Kaskenpoltto antoi aikoinaan edellytykset luomuviljelylle. Kirkas evankeliumi voisi antaa edellytykset nykyihmisen aidolle elämälle. Näin pohtii eläkkeelle jäänyt porilainen sairaalapappi Hannu Salonoja.
Kuka olet? Milloin jäit eläkkeelle? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
Olen sairaalateologi Hannu Salonoja. Siirryin eläkkeelle syyskuun alussa 2013. Minut vihittiin papiksi 1974. Lyhyttä virkavapautta lukuun ottamatta toimin kirkon eri viroissa. Pisin työrupeamani oli sairaalapappina hieman yli 30 vuotta: ensin Pietarsaaressa seitsemän vuotta ja vuodesta 1992 eläkkeelle siirtymiseen saakka Porissa.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi.
Olen syntynyt Porissa ja ylioppilaskeväänä mielessäni oli ajatus: ei koskaan asumaan tai töihin Poriin. Olin ensin Porvoon hiippakunnassa noin 10 vuotta ja sen jälkeen tulin arkkihiippakuntaan. Sairaalapappina toimin syntymäpaikallani ja jos joskus kuolen, kuolen todennäköisesti siellä.
Työurani on ollut tosi mielenkiintoinen. Olen saanut elää tai joutunut elämään eturintamassa, kivun ja kärsimyksen keskellä, mutta samalla monissa eri työyhteisössä, tiimeissä sairaalassa. Harrastuksekseni olen saanut palvella ihmisiä eri kielillä. Vuodesta 1985 olen ollut Saksan merimieslähetyksen vapaaehtoistyöntekijä, mikä on vienyt hyvin mielenkiintoiseen maailmaan. Samalla olen voinut käyttää kieli- ja ammattitaitoani.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämään?
Sairaalateologin koulutus on mahdollistanut ja avannut erilaisia polkuja saavuttaa ihminen ja olla vuorovaikutuksessa hänen kanssaan. Jatkuva uudistuminen työssä jaksamiseksi on ehdoton edellytys. Niin Sairaalateologit ry:n kuin kirkon Sairaalasielunhoidon neuvottelupäivät ja erityisseminaarit antoivat eväitä elää jatkuvissa prosesseissa. Vuorovaikutus hoitajien ja lääkäreiden kanssa sekä eri aloihin liittyviin koulutuksiin osallistuminen antoi tiedollista pohjaa, mistä yhdessä potilaan kanssa voi ponnistaa eteenpäin ja / tai saattaa kuolemaan.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
Tehdä tietoinen ratkaisu, jatkanko kirkon virassa vai lähdenkö muihin tehtäviin tietyssä tilanteessa.
Mikä oli erityisen mukavaa työssäsi?
Kun tunsi osaavansa jotain sellaisissa tilanteissa, joissa elämän käsikirjoitus muuttui ja puuttui.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
Onnettomuuspaikalla käynti omaisten kanssa ja tilanteiden rakentelu yhdessä kosketti aina koko tiimiä. Työyhteisömme joutui jakamaan tai sai jakaa elämän rajallisuuden kokemuksen. Kun yhdessä mietimme, mitä oli tapahtunut, miten olimme omaiset kohdanneet, oli tapahtumasarja yhteinen surumme. Samalla kuitenkin voimme auttaa toinen toistamme. Kannoimme toisiamme. Paluumatkalla olimme yleensä varsin vaitonaisia.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Nautin työstäni, kun sain olla mukana mitä erilaisimmissa ja ihmeellisemmissä tilanteissa. Ehkä huonoa, ainakin joskus, oli työajattomuus.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Kirjallisuus ja luonto olivat voimanlähteitäni. Luin ja luen jatkuvasti kirjallisuutta, kirjoitan, tutkin, käyn omalla tavallani vuoropuhelua erilaisten ilmiöiden kanssa. Saappaat jalkaan ja kamerareppu selkään – menoksi. Kun näen jotain mielenkiintoista, voin ottaa sen kuvana mukaani tai taltioida mielen kellariin. Tietysti oman osansa jaksamiseen ovat tuoneet erilaiset sosiaaliset yhteisöt.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
Olen miettinyt kysymystä paljonkin. Koska sairaalassa avautuu monta erilaista ikkunaa ja ovea potilaana olevan ihmisen elämään, on sairaalapappi aina paitsi näkemässä ennen muuta kuuntelemassa, miltä yhteiskunta vaikuttaa. Yllättävää oli aina havaita, miten paljon kirkko ja sen sisällä tulkittavat ilmiöt vaikuttivat ihmisten ajatuksiin. Varsin harvoin kirkon kriittiset kannanotot jäivät huomiotta. Ihmismielessä elää varsin syvällä oikeudenmukaisuuden taju.
Jatkuvasti joutui vastaamaan ja varsinkin silloin, kun ihmisen oma ajattelu oli ristiriidassa kannanottoihin. Tällainen vuoropuhelu tietysti avasi mahdollisuuden kertoa, miten itse ajattelen ja miksi näin. Lähes 40 vuotta on merkinnyt suuria asioita. Jossain vaiheessa jouduin vastaamaan, miksi papinvirka voidaan avata myös naisille. Jollain tavoin tuntui, että nyt itsestään selvyys jakaa kirkon. Olisi ollut paljon helpompaa heittäytyä omaa ajattelua vastaan ja leikkiä konservatiivia, mutta ominta itseä oli mahdoton paeta. Joskus tuntui, että olen ihan eri vuosisadalla sen kirkon kanssa, jonka jäsen pohtii olemistaan kirkossa.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
Kirkon visiittikortteja ovat työntekijät ihmisen muutostilanteissa. Toivon, että ihmisen kohtaamiseen käytetään aikaa. Nyky-yhteiskunta tarjoaa riittävästi viihdettä. Jokainen työmuoto pystyy välittämään ihmiselle vastauksia, eväitä siihen kysymykseen, mistä olen tullut, minne olen matkalla, jos työntekijä itse tietää, mitä tuntee.
Suomalaista etulinjan taistelijaa on aina johdettu edestä. Esikunta jossain kaukana on myös kaukana ihmisen todellisuudesta. Ainakin kliinistä työtä voi oppia ja johtaa vain sitä itse tekemällä. Työnohjaajana kyselen aina, mikä on perustehtävä. Turhia oksia kertyy polulle, mutta kaskenpoltto aikanaan antoi edellytykset luomuviljelylle. Miksi ei kirkas evankeliumi aidoimmillaan nykyihmiselle!
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
Hyvä ystäväni, pappisveljeni opasti minua: Mene aina niin lähelle kuin omat rahkeet kestävät ja laske verkkosi syvälle. Eiköhän Ihmisen Poikakin sanonut jotain samansuuntaista opetuslapsilleen: laskekaa verkot syvälle.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Aikanaan esimiehekseni tuli paluumuuttaja. Yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana hän oli myös esimieheni ja aidosti kiinnostunut, miten teen työtäni. Tutustuimme toisiimme ja opimme arvostamaan toisiamme. Edelleenkin, vaikka hän on jo ollut tovin eläkkeellä, puhuttelen häntä tavatessamme: ”Isä, esipaimen” syystä, että olen häneltä saanut arvokkaita eväitä, tukea omaan työhöni. Hän uskalsi ja halusi olla pappi. Kirkkoisien opetuksia joskus kreikasta ruotsiksi kääntäneenä, hän oli aito kaupunkipiispa. Siksi!
Mitä harrastat? Mitä teet eläkeläisenä?
Päätin, etten jatka mitään kirkollisia töitä ikään kuin ”paremman puuttuessa”. Jossain määrin lupaudun toimimaan pappina, jos voin kuvitella itseni myös siviilinä, henkilökohtaisena ystävänä paikalla. Teen joitakin työnohjauksia ja kirjoitan ”juttuja” ammattitaitoni säilyttämiseksi.
Sairaalapappina en oikeastaan tehnyt työssäni mitään jättävää, näkyvää, siksi nyt saan tehdä käsilläni. Meillä on talon laajennus, jonka puutyöt teen itse. Syksyllä täytän erään unelmani, alan tehdä perinnevenettä. Tietysti valokuvaan ja kalastelen, kun taas saan paattini vesille. Parasta on kuitenkin se, ettei aamulla tarvitse lähteä minnekään, vaan saan tehdä sitä, mikä juuri sillä hetkellä tuntuu parhaalta, vaikka eläytyä Matteuspassion sanoihin.