Suomeen on syntynyt uusi apologeetta, kristinuskon älyllinen puolustaja. Mutta on professori Janne Saarikiven vakaumuksen taustalla muutakin kuin puhdasta, tervettä järkeä. Sahalinin saarelta hän toi kiven, joka muistuttaa suuremmasta kokemuksesta, kirjoittaa Janne Villa Askel-lehdessä.
Mustat nahkahousut, nahkatakki ja buutsit. Janne Saarikivi, 44, kertoo yrittävänsä näyttää white trash -henkiseltä motoristilta.
Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen prosessori ironisoi saavuttavansa näin ”nuoruutensa kateudenkohteen: isojen poikien katu-uskottavuuden”.
Vain 35-vuotiaana vaativaan professorin tehtävään valitun Saarikiven yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ajattelu on enimmäkseen omintakeista ja terävää, välillä ärsyttävää ja poliittisesti epäkorrektia.
Pahimmillaan hän ruoskii ja pilkkaa naurettavina pitämiään toisin ajattelevia eli on tyypillinen toisinajattelija itsekin.
Miestä on mahdotonta luokitella mihinkään aatelokeroon. Hän tunnustautuu vain kristityksi, koska kaikkiin muihin ideologioihin ja ismeihin sitoutuminen kaventaa ja rajoittaa ajattelua.
– Ehkä olen yliopisto- ja kulttuuripiireissä kristittynä monen mielestä outolintu, mutta olen valmis keskustelemaan katsomuksestani kenen tahansa kanssa, Saarikivi haastaa.
Elämä on traagista
Erinomaisen kiinnostavaa debattia syntyykin kosmologi Kari Enqvistin kanssa kirjoitetussa teoksessa Ainoa mikä jää, Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017).
Suomeen on eittämättä siinnyt Saarikiven myötä uusi apologeetta, kristinuskon älyllinen puolustaja, joka onnistuu pyrinnössään parhaimmillaan tavattoman tyylikkäästi.
Taisteleva ateisti ja taitava kirjoittaja Enqvist saa kristitystä kielitieteilijästä väkivahvan vastustajan, joka vakuuttaa sekä verbaalisella rikkaudellaan ja oppineisuudellaan että ajattelunsa substanssilla.
Professorit löytävät enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä ja jopa ystävystyvät. Heitä yhdistää raskasmielisyys.
– Tunnustamme, että maailma on ahdistava paikka ja elämä on traagista. En voisi käydä syvällisiä keskusteluja kevyen tyypin kanssa, joka ajattelee oikeiden ratkaisujen löytyvän, kunhan poljemme kuntopyörää ja syömme terveellisesti.
Kuolema matkustaa ratikalla
Saarikivi kasvoi humanistisessa kulttuurikodissa. Äiti oli hammaslääkäri, isä ministeriön virkamies. Suvusta löytyy professoreita, kansanedustajia ja taidegalleristeja.
Jotain kodin uskonnottomassa arvokasvatuksessa meni pieleen, sillä jo yläasteella pikkuvanha poika ahmi muun kirjallisuuden ohessa Raamattua ja hartausteoksia. Teininä hän meni seurakuntaporukoihin.
– Suurin osa ihmisistä ympärilläni eivät olleet kiinnostuneita kristinuskosta. Kasvoin silti pitämään kirkollisuutta ja uskovaisuutta itsestään selvänä asiana, Saarikivi ihmettelee.
Usko tuli tarpeeseen 13-vuotiaana, kun äiti kertoi isän kuolevan todennäköisesti syöpään. Puolentoista vuoden kuluttua isä kuolikin kotisohvalle.
– Siinä iässä pitäisi harjoitella bilettämään ja tavata tyttöjä, mutta minä keskityin isän sairauden pelottavaan ja ahdistavaan tunnelmaan.
– Kuolema läpäisee edelleen tapani katsoa maailmaa. Ratikassa mietin, ajattelevatko nuo ihmiset kuolemaansa? Tuonkin tyypin kannattaisi olla vähän paremmalla tuulella, koska hän kuolee pian…
Jumala ei mahdu kaukoputkeen
Lapsuudenkodin maailmankuva ei riittänyt suurimpien kysymysten kohtaamiseen.
– Enqvist ja Esko Valtaoja heittävät koko ajan läppändeerumia siitä, ettei Jumalaa ole. He kun ovat katsoneet taivaalle tähtitorneistaan eivätkä ole huomanneet ylhäällä mitään ylimääräistä. Tiedeuskovaisuus sopii ehkä heidän kaltaisilleen hyvinvoiville länsimaalaisille.
– Kulttuurihumanismi ja tiede ovat kuitenkin kyvyttömiä vastaamaan ihmisen hädän, tuskan ja epäoikeudenmukaisuuden kaltaisiin kokemuksiin, Saarikivi laukoo.
Hän arvelee, etteivät maailman köyhät ja kärsivät halua kuulla niinkään avaruudesta ja alkeishiukkasista kuin lohdusta. He tarvitsevat evankeliumia ja lupauksen, että sorretuille on luvassa jotain parempaa.
– Ja kirkossa puhutaan kärsimyksestä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja etiikasta – siitä, miten voimme löytää jotain mielekkyyttä tästä kaaoksesta!
”Nuoruuden idealismini on väljähtynyt”
Kirjassa Saarikivi esittelee itsensä hyvätuloiseksi keskiluokkaiseksi mieheksi, jonka ekologinen jalanjälki on kestämätön. Hänellä on lapsia, vaimo ja koiria. Hän asuu omakotitalossa ja ajaa liian suurta autoa.
”Jos se yhtään lohduttaa, olen luonteeltani epävarma ja mukautuvainen ja koen helposti syyllisyyttä ja häpeää.”
Yliopistovuosista lähtien sanavalmis väittelijä, yksi Ultra Bra -yhtyeen sanoittajista, on tosin onnistunut peittämään epävarmuutensa.
Viime aikoina hän on ”viisastellut televisiossa” Jälkiviisaat-ohjelmassa. Enqvist kutsuukin kirjoittajakaksikkoa ”sietämättömiksi besserwissereiksi”.
Parikymppisenä ehdoton periaatteen mies ja paremmin tietäjä oli kasvissyöjä ja yksityisautoilusta kieltäytyvä sivari. Hän julisti ajatuksiaan aika ajoin kiihkeästi.
– Nuoruuden idealismini on väljähtynyt. Toki minusta on yhä väärin autoilla, lentää ja syödä lihaa, mutta kaikkea sellaista tulee tehtyä. Elän ahneesti ja kulutan liikaa. Mukavuudenhalu on vienyt monessa asiassa voiton.
– Jos olisin nyt nuori, saattaisin mennä armeijaankin, koska hierarkkinen tappo-organisaatio ja väkivaltalaitos olisi kiva nähdä sisältä, Saarikivi myöntää.
Jotkut miehen mielipiteet ovat edelleen radikaaleja.
– Talouskasvuun ei pidä pyrkiä. Kaikkien kansalaisten palkkoja ja kulutustasoa pitäisi pikemminkin laskea, jotta luonto voisi paremmin.
– Olen säilyttänyt myös sen nuoruuteni ajatuksen, että ihminen tarvitsee radikaalia kääntymystä ja katumusta. Arvojen ja elintapojen täytyy muuttua. Me tavoittelemme täysin vääriä asioita, jotka eivät edes tee meitä onnellisiksi.
Mamu muutti kotiin
Joku voisi pitää radikaalina sitäkin, että Saarikiven kodissa on asunut kohta kaksi vuotta irakilainen turvapaikanhakija.
– Mahmud hankkiutui vastaanottokeskuksessa kasteopetukseen. Kasteen jälkeen hän koki olonsa ahdistavaksi muslimien seurassa ja muutti meille vaimoni hyysäilyn takia.
Lastenhoidossa, siivouksessa, remonttihommissa ja arabian kielen oppimisessa auttaneesta Mahmudista ei ole ollut perheelle kuin iloa ja hyötyä, Saarikivi korostaa.
– Kristillisen ihanteen mukaan kaikkien pitäisi jakaa omastaan ja kulkea lompakot auki apua tarvitseville. Otan turvapaikanhakijan kotiini, koska se on miellyttävä velvollisuuteni.
– Hyvinvointi tulee jakamisen ja antamisen eikä kahmimisen ja keräämisen kautta. Tällaista sosiaalietiikkaa ja parannussaarnaa maailma tarvitsee. Ihmisen ei pitäisi elää itseään vaan toisia varten, Saarikivi linjaa.
Kristinusko kuuluu kouluun
Professori näkee, että suomalainen kulttuuri on syvätasolla kristillinen. Kansalaiset kannattavat hyvinvointivaltiota, joka edustaa luterilaista, maallistunutta kristinuskoa.
– Luther opetti, että arkinen työ on arvokas ja pyhä kutsumus. Sukupolvien saatossa tämä ajatus on tuottanut korkean työmoraalin. Työtä tehdään yhteiseksi hyväksi. Me kaikki autamme toisiamme ja pidämme siten systeemiä kasassa.
Luterilainen eetos toteutuu yhteiskunnassa vain niin kauan kuin kansalaiset jakavat suunnilleen samat perusarvot, Saarikivi huomauttaa.
– Ikävä kyllä näen, että pohjoismainen mallimme tulee purkautumaan ja korvautumaan itsekkäämmällä mallilla, kun individualistinen etiikka tulee tilalle. Sen jälkeen suomalaiselle ei ole väliä, viekö hän verorahansa Ruotsiin vai Portugaliin.
Saarikivi on huolissaan kulttuurimme ja sivistyksemme kehityssuunnasta, kun ”ateistien ja agnostikkojen uusi rotu” haluaa poistaa kristinuskon kaikista julkisista tiloista uskontoneutraaliuden nimissä.
Myös meidän aikamme lapset ansaitsevat hänestä iltarukouksen, Suvivirren ja Raamatun.
– Suren sitä, ettei omille lapsilleni saa antaa päiväkodissa ja koulussa julistuksellista uskonnollista kasvatusta, mistä minä pääsin vielä nauttimaan.
Varpusen kokoinen Jumala
Kristus on ollut Janne Saarikivelle vahva esikuva nuoresta lähtien. Hän ei väitä elävänsä Kristuksen kaltaisesti.
– Mutta kyllä minä kelaan Jeesusta koko ajan. Esimerkiksi ajatusta, ettei yksikään varpunen putoa taivaalta Isän näkemättä tai ilman Jumalaa, kuten kreikankielisessä alkutekstissä sanotaan.
Jumala on Saarikiven mielestä ennen kaikkea kärsivien Jumala – ”pultsareiden, pakolaisten ja vakavasti mielisairaiden”.
– Jumala ei tuijota meitä tähtisumun takaa, vaan hän on sen varpusen kokoinen. Aina kun yksi varpunen kärsii, sen kanssa kärsii Jumala, niin kuin jokaisen tehotuotetun broilerinkin kanssa.
Uskolleen Saarikivi antaa rationaalisia selityksiä. Hän myöntää, että uskonto on runouden isoveli, mutta väittää seuraavassa hengenvedossa olevansa ”tiedon ystävä eikä hämärä mystikko”.
Vakaumuksen taustalla on kuitenkin kristilliseltä mystiikalta vahvasti kuulostavia kokemuksia.
Seksiäkin suuremmat kokemukset
Eräänä kesäiltana – vähän ennen isänsä tappavaa diagnoosia – 13-vuotias Janne käveli Kuoreveden mökillä kohti rantasaunaa. Hetken oivalluksessa hän ymmärsi olevansa samaa kokonaisuutta pensasportin, tähtien ja taivaan sekä tyynen ja pimeän järven kanssa.
”Aika ja aine olivat yhtä ja samaa, menneisyys ja tulevaisuus samanaikaisesti läsnä, kaikki yksilöt ja persoonat toisiinsa liuenneina olemassaolon kokonaisuutena, joka on hyväntahtoinen ja turvallinen Jumala.
Ero tosiasioiden ja runouden maailman, ympäristöopin ja uskonnon välillä oli kadonnut. Sanojen, käsitteiden, rukousten ja musiikin maailma nousi mykästä aineen todellisuudesta itsestään selvällä tavalla”, Saarikivi kuvailee.
Taannoin hän oli Venäjällä kielentutkijatoverinsa Juha Janhusen seurassa. Miehille tuli pakkomielle ajaa Sahalinin saaren äärimmäiseen pohjoispäähän.
Tyhjällä ja yksinäisellä hiekkarannalla oli mittaamattoman suuren meren tuomia ajopuita ja mädäntyneitä kalanraatoja.
– Otin mukaani kiven, joka muistuttaa kotonani siitä omituisesta maisemasta ja tunnelmasta. Miksi muistan nuo asiat paremmin kuin monet hyvät seksit, hienot ateriat ja taide-esineet? Kai sitä pitää sitten kutsua mystiseksi rajattomuuden kokemukseksi.
– Minun on myös helppo uskoa, että ehtoollisleipä on Kristuksen ruumis. Minua on siunattu sillä armolla, että usko tuntuu luonnolliselta, Saarikivi pohtii.
”En voi valita uskoani uskontojen supermarketista”
Saarikivi on hyväksynyt teologian, joka herätti hänessä aikanaan vastaväitteitä: usko on lahja. Se on ikään kuin pantu ihmiseen, tai ihminen on puettu uskoon jo kasteessa.
– En voi valita uskoani uskontojen supermarketista. Usko on kasvanut minuun pala kerrallaan, enkä pääse siitä pois. Tämäkin on tietysti tyhmä mystinen ajatus, Janne Saarikivi tunnustaa.
– Minua inhottaa, että kirkkoa pitää haukkua niin paljon. Kirkko voi näyttää kristityistäkin tosi konservatiiviselta ja hankalalta laitokselta, mutta minne muualle me sitten menisimme? Janne Saarikivi kysyy.
Ihmiset elävät enemmän merkityksistä kuin leivästä. Jumalanpalveluksen sanat ja käsitteet voivat olla jossain katsannossa järjettömiä, mutta merkitystä niillä näyttää silti olevan, koska ihmiset kerran tulevat kirkkoon, Saarikivi tuumii.
Kuva: Jukka Granström
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 3/2018