käytetään samoja tuotantokeinoja kuin suositumpien sarjojen teossa?

Olemme kiihtyvää vauhtia siirtymässä aikaan, jolloin meidän tulee ensimmäisten apostolien tavoin osata reflektoida kristinuskon keskeisiä totuuksia hyvin eri tavalla meidän kanssamme elämää hahmottavien ihmisten kanssa. Tällöin korostuu se, miten kristinuskon keskeiset asiat kannattaa tarjota heille. Kysymys ei ole uskon sanoman vesittämisestä, vaan pikemminkin siitä, että löydetään eri ihmisryhmille sopiva näkökulma ja tyyli.

Oikean näkökulman ja tyylin etsiminen edellyttää, että tulemme tietoisiksi ihmisten sosiokulttuurisista trendeistä, nk. valintakäyttäytymisen ajureista. Nämä tekijät selittävät niitä mekanismeja, joilla kunkin yksilön elämänarvot näkyvät heidän arjen käyttäytymisessään. Näillä voi havainnollistaa ihmisten asennesuuntauksia ja heidän arkivalintojaan: miten he käyttävät vapaa-aikaansa, mitä medioita he seuraavat ja millainen kulutuskäyttäytymisen tapoja heillä on jne. Näiden hahmottamisessa ovat segmentointityökalut (kuten Kotimaa Oy:n Jäsen360° -segmentointityökalu) merkittäviä.

Samalla on syytä kysyä, kannattaako olla ensisijaisesti kiinnostunut yhtenäiskulttuurin murenemisen ympärillä maallistumiskeskustelusta, vaan keskittyä enemmän siihen, että ihmisten uskonnollisten tarpeiden ilmenemismuodot ovat muuttaneet muotoaan. Ihmiset esittävät edelleen uskonnollisia kysymyksiä, mutta ne ovat erilaisia kuin ne, mihin me olemme kirkossa tottuneet vastaamaan.

Voisivatko sekä ensimmäiset apostolit (erityisesti Paavali) että uusin kognitiivisen ja sosiaalipsykologian ja neurologian tutkimus myös avata tätä? Maailma on tällä hetkellä täynnä niin monia erilaisia ääniä, että niihin on vaikea tarttua, jollei viesti tule oikealla tavalla esitetyksi. Kyse on pitkälti kiinni siitä, miten kirkko toteuttaa nykyisessä maailmassa omaa muuttumatonta tehtävää, joka sille lähetyskäskyssä on annettu:

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28: 18 -20)

Itseäni on puhutellut lähetyskäskyssä se, että siinä opettamista koskevan verbin kohdalla kehotetaan itse asiassa käymään dialogia ihmisten kanssa. Opettaminen on valistavaa opettamista, jossa on tärkeää päästä ihmisten kanssa vuorovaikutukseen ja saada heidät itse omaksumaan uskon keskeisiä kysymyksiä heille itselleen luontaisella tavalla.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on pitkään saanut elää yhtenäiskulttuurin suojassa ja se on ehkä saanut meidät välillä unohtamaan eri ihmisryhmien kanssa rakentavaan dialogiin pyrkivän sisälähetyksen tärkeyden. Olemme osanneet jo pitkään tehdä ulkomaille suuntautuvaa lähetystyötä kontekstuaalisesti, mutta se on turhan usein unohtunut kotimaassamme tehtävästä seurakuntatyöstä.

Paavalin kyky ottaa toiminnassaan sanoman vastaanottajat huomioon

Innostuin neljä vuotta sitten lukemaan Raamattua itselleni uudesta näkökulmasta. Tähän vaikutti merkittävästi kaksi keskustelua Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherra Martin Fageruddin kanssa. Matkasimme kahdestaan maaliskuussa 2009 Porvoosta Hämeenlinnan Aulangossa pidettyyn hengellisen johtamisen seminaariin, jossa tutustuimme yhdessä vantaalaiset kirkkoherrojen kanssa kahden päivän ajan ensimmäistä kertaa yhdessä segmentointiin. Kaksi pidempää automatkaa Martinin kanssa oli minulle etuoikeus, sillä hän oli vuosia valmistellut väitöskirjaa Apostolien teosta ja hän eksegeettinä tunsi alan kirjallisuuden.

Puhuimme koko meno- ja paluumatkan ajan siitä, miten Paavali osasi segmentoida sanoman kuulijoiden mukaan ja mitä hänen toimintatapansa voisi tarkoittaa tänä päivänä. Sain Martin Fageruddilta matkan jälkeen pari hyvää kirjallisuusvinkkiä, jotka avasivat itselleni Apostolien tekojen (erityisesti Paavalin toimintaa) maailman uudella tavalla.

Apostolien teot erottuu muista Uuden testamentin kirjoituksista laajojen puheidensa vuoksi, ja niitä lukiessa kiinnitin eritystä huomiota siihen, miten ensimmäiset apostolit osasivat sanoittaa sanomansa kuulijoiden mukaan. Valtaosassa Apostolien tekojen puheita puhujana on joko Pietari (8 kpl) tai Paavali (11 kpl). Apostolien tekojen puheet ovat useimmiten reaktioita johonkin tiettyyn tilanteeseen, ja niiden sisältö näyttää riippuvan paljon kontekstista, erityisesti yleisöstä, jolle puhe on suunnattu. Kontekstinsa, muotonsa ja sisältönsä perusteella puheita on tutkimuksessa pyritty jaottelemaan eri tavoin.

Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoituksenmukaista paneutua syvällisesti Apostolien tekojen kautta alkuseurakuntien maailmaan. Sen sijaan on hyvä tiedostaa se, kuinka ensimmäiset kristityt osasivat olla hyvinkin ennakkoluulottomia, kun he etsivät evankeliumin etenemisen kannalta kaikista käyttökelpoisimpia ratkaisuja. Näin jälkeenpäin ajatellen heillä oli yllättävän paljon segmentointiajattelua toimintansa taustalla. Hellenistikristityt uskalsivat myös kyseenalaistaa juutalaiskristittyjen tulkinnat ja soveltaa aina kulloiseenkin uuteen tilanteeseen uusia ratkaisuja.

Erityisesti Paavalin puheet vaikuttavat Apostolien teoissa kuvattuina hyvin kuulijakunnan huomioonottavina. Hänen kuuluisa Areiopagin puheensa oli tilanteeseen hyvin yllättävä. Normaalisti kreikkalainen filosofi lähestyi kuulijaansa yleisestä ideoiden (esim. hyveiden) maailmasta, mutta Paavali sitoi puheensa tapahtuman (näkemänsä ja kokemansa sekä paikalla olijoiden) kontekstiin:

”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.” (Apt 17:22 -23)

Nykyisin retoriikan ja puhetaidon kouluttajana toimiva, TT Antti Mustakallion on kirjoittanut hyvin kansantajuisen kirjan Paavalista. Hänen mukaansa Paavali ei puhetaidoiltaan yltänyt antiikin huippujen tasolle, mutta silti hänen puheensa olivat hyvin tehokkaita. Hän ei luottanut ensisijaisesti puhetaitoonsa, vaan uskoi, että uskon kuulijakunnassa herättää itse Jumala. Mustakallio pitää todennäköisenä, että merkittävä osa hänen puheiden vaikuttavuudesta tuli siitä, että hän oli asiassa äärimmäisen tosissaan ja hänen yleisönsä tiedosti tämän.

Itse ihailen Paavalin tapaa voittaa välittämällään hyväntahtoisuudella puheiden kuuntelija tai hänen laatimien kirjeitten lukija puolelleen. Kirjeidensä alussa hän usein puhuu vastaanottajalle hyvin suotuisaan sävyyn. Vasta kun lukija on voitettu puolelleen, hänelle voi kirjoittaa suoremmin ja rohkeammin.

On syytä korostaa, että Paavali vei evankeliumin keskelle ihmisten elämää ja arkea, ja hän puhui sen heille ymmärrettävällä tavalla soveltaen sen kuulijakunnan mukaan. Näin hän oli toiminnassaan selvästi kontekstuaalinen ja segmentoi sanomansa kuulijakuntansa mukaan.

Paavalilla olisi varmasti paljon annettavaa myös nykyajassa elävälle kirkolle, joka yrittää etsiä väyliä sanomansa esiintuomiseksi yhä moniäänisemmäksi muuttuvassa maailmassa. Olisiko yksi Paavalin tarjoama ratkaisun avain siinä, miten hän pyrki aloittamaan dialogin kuulijoiden kanssa?

Lähetys uudessa kontekstissa

Lundin yliopistossa tällä hetkellä tutkijana toimiva TM, VTM ja pastori Marjaana Toiviainen avasi Helsingin hiippakunnan kirkkoherrojen seminaarissa marraskuussa 2013 hyvin tuoreella tavalla Kirkkojen maailmanneuvoston uuden lähetysasiakirjan Together Towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes sisältöä. Samalla hän puhui siitä, miten hän monissa verkostoissa toimiva nuorena teologina hahmottaa Jumalan työn maailmassa.

Toiviainen toivoi esityksessään sitä, että lähetys-nimisestä työalasta siirryttäisiin siihen, että Missio olisi koko kirkon läpäisevä sävellaji. Hänen mukaansa kristityn ihmisen luontaiseen identiteettiin kuuluu lähetys ja meidän tehtävänä on hyvä oppia maailmassa kuulemaan niitä ääniä, jotka muuten jäisivät kuulematta. Meidän on opittava näkemään myös ne verkostot, joissa Jumala jo toimii mutta joissa kirkko ei perinteisesti ole ollut läsnä.

Toiviaisen mukaan lähetyksen perusajatus on, että Jumala on jo siellä, missä työtä ihmisyyden puolesta tehdään. Jumalaa ei voi ja tarvitse viedä minnekään. Missio on liittymistä Pyhän Hengen työhön maailmassa ja taistelemista elämän puolesta. Jumala on henkensä kautta läsnä kaikkialla ja toimii yllättävälläkin tavalla, jos vain osaamme havainnoida sitä.

Marjaana Toivonen kertoi luennon aikana esimerkkejä niistä nuorten aikuisten verkostoista, joissa tämä Jumalan työ on hyvin nähtävistä. Monikaan niistä esimerkeistä ei näyttänyt vain kanavoituvan nykyisten kirkon virallisten rakenteiden kautta. Tämä Toiviaisen esitys nosti esille kysymyksiä siitä, kuinka hyvin me osaamme viedä dialogisesti kristillisen sanomamme näihin ja moniin muihin verkostoihin vai jäämmekö perinteisen tavan mukaan edelleen odottamaan, että ihmiset tulevat meidän luoksemme.

Kokoonkutsuvan seurakunnan näyn rinnalle on yhä enemmän otettava esille näkyminen ihmisten elämässä (eri verkostoissa ja paikoissa) jalkautuvana seurakuntana. Toivosen esitelmä toi tuulahduksen siitä maailmasta, johon kirkko voisi seuraavina vuosina olla menossa.

Marjaana Toiviaisen pitämä esitelmä toi mieleeni Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa kuvatun Jeesuksen ja Nikodeemuksen välisen dialogin. Jeesus selvensi siinä kyselevälle Nikodeemukselle, että ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee”. Kreikan kielessä sana pneuma tarkoittaa sekä tuulta että henkeä. Tämä takia tuulta on pidetty Pyhän Hengen vertauskuva.

Me emme voi omia Pyhän Hengen työtä maailmassa ja ajatella, että se kanavoituu vain kirkon työn kautta. Me emme pysty kontrolloimaan Jumalaa, joten antaisimmeko mieluummin hänen johdatuksen viedä meitä. Koska Tuuli puhaltaa missä tahtoo, onko meidän tehtävämme yrittää kanavoida ja hallinnoida sitä vai nostaa purjeet ja olla valmiit Tuulen vietäväksi.

Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo on kaksi kertaa kevään 2013 aikana nostanut esiin huolenaiheita, joita edellä kuvattuun lähetysnäkyyn voi liittyä. Maaliskuussa Kirkon evankelioimistyön neuvottelupäivillä hän puhui siitä, että viime aikoina on kuultu huolestuttavan paljon puheenvuoroja, joissa kristinuskon opillista sisältöä väheksytään. Hän varoitti siitä, että ihmisten kohtaamista heidän omista lähtökohdistaan käsin ei tule pitää tärkeämpänä kuin oman opin esillä pitoa. Revon mukaan välillä kuulee väheksyttävän moniäänisyyden nimissä kristinuskon perinteistä kirkollista oppia ja samaan aikaan esitetään ehdotuksia uusiksi opillisiksi ajatuksiksi.

Piispa Repo esitti myös varovaisen kriittisiä huomioita Kirkkojen maailmanneuvoston edellä mainittuun lähetysasiakirjaan, kun hän piti toukokuussa 2013 Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston järjestämässä seminaarissa esitelmän Pneumatologisia näkökulmia lähetysasiakirjaan. Siinä hän toteaa, että postmoderneissa pneumatologioissa (oppi Pyhästä Hengestä) irtaannutaan helposti triniteetin (kolminaisuusoppi: Isä, Poika ja Pyhä Henki) opillisesta määrittelystä tekstien pohjalta ja keskitytään tekstejä käyttävien ihmisten hengelliseen voimaantumiseen. Tällöin toiminnassa ei ole enää olennaista se, mitä Henki tekee kirkastaakseen Isän tahtoa Pojassa vaan miten ihminen löytää hengellisessä motivaatiossa oman elämänsä mielekkyyden. Tällöin monet kristinuskon keskeiset opinkohdat (julistus syntien sovituksesta, toivo uudesta elämästä Kristuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksen tähden) voivat näyttäytyä vain yhtenä opinkohtana, ei koko kristinuskon keskeisimpänä sisältönä. Repo varoittaa, että jos Pneumatologia ja kristologia (opilliset käsitykset Kristuksesta) vaihtavat paikkaansa, Kristuksen tehtäväksi tuleekin johdattaa tuntemaan Henkeä eikä päinvastoin.

Ymmärrän systemaattisen teologian lähtökohdista hyvin piispa Matti Revon esiin nostamia näkökulmia, mutta empiriaa tutkivana kirkkososiologina esiin nousee monia kysymyksiä. Monia systemaattisen teologian kautta kiteytetty asia näyttää teoriassa erittäin hyvältä, mutta empiirisessä maailmassa se kohtaa monia melko ylitsepääsemättömiä haasteita. Kärjistäen voisi sanoa, että meillä on luterilaisina varmasti yksi koko kristikunnan parhaimmista opeista, mutta ikään kuin ”vääränlaisia” seurakuntalaisia, jotka eivät halua tai ymmärrä seurata sitä.

Itseäni kiinnostaisi yrittää löytää hermeneuttisia siltoja systemaattisen ja empiirisen maailman välille. Tulevaisuudessa pappien on yhä tärkeämpää pystyä hahmottamaan asioita näistä molemmista näkökulmista. Heidän on saatava koulutuksen kautta sekä riittävän syvä teologinen (systemaattinen ja eksegeettinen) sivistys että yhteiskuntatieteellistä (mm. sosiologista ja sosiaalipsykologista) ymmärrystä, jotta he osaavat toimia teologeina monenlaisissa eri konteksteissa ja yhteisöissä. Tämä haaste ei koske vain pappeja, vaan laajemmin koko kirkon henkilöstöä.

Kirkon ja Nokian yllättävän yhtäläiset haasteet

Leikittelin muutama vuosi sitten vertauskuvalla, jossa vertasin kirkkoa telekommunikaatioyhtiön. Tällöin puhuin varovaisesti vertaamalla sitä Nokiaan. Nokian slogan oli tällöin jo vuosia jo ollut Connecting People ja se yhden sanan lisäyksellä (God) siitä olisi tullut sopiva slogan myös kirkolle. Kirkon perustehtävänä on, että voimme edistää jäsenten yhteyden syntymistä sekä toisiin ihmisiin (lähimmäisen rakkaus) että ennen kaikkea Jumalaan.

Molemmat yhteisöt – Nokia ja kirkko – ovat kohdanneet suuria haasteita 2010-luvun jälkipuoliskolla. TV:ssä oli 12. lokakuuta 2010 surullisen kuuluisa Ajankohtaisen kakkosen homoilta, jonka jälkeen kirkosta erosi muutamissa viikoissa useita kymmeniä tuhansia jäseniä ja koko vuoden aikana eronneiden määrä ylitti 80 000 ihmisen rajan. Nokian markkinatilanne oli kehittynyt vuoden 2010 aikana myös hyvin haastavaksi ja sen seurauksena toimitusjohtaja Steven Elop piti helmikuussa 2011 kuuluisan puheen, jossa hän vertasi yhtiötä palavaan öljynporauslauttaan. Tätä ennen hän oli ehtinyt jo julkisesti arvostella Nokian tuotteiden käyttöjärjestelmiä.

Kirkon vuonna 2010 homoillan kohtaamaa massiivista eroaaltoa ja Nokian nopeaa markkinaosuuksien laskua on useaan kertaan jälkiviisaasti analysoitu julkisuudessa. Silmiinpistävää molemmissa tapauksissa on ollut se, että kumpikaan organisaatio ei ollut riittävän hyvin etukäteen pystynyt tunnistamaan ihmisten käyttäytymisen ja tarpeiden muutoksia ja vastaamaan siihen omalla toiminnallaan.

Nokia ei pystynyt toimittamaan markkinoille riittävän helppokäyttöistä älypuhelinta, jonka perustoiminnot olisi voinut oppia sekä lapsi että aktiivinen käyttäjä, joka kaipasi siihen itselleen merkityksellisiä sisältöjä. Kirkko ei taas ollut pystynyt hahmottamaan sitä, miten eri tavoin nuoret ikäluokat edellisiin sukupolviin verrattuna hahmottavat mm. seksuaalisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Samanlainen yllätys oli se, ettei kirkko saanut omaa asiallista viestiä mitenkään mediassa läpi.

Jos kirkkoa olisi vielä viime vuosikymmenellä verrannut telekommunikaatioyritykseen, sen perustuote olisi todennäköisimmin ollut telefaksi. Tämä faksivertaus kuvaa sitä kirkossa pitkällä ollutta uskomusta, että melko yksipuolisilla viestinnän tavoilla pystytään hallitsemaan maailmaa: on riittävää, kun itse lähettää aika ajoin tiedotteita ja kommunikaatio hoituu vanhoihin rakenteisiin luottaen.

Monelle kirkossa tuli yllätyksenä, että homoillan jälkeisinä tunteina ja päivinä kymmenet tuhannet nuoret aikuiset sosiaalisessa mediassa loivat eri yhteisöissään omaa todellisuutta siitä, miten pitää suhtautua ja tulkita esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsäsen puheita. Keskustelin TV:n homoillan keskustelun jälkeen muutaman nuoren aikuisen kanssa, jotka kertoivat, että useita kymmeniä heidän Facebook-ystäväpiiriin kuuluvia nuoria jättivät tuon illan jälkeen kirkon. Joissakin tapauksissa pidettiin ryhmäpaineen kautta huolta siitä, että kaikki myös toimivat niin, koska ryhmään muodostuneiden mielipidejohtajien jäsenyys oli osoitus siitä, etteivät he jaa kaveripiirin arvoja. Huomasin loppuvuoden 2010 aikana sen, kuinka haastavaa oli jopa oman lähi- ja ystäväpiirin kuuluvia nuoria aikuisia saada tiedostamaan se, miten eri tavoin näistä asioista voidaan kristillisen tradition perusteella ajatella ja kaikille niille pitäisi kansankirkossa olla tilaa.

Onneksi näistä ajoista on lyhyessä ajassa jo paljon opittu ja nyt moni kirkon työntekijä tekee korvaamatonta työtä verkkokeskustelijana ja Kirkkohallituksessakin tätä työtä koordinoidaan aikaisempaa paremmin. Asioissa on edistytty monin tavoin paljon, mutta perusolettamusten tasolla eletään vielä liiaksi yhtenäiskulttuuriin uskomisen maailmassa. Luotamme siihen, että vanhat perinteet ja kotien tekemä kasvatustyö kantaa, minkä vuoksi uusiin ilmiöihin reagoidaan edelleen liian hitaasti.

Uusia tapoja hahmottaa seurakunnan olemusta ja tehtävää

Lainasin edellä piispa Matti Revon ajatuksia ja palaan hänen ajatteluun vielä hänen 1990-luvun alussa kirjoittaman synodaalikirjan Pyhittävä yhteisö, kirkkokäsitys vanhurskauttamisopin heijastajana reformaatiosta pietismiin teemoin. Siinä on hyvin kuvattu eukaristisen spiritualisuuden merkitystä ja sen vaikutusta kristityissä. Säännöllisesti ehtoollisessa nautittu Kristus saa aikaan vähittäisen Kristuksen esiin tulon kristityssä. He rohkaistuvat tulemaan toisilleen sitä, mitä Kristus on heille ollut: harjoittamaan käytännön diakoniaa ensin omassa kodissaan ja vähitellen koko maailmassa. Tämä on se teologinen ihanne, johon meidän kirkossa tulisi työllämme saada seurakuntaisia juurtumaan säännölliseen armonvälineiden (sanan ja ehtoollisen sakramentin) nauttimiseen.

Kirkon perusyksikköinä ovat paikalliset seurakunnat, joiden toimintaan seurakuntalaisten toivotaan osallistuvan. Toimintatilastot antavat osin lohduttoman kuvan siitä, kuinka pienen joukon keskuudessa nämä teologiset seurakuntaelämän ihanteet toteutuvat. Tämän tosiasian edessä joutuu miettimään kirkon perustehtävää ja mahdollisuutta melko uudella tavalla. Onko tässä tilanteessa kyse pitkälti siitä, että meillä on tarjolla elämän kallein ja merkityksellisin asia (armonvälineet) ja samaan aikaan vääränlaisia seurakuntalaisia, jotka eivät osaa enää näihin aarteisiin tarttua? Vai onko kysymys myös siitä, että emme osaa reflektoida uskoa sellaisella tavalla, johon nykyihminen löytäisi peilauspintaa myös omasta elämästään?

Individualistinen kulttuuri haastaa yhteisöllisen kirkon

Yhteiskunnan muuttuminen yhä eriytyneemmäksi ja mosaiikkimaisemmaksi on merkinnyt perinteisten yhteisöjen muuttumista. Jo edesmenneen uskontososiologi Bryan Wilsonin mukaan modernisaatiokehitys ei sinänsä ole ollut uhka uskonnolle, vaan siihen liittyvä individualismin lisääntyminen. Koska yhteisöllisyys on uskonnon tukipilari, yhteisöllisyyden murentuminen heikentää samalla myös uskonnon asemaa.

Ratkaiseva kysymys kirkon jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta on se, pystyykö kirkko ottamaan huomioon ihmisen yksilöllisyyden ja sieltä käsin syntyvän uudenlaisen yhteisöllisyyden menettämättä samalla perinteistä yhteisöluonnettaan sanan ja sakramenttien ympärille kokoontuvana Jumalan kansana.

Seurakuntien kehittämistyön yhteydessä herää välillä kysymys siitä, miksi seurakunnissa tulee tehdä kehittämis- ja uudistamistoimintaa ja erityisesti segmentoinnin pohjalta tapahtuvaa strategista työskentelyä, kun kirkon varsinainen tehtävä (missio) on annettu jo Raamatussa. Kriittisimmät puheenvuorot nostavat jopa esiin sen ajatukset, ettei segmentointiin pohjautuvaa ajattelua löydy Raamatusta, ja siksi siihen tulee suhtautua erittäin varauksellisesti. Samalla peräänkuulutetaan sen takana olevaa teologiaa: millaista kirkkoa sen näyttämien tutkimustulosten valossa ollaan rakentamassa?

Näiden puheenvuorojen esittäjät näkevät toimintaympäristön tarjoamien mahdollisuuksien sijasta muutostilanteessa usein ennen kaikkea uhkia, jotka uhkaavat seurakuntien aiempia käytänteitä. Tällöin uudistusten nähdään uhkaavan Raamatun arvovaltaa ja kirkon perinnettä.

Kirkko on kuitenkin koko historiansa ajan ollut eteenpäin kulkeva Jumalan kansa, jonka elämässä on vahvasti ollut sekä muutos että pysyvyys. Kirkon on täytynyt yhä uudelleen muuttuvissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ratkaista, mikä on luovuttamatonta ja pysyvää ja mikä taas aikaansa sidottua. Tämän jaottelun pohjalta on kirkon aiemmin tekemiä tulkintoja ollut mahdollista tarkistaa. Kirkon ja sen seurakuntien elämässä on kysymys aina matkasta eteenpäin, ja tällöin tullaan aina aika ajoin tilanteisiin, joissa joudutaan etsimään ja lopulta tekemään uusia ratkaisuja.

Näkyvimmin nämä muutokset näkyvät pääkaupunkiseudulla ja erityisesti Helsingissä, jossa perinteisten kirkolle opille uskollisten ihmisten määrä on tipahtanut vain 1 %:iin koko väestöstä. Helsingissä on sen sijaan lähes kolmannes avomielisiä liberaaleja henkisiä etsijöitä, ja tällaisissa ryhmissä olevien avomielisten etsijöiden kanssa kirkolla olisi paljon mahdollisuuksia rakentaa hyvää dialogia. Tästä samasta asiasta on puhunut helsinkiläinen oppilaitospastori Henri Järvinen. Hän ihmetteli joulukuussa 2013 ilmestyneessä Essen-lehden (Espoon kirkkosanomat nro 50/2013) haastattelussa, miksi kirkko suhtautuu niin kielteisesti näihin uushenkisiin etsijöihin, joita hän on tavannut sekä työssään opiskelijamaailmassa että vieraillessaan seurakuntien edustajan Minä Olen -messuilla. Järvisen mukaan moni odottaa ja kaipaa kirkolta dialogia, mutta moni heitä on pettynyt siihen, etteivät he ole sitä seurakunnista löytäneet. Tämä positiivinen dialogin mahdollisuus tulee esille myös Kirkon tutkimuskeskuksen teettämässä tutkimuksessa, joka koski Kustannus Oy Rajatiedon julkaiseman Ultra-lehden lukijoita. Heidän joukossaan yli seitsemän kymmenestä piti vähintään todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan poika ja uskoi taivaan olemassaoloon. Vastaavat prosenttiosuudet koko väestön keskuudessa on vain hieman yli 40 %:n luokkaa.

Jäsen360°-aineiston perusteella minua hämmästytti se, miten Agricolan kirkossa Helsingissä jo vuodesta 1988 järjestetty Tuomasmessu on onnistunut tavoittamaan yllättävän hyvin juuri näitä kirkon normaalitoiminnasta etäällä olevia ihmisryhmiä. Kolme neljästä Tuomasmessun kävijöistä kuuluvat Jäsen360°- segmenttiryhmiin irralliset ja avomieliset, ja molempia ryhmiä on lähes yhtä paljon. Uskollisten määrä on vain 5 % osallistujista, joista pääosa on jossakin vaiheessa osallistunut myös messun järjestelytehtäviin. Tuomasmessu on hyvä esimerkki siitä, mitä tyylin ja näkökulman vaihdoksella voi saada aikaan, vaikka itse perusasia pysyy samana.

Mitä jos kirkko vieroksunnan sijaan suhtautuisi kunnioittavasti ja dialogihaluisesti näihin avomielisiin henkisiin etsijöihin? Itse uskon, että heidän joukossaan voi olla mahdollisia tulevia ”kirkkoisä Augustinuksia”. Hänhän teki myös omat gnostilaiset harharetket, ennen kuin monien vaiheiden kautta yli 30-vuotiaana löysi uskon ja hänen kastettiin pääsiäispäivänä vuonna 387 kristityksi. Tämä näkökulman vaihto auttaisi meitä ehkä siinä, että oppisimme arvostamaan ihmisten erilaisia polkuja etsiä sisältöä omaan elämäänsä ja viime kädessä halua kohdata Jumala.

Opin tämän saman asian toimiessani reilun 10 vuoden ajan usealla vantaalaisella työpaikalla työpaikkapappina. Kohtasin tänä aikana työpaikoilla n. 10 000 eri ihmistä, joista n. 800:n kanssa oli vuosien varrella mahdollisuus keskustella useita kertoja syvällisemmin. Useimpien kanssa kohtaaminen avautui heidän haastavan elämäntilanteensa pohjalta. Pääsin joka vuosi seuraaman myös sitä, kuinka osa heistä löysi kristinuskosta sisällön omaan elämäänsä. Kunkin yksilön tarinat olivat usein hyvin erialisia, ja yhteistä niille oli vain se, että uskonnollinen herääminen oli pääasiassa hyvin pitkien prosessien tulosta. Koin papintyön tärkeimmäksi tehtäväksi tukea rinnalla kulkien tätä prosessia ja auttaa ihmistä itseään tekemään omassa tahdissa oivalluksia.

Usein kynnys uskonkysymysten pohdintaan oli niin suuri, että se vaati pidempiaikaisen tuttavuuden ennen kuin tämä oli mahdollista. En ollut pappina aluksi aina kaikista luontaisin keskustelukumppani ihmisille, ennen kuin olin tullut jollakin muulla tavoin tullut heille tutuksi ja olin lunastanut paikkani työyhteisöissä. Kyse oli pitkälti myös siitä, että yhteinen kieli löytyi ja vasta tämän jälkeen arjen teologiaa pystyttiin uskottavalla tavalla tekemään yhdessä. Samalla huomasin sen, ettei kaikkia syvällisempiä asioita kannattanut ottaa esille, jollei ihmisessä itseään ollut herännyt kiinnostusta niiden pohtimiseen. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään heidän omasta sisäisestä prosessista, vaan myös omasta vastuustani ottaa huomioon sopiva tilanne tällaisille pohdinnoille. Opin näiden reilun kymmenen vuoden aikana, että uskonnollisten asioiden esittämistavalla on ratkaiseva merkitys. Ne joko avaavat tai sulkevat keskustelun.

Uusin tutkimus mahdollisuuksista vaikuttaa ihmisiin ja saada heidät ajattelemaan

Jokainen aatteellinen ja myös kaupallinen yhteisö tuntuu painivan saman ongelman kanssa: miten pystyä vaikuttamaan ihmisiin, jotka elävät jatkuvasti monien hyvin vastakkaisen viestien ympäröimänä? Tämä asia on kiinnostanut viime vuosina yhä useampia tutkijoita, ja aivan viime vuosien aikana aiheesta on julkaistu hyvin mielenkiintoisia psykologisia ja sosiaalipsykologisia tutkimuksia.

Suomen yksi johtavimmista organisaatiopsykologeista Henry Honkanen on reilun vuoden ajan valmistellut kirjaa vaikuttamisen psykologiasta. Olen päässyt esilukijana tutustumaan käsikirjoituksen valmistuneisiin lukuihin ja Honkasen luvalla nostan lyhyesti muutaman ajatuksen siitä.

Itseni yllätti se, miten paljon viimeisten viiden vuoden aikana on julkaistu aiheesta tutkimuksia, joissa on tutkittu ihmisten erilaisia ajattelumalleja ja kognitiivisia prosesseja. Näissä tutkimuksissa on löydetty tekijöitä, joilla voi selittää vaikuttamisen ja suostuttelun mekanismeja. Tutkimukset ovat avanneet sitä, miten me ihmiset käsittelemme tietoa ja informaatiota: miksi suostumme joitakin viestejä vastaanottamaan ja pohtimaan syvällisemmin ja miksi taas toiset viestit me sivuutamme niin nopeasti, että tuskin sitä edes sitä itse kunnolla tiedostamme? Uusimmissa tutkimushankkeissa on pystytty selvittämään sitä, missä määrin ajattelumme on systemaattista, analyyttista ja tietoista ja missä määrin automaattista, intuitiivista ja alitajuista.

Kirjassaan Honkanen esittelee mm. Daniel Kahnemanin kirjan Thinking, fast and slow (suom. Ajattelu, nopeasti ja hitaasti) sisältöä, mikä on ollut yksi viime vuosien merkittävimmistä ja myydyimmistä alan teoksista. Kahneman on hyvin arvostettu psykologi, ja hän on saanut myös taloustieteen Nobel-palkinnon.

Kahneman jakaa ihmisen ajattelun kahteen eri osaan:

1) Nopeaan ajatteluun, joka vaatii meiltä vain vähän tai ei ollenkaan ponnisteluja tai tahdonalaista kontrollointia. Se on nopeaa, intuitiivista ja se toimii meillä automaattisesti ja vaistonvaraisesti

2) Hitaaseen ajatteluun, jolla tarkoitetaan taas systemaattista, tietoiseen reflektiiviseen pohdintaan ja hitaaseen huolelliseen järkeilyyn perustuvaa ajattelutapaa.

Tutkimustulosten perusteella me käytämme ja luotamme paljon useammin nopeaan kuin hitaaseen ajatteluun. Meille itsellemme vieraammat asiat jäävät helposti ilman hidasta ajattelua vaativaa reflektiota, koska analyyttinen ajattelu vaatii työtä ja ponnisteluja emmekä ole siihen läheskään aina valmiita.

Eri tutkimushankkeissa on pyritty löytämään vaikuttamisen keinoja siihen, miten ihmiset saataisiin pysähtymään ja ajattelemaan ja näin myös muuttamaan asenteitaan. Tällöin asian esittämisen tavalla ja tyylillä, ja myös henkilöllä on nähty olevan suurta merkitystä. Viestiä ei saa välitettyä helposti, jos sitä ei osata tarjota henkilölle sopivalla tavalla. Tämä ei edellytä välttämättä sitä, että viestiä välittävä henkilön tarvitsisi olla asioista samaa mieltä kuulijan ja lukijan kanssa vaan sitä, että hän kykenee hahmottamaan tämän toisen tavan ajatella asioista. Usein vasta sen avulla löytyy sopiva keino, jolla voi yrittää haastaa toista pohtimaan myös viestin välittäjän edustamaa omaa asiaa.

Yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa on viime vuosina luotu englanninkielinen termi nudget, mikä tarkoittaa niitä vaikuttamisen keinoja, joilla saadaan kansalaiset toimimaan aikaisempaa tarkoituksenmukaisemmin jollakin elämän alueella. Nudgettamisessa on käännöksen mukaisesti kysymys siitä, että vaivihkaa yritetään yllyttämisen, houkuttelemisen tai ”pehmeän töytäisyn” avulla vaikuttaa ihmisiin. Nudge -asiantuntijoiden palveluita yhteiskunnassa käyttävät tänä päivänä poliittiset instituutiot, julkishallinnon toimijat, viranomaistahot sekä eri alojen asiantuntija-, tutkimus- ja kehittämisorganisaatiot. Näiden lisäksi nudgettaminen kiinnostaa yhä entistä enemmän myös muita yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkiviä tahoja, kuten erilaisia aatteellisia organisaatioita ja kansalaisjärjestöjä.

Nudgettamisessa käytetään vaikuttamisen psykologian viimeisimpiä tietoja. Sen avulla on kansalaiset saatu muuttamaan myös konkreetista käyttämistään. Esimerkiksi kokemukset jätteiden kierrättämisen ja vapaaehtoistyön lisääntymisestä sekä ovelta ovelle tehtyjen kampanjojen tehosta ovat olleet rohkaisevia. Tällöin on ollut hyvin tärkeää hahmottaa, miten asiat tarjoillaan ihmisille. Kyse on ollut valinta-arkkitehtuurin rakentamisesta, jolla enemmistö ihmisistä on saatu arjessa houkuteltua toimimaan ”oikein”.

Vaikuttamisen psykologia on niin laaja kokonaisuus, että nämä pari esimerkkiä antavat erittäin suppean kuvan siitä tutkimusmaailmasta, joka on viime vuosina ollut suuren kiinnostuksen kohteena. Seurakuntien piirissä tehdyt kaksi segmentointitutkimushanketta (2009 valmistunut Kirkkosegmentointi ja 2012 valmistunut Kotimaan Jäsen360°) ovat avanneet uudenlaista tietoutta seurakuntien jäsenistä. Perinteisten uskonto- ja kirkkososiologisten tutkimusten lisäksi olemme niiden avulla päässeet tutustumaan myös muihin (viimeksi TNS Gallupin ja Fonectan) tietokantoihin, joista on mahdollista saada luotettavaa tietoa 18–79-vuotiaiden suomalaisten elämästä.

Nämä segmentointihankkeet ovat avanneet ihmisten käyttäytymisen ymmärtämistä ja niistä saadut tulokset ovat kirkon kannalta olleet osin hyvin karua luettavaa. Niiden pohjalta on helppo todeta se, että olemme kirkossa liian pitkään toimineet oman itseymmärryksen varassa ja kuilu oman toiminnan ja jäsenten elämän välillä on pääsyt kasvamaan turhan suureksi.

Kotimaan valmennuksissa on kiteytynyt hyvä huoneentaulu:

”Jos jäsen on tärkeä, hänen segmenttinsä tunteminen on toiminnalle tärkeää. Jos jäsen ei ole tärkeä, minun oma segmenttini määrää suunnan.”

Olisiko meillä mahdollisuutta alkaa rakentaa itselle ja aktiiviseurakuntalaisille rakkaiden toimintatapojen rinnalle sellaisia toimintatapoja, joiden avulla me saamme evankeliumin parhaiten välitettyä niille, jotka tuntuvat nykyään olevan kauimpana siitä? Tällöin näiden ihmisryhmien, ts. segmenttien elämään tutustuminen ja dialogin luominen heidän kanssaan on ensiarvoisen tärkeää. Jos Suomen evankelisluterilainen kirkko haluaa tulevaisuudessa toimia kansankirkkona, niin sen on osattava integroida luontevalla tavalla sisäänsä hyvin monenlaisia ryhmiä. Näiden ihmisten on saatava kokemus siitä, että he ovat tervetulleita sellaisin kuin ovat (omina itsenään) osallistumaan seurakuntaelämään.

Vain rinnalla kulkemalla kirkko voi tulla todeksi näille ihmisille.

Uskaltaisimmeko ottaa lähetyskäskyn todeksi myös näiden kirkosta etäällä olevien ihmisryhmien kohdalla?

Pontus Salmi, TT, pastori

Kirjoittaja toimii yhteisen seurakuntatyön johtajana Vantaan seurakuntayhtymässä

Edellinen artikkeliKanadalainen arkkipiispa rajoittaa muistopuheen pitämistä hautajaisissa
Seuraava artikkeliMikael Pentikäinen saarnaa Tuomasmessussa

Ei näytettäviä viestejä