Soitamme ovikelloa. Alas saapuu Anja Tiilikainen, mehumummoksi hän ohimennen itseään kutsuu. Tiilikaisen kotona Helsingin Pakilassa kokoontuu pyhäkoulu. Kotipyhäkoulut ovat sen verran harvinaisia, että olemme tulleet sitä ihmettelemään nelivuotiaan tyttäreni Irenen kanssa.
Portaiden yläpäässä odottaa Jessi Orpana, pyhäkoulun vetäjä. Työnjako on selvä: Orpana hoitaa sisältöpuolen, Tiilikainen tarjoaa tilat ja kirkkokahvit.
Joka toinen viikko kokoontuva pyhäkoulu vetää neljästä yhdeksään lasta ja nuorta, nuorin kävijä on neljävuotias, vanhin menee rippikouluun. Tänä sunnuntaina hiihtoloma on verottanut väkeä, mutta tuolta he nyt kuitenkin tulevat: Veera, 12, Iida, 13, ja Luukas, 9, Neuvonen kopistelevat lumisia kenkiään eteisessä. He ovat pyhäkoulun vakiokasvoja.
– Nyt Anjan olohuone muuntautuu meille pyhäkoulutilaksi, Jessi Orpana sanoo. Pyhäkoululaiset kaivelevat laatikosta tarvittavat esineet: valkoisen pöytäliinan, violetin alttarivaatteen, kukkia ja ristin.
Alttari rakennetaan yhdessä.
– Mihin laittaisin tämän sydämen, Luukas ihmettelee.
Hän päätyy ripustamaan sen ristiin. Irene asettelee keskittyneesti paperikukkia paikalleen. Sitten Iida sytyttää kynttilät, jotka eivät ole ensin syttyäkseen. Lopuksi jokainen saa vuorollaan soittaa triangelia, kirkonkelloja.
{kuva_13d0dc3b-b26b-4d3b-add4-3ea1607862b9}
Sillä, että pakilalaisessa kodissa rakennetaan alttaria, on pitkät juuret. Pyhäkoulu syntyi 1700-luvulla. Erityisesti teollistuneessa Englannissa oltiin huolissaan lasten kristillisestä kasvatuksesta. Vastaukseksi löytyi pyhäkoulu. Siitä lähtien pyhäkoulu on muotoutunut kussakin tilanteessa aikansa näköiseksi: 1900-luvun alun suomalaisissa pyhäkoululehdissä neuvottiin maataloustaitoja, ja voipa pyhäkoululla nähdä olevan yhteyksiä kansakoululaitoksen syntyyn.
Muutoksista huolimatta perusolemus on säilynyt samana.
– Pyhäkoulussa halutaan juurruttaa lapsi kristilliseen traditioon ja antaa kokonaisvaltaista hyvinvointia, pyhäkoulutyön kouluttaja Anita Ahtiainen Nuoresta kirkosta sanoo. Nuoren kirkon lisäksi pyhäkouluja tukee Suomen Pyhäkoulun Ystävät, jonka hallituksessa Ahtiainen myös toimii.
Ahtiaisen mielestä pyhäkoulu on niin hyvä brändi, ettei kirkon kannata jättää sitä käyttämättä.
– Ihmisille herää ainakin joku mielikuva pyhäkoulusta.
Kaikkein tärkeintä on, että pyhäkoulu on ensisijaisesti seurakuntalaisten tekemä, Ahtiainen ajattelee.
– Alusta asti ajatuksena on ollut, että seurakuntalaiset aktivoituvat huolehtimaan lasten kristillisestä kasvatuksesta.
Seurakuntalaiset ovat totisesti aktivoituneet, ainakin, jos kuuntelee Parkanon seurakunnan lastenohjaaja Eleonora Printziä. Parkanossa asuu noin 6 600 ihmistä. Tällä hetkellä heistä noin sata on pyhäkoululaisia. Ohjaajia on parisenkymmentä.
Pyhäkouluteemoja sellainen kirjo, että hitaampaa hengästyttää: tanssipyhis, touhupyhis, musapyhis, kokkipyhis, puutyöpyhis, pyhäkoulut laitoksissa…
Sunnuntaipyhäkoulu kokoontuu vain silloin tällöin.
– Tämä on pieni paikkakunta ja aika hyvin tiedän, millaisia lahjoja ihmisillä on. Olen antanut ohjaajille vapauden miettiä, mikä olisi juuri heidän juttunsa. He saavat tehdä sitä, missä kokevat onnistuvansa, Eleonora Printz kertoo.
Pyhäkoulun apuopettajaksi pääsee kutosluokkalaisena ja jo 13-vuotiaat saavat ottaa pyhiksen haltuunsa. Nuoret kasvavat ikään kuin oppisopimuksella pyhäkoulunopettajiksi. He suunnittelevat itse sisällöt, Printzin homma on antaa taustatukea.
Parkanon pyhäkoulut ovat ilmaisia harrastuksia.
Harrastusluonne näkyy tavoitteellisuudessa: esimerkiksi musapyhiksen lapset esiintyvät tämän pääsiäisen tv-jumalanpalveluksessa ja Ruotsin-keikkaakin pukkaa.
Eleonora Printz vastaa diakoniatyöntekijän kanssa palvelutalojen musiikintäyteisistä pyhäkouluista. Niihin kokoontuu eskari- ja perhepäivähoitolapsia sekä vanhuksia.
– Vuorovaikutus on tärkeää, se, että mummut ja vaarit näkevät lapsia ja toisin päin, Printz sanoo.
– Välillä lauletaan virsiä, joita vanhukset osaavat. Silloin annamme lapsille soittimia tai vaikka huivit, jotta hekin pääsevät mukaan.
{kuva_10c1b6b3-3a70-44b4-9e59-41c34b01cab9}
Pakilassa on otettu väriliidut käteen. Pyhäkoululaiset piirtävät paperille asioita, jotka harmittavat. Sitten paperit rytistetään tiukoiksi mytyiksi.
– Pyhäkoulu kokoontui pitkään Itä-Pakilan seurakuntakodilla, Jessi Orpana kertoo.
Sitten seurakuntakodista luovuttiin ja Orpana alkoi kysellä seurakunnan diakoniatyön kautta, josko joku seurakunnan vanhemmasta väestä haluaisi avata kotiovensa pyhäkoululaisille. Tiilikainen lähti välittömästi mukaan, itsekin parikymmentä vuotta pyhäkouluja vetäneelle pakilalaiselle se oli luontevaa.
Paperitollot mukaan ja takki niskaan, pyhäkoulu siirtyy pihalle. Siellä odottaa vihreä ruukku, johon Jessi Orpana sytyttää tulen. Yksi kerrallaan mytyt lentävät sinne.
– Ne palavat savuna ilmaan, Orpana sanoo.
Vähän pitää lisätä lunta sekaan, että tuli viimein sammuu. Savunhaju tarttuu nenään, ruukunpohjalle jää mustaa tuhkaa.
{kuva_1eb9e97e-b615-4b11-ad01-a2f999cf0b19}
Useimmat pyhäkoulut kokoontuvat seurakuntien tiloissa – pakilalainen kotipyhäkoulu on säännön vahvistava poikkeus. Pyhäkouluja halutaan kuitenkin yhä enemmän viedä sinne, missä ihmiset jo ovat.
Verkossa toimiva lastenkirkko.fi -sivusto tavoittaa ajasta ja paikasta riippumatta. Suomen Pyhäkoulun Ystävät on lanseerannut myös pop-up-pyhäkoulun, jonka voi pystyttää minne vain.
– Ideana on lähteä liikkeelle eikä vain odottaa, että ihmiset löytävät kerhohuoneistoon, Anita Ahtiainen sanoo.
Kainuussa pop-up-pyhäkoulut ovat pyörineet viime syksystä alkaen.
Yksi pop-up-aktiiveista on Kuhmon seurakunnan lapsityöstä vastaava Emilia Pulkkinen. Seurakunnan sunnuntaipyhäkoulu kokoontuu joka sunnuntai messun yhteydessä kirkon keittiössä, mutta sen lisäksi järjestetään pop-up-pyhisiltoja.
– Pop-up -pyhäkoulut lähtivät liikkeelle, kun alettiin miettiä, mikä toisi uudestaan eloon perinteisen pyhäkoulun. Nuorten vanhempien mielestä pyhäkoulu voi tuntua vanhanaikaiselta asialta, Pulkkinen toteaa.
– Meillä on ollut esimerkiksi puutyö- ja leivontapyhikset. Ne järjestetään arki-iltaisin.
Pop-upin vahvuus on Pulkkisen mielestä siinä, ettei muutenkin menevien lapsiperheiden tarvitse sitoutua pitkäksi aikaa viikoittaiseen toimintaan.
– Niiden kautta voi tuoda perheitä kristillisen sanoman äärelle. Perheet voivat innostua uudelleen rukouksesta ja Raamatusta.
Kuhmon lisäksi Emilia Pulkkinen on vetänyt pop-up-pyhiksiä toisen pyhäkouluaktiivin, suomussalmelaisen Heli Riipisen, kanssa muun muassa Sotkamossa. Sotkamon seurakunnassa ei ole omaa pyhäkoulua, mutta pop-up-pyhis veti hyvin väkeä. Lapset saivat valita, millaiseen pyhäkouluun osallistuivat: liikuntapyhikseen, musapyhikseen, perinteiseen pyhikseen…
– Yksi isä oli tullut lastensa kanssa pyhikseen ja toivoi, että tulisimme uudestaankin, Pulkkinen kertoo.
– Pop-up-pyhäkoulujen olisi tarkoitus kiertää seurakunnissa, joissa ei ole vielä pyhäkoulua. Toivomme, että saisimme innostettua uusia seurakuntia pyhäkoulutoimintaan.
Pulkkisen suunnitelmissa on viedä kesällä pyhis leikkipuistoon tai rannalle. Se ei paljon vaadi: pop-up-pyhisten tunnuslippu liehumaan ja ihmisiä kutsumaan. Keväällä kuhmolaisessa luontokeskus Petolassa järjestetään luontoaiheinen pop-up-pyhis. Ja mikä estää tuomasta pyhistä talven keskelle laskettelukeskukseen?
– Vain mielikuvitus on rajana, Pulkkinen sanoo.
Vaikka pop-up on helppo pistää pystyyn, se elää Kainuussa osana pitkää perinnettä: esimerkiksi Suomussalmen ja Kuhmon pyhäkouluilla on vankka historia tukenaan.
{kuva_01e7b127-955d-49a3-8753-f16a12d079fa}
Emilia Pulkkisen mielestä pyhäkoulu on vahvasti elossa. Se kerää vuosi vuodelta uusia lapsia. Pulkkinen on myös havainnut, että yhä useammin nimenomaan isovanhemmat tuovat lapsiaan pyhäkouluihin.
– He ovat vielä suuria pyhäkouluikäluokkia, 1940- ja 1950-luvuilla syntyneitä. Jos omat lapset eivät olekaan olleet pyhäkouluissa, isovanhemmat rohkaistuvat tuomaan lapsenlapsensa pyhikseen.
Anjan olohuoneessa Pakilan pyhäkoululaiset tutkivat tummaa tuhkaa. He piirtävät käteensä ristin.
– Tuhkakeskiviikkona pappi ottaa tuhkaa, johon on sekoitettu öljyä, ja piirtää otsaan ristinmerkin, Jessi Orpana kertoo.
– Se muistuttaa meitä siitä, että me ollaan ihmisiä. Välillä me epäonnistutaan, ja se kuuluu ihmisyyteen.
Lopuksi rukoillaan.
– Kiitos Jeesus tästä porukasta. Opeta meitä muistamaan, että me olemme vain ihmisiä. Auta meitä olemaan hyviä kavereita ja lempeitä itseämme kohtaan.
Loppulaulun jälkeen kaikki saavat pyhäkoulutarrat. Sitten onkin jo kiire kirkkokahveille.
{kuva_c08be894-7506-47c7-84eb-20eb613aca20}
Suomessa toimii monenlaisia pyhäkouluja, joiden taustayhteisöt ja teologiat vaihtelevat. Seurakuntien pyhäkoulujen lisäksi monilla herätysliikkeillä on omia pyhäkoulujaan. Nuori kirkko ja Suomen Pyhäkoulun Ystävät tukevat seurakunnissa toimivia pyhäkouluja.
– Teologinen perinteemme on kasteopetus ja lapsen rauhallinen hengellinen kasvu. Emme tee lapsilähetystä emmekä pyri varsinaisesti käännyttämään lapsia, Ahtiainen alleviivaa.
– Uskomme, että lapsella ja Jumalalla on yhteys jo alusta alkaen. Lapsi saa rauhassa kasvaa uskossaan Jumalaan.
Ahtiainen kiinnittää huomiota sanoihin. Esimerkiksi Englannissa lapset käyvät ryhmässä nimeltä Sunday School, sunnuntaikoulu. Suomessa taas kokoonnutaan pyhäkouluihin. Nimitys viehättää Ahtiaista, sillä se sisältää tärkeät sanat pyhä ja koulu.
– Pyhäkoulu on paikka, jossa pohditaan, mikä on pyhää ja arvokasta.
Koulu-sana kalskahtaa pahasti toisten korvaan, mutta Ahtiainen pitää siitä.
– Koulukin on muuttumassa paikaksi, jossa oppilaan oppiminen ja ilmiölähtöisyys ovat tärkeitä. Koulu ei ole enää paikka, jossa aikuinen kaataa tietoa ja lapsi ottaa sen jopa pelokkaana vastaan, Ahtiainen sanoo.
Pyhäkoulussakin ennen kaikkea koetaan ja ihmetellään, ei paukuteta valmiita vastauksia.
– Pyhäkoulussa aikuinen ja lapsi saavat yhdessä pohtia pyhän ilmiöitä. En tiedä, mikä voisi olla tärkeämpää.
– On tärkeää, että maailmassa, joka korostaa kilpailua ja kuluttamista, on paikkoja, jossa välitetään armoa ja hyväksyntää, Ahtiainen toteaa.
Hän ajattelee, että ihmisen suhde Jumalaan on kuin lasten rakastama piiloleikki.
– Ihminen haluaa piiloutua Jumalalta mutta kuitenkin kaipaa tulla löydetyksi. Piiloutuessaan saa luottaa, että Jumala etsii. Pyhäkoulu on paikka, jossa saa rauhassa etsiä Jumalaa. Sinne saa tulla ihmisten ja Jumalan löydettäväksi.
{kuva_9fbda559-fa5d-4145-9894-7f8094ae85ca}
Pakilassa, Parkanossa ja Kuhmossa pyhäkoulu elää ja voi hyvin. Miltä pyhäkoulun tulevaisuus näyttää Anita Ahtiaisen silmissä?
– Olen aina puhunut optimistisesti, hän aloittaa.
– Pyhäkoulun tyyppinen toiminta on välttämätöntä kirkon varhaiskasvatuksen tulevaisuuden kannalta.
Sitten tulee mutta.
– Mutta ihmettelen, miksi ihmiset luovuttavat niin helposti. Pyhäkoulut eivät pyöri itsekseen. Tämä on työtä, joka pitää aloittaa joka kuukausi alusta. Pyhäkouluilla ei mene hyvin, jos niihin ei satsata.
Ahtiainen hieman harmitteleekin sitä, että kristilliset kasvattajat käyvät kisaa päiväkotien katsomuskasvatuksen kanssa. Sen sijaan voitaisiin keskittyä siihen kristilliseen varhaiskasvatukseen, joka toimii jo nyt – kerhoihin ja pyhäkouluun.
– Olisi luotava niin kiinnostava pyhäkoulu, että perheet ja lapset haluaisivat siihen kiinnittyä, Ahtiainen sanoo.
– Usein sanotaan, ettei ole ohjaajia tai ettei ole lapsia. Kumpiakin varmasti on, jos käytetään oikeita keinoja. Pyhäkoulu ei ole helppoa työtä, mutta se on mahdollista ja se on välttämätöntä, Ahtiainen päättää.
{kuva_c040f4f8-5716-4ff1-a4ac-c631256235cd}
Pakilan pyhäkoululaiset ovat päätyneet Anja Tiilikaisen ruokapöytään. Jo pyhäkoulun aikana keittiöstä kuului lupaavaa sähkövatkaimen surinaa, ja katso: pöydälle on katettu laskiaispullia, välissä kermavaahtoa ja itse tehtyä mansikka-raparperihilloa.
Vielä ehtii kysyä Neuvosen sisaruksilta pari juttua. Miten he päätyivät pyhäkouluun? Kavereiden kautta, Veera kertoo. Iida ja Veera ovat käyneet Anjalla jo viitisen vuotta, Luukas liittyi joukkoon noin kolme vuotta sitten.
– On kiva, että tehdään asioita yhdessä, Iida sanoo.
– Välillä meillä on leikkejä. Tykkään paljon askartelemisesta, Luukas kertoo.
Kirkkokahvit ovat toki tärkeät, mutta muuten on vaikea sanoa, mikä pyhäkoulussa on parasta. Sen sijaan kermavaahtoposkisen Irenen näkemys on selvä.
– Minusta oli kiva tehdä alttaria ja laittaa kukkia.
Kuvat: Jukka Granström
Lue myös:
Puoli vuosisataa pyhäkoulun ohjaajana – ”Muistutan lapsille, että kaikki ovat yhtä arvokkaita”
Kirjepyhäkoulu tavoittaa lapset kotiin
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä