Helsingissä, kirkkohallituksessa järjestetyssä akateemisessa symposiumissa pohdittiin vihan, puheen ja uskon rajapintoja.
Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan sosiaalietiikan professorin Jaana Hallamaan puheenvuoron aihe oli ytimekkäästi Pahuus. Hän muistutti, että voimme aiheuttaa toisille kärsimystä myös, vaikka meillä olisi hyvä tarkoitus. Aiottu paha ja koettu paha eivät kohtaa. Tähän kontekstiin voidaan sijoittaa myös kysymys vihapuheesta.
Usein pahuus tuntuu supistuvan koetuksi pahaksi: ”Sori jos susta tuntuu pahalta.” Eduskuntakeskustelussakin näkee Hallamaan mukaan tällaista käytöstä, jossa vastuu ikään kuin siirtyy kuulijalle. Pahuus näyttää muuttuvan suhteelliseksi: ”Minkä mä sille voin, että susta tuntuu tolta.” Hallamaan mukaan tämänkaltainen argumentointi voi johtaa syvempään kärsimykseen, koska pahuuden kokemus jää kokonaan vastaanottajan kannettavaksi.
Hallamaan mukaan suuri osa pahuudesta on arkipäiväistä.
– Paha on usein hyvin nopeaa, se vaan livahtaa, ja hyvyys tarvitsee aikaa. Tässä tulee epäsuhta pahuuden ja hyvyyden välillä. Paha tuntuu vaikuttavalta siksi, että se on niin nopeaa, kun taas hyvä on niin hidasta.
Hallamaa katsoo, että pahan ytimessä on pyrkimys hävittää, tuhota, mitätöidä, turhentaa, tehdä tyhjäksi, latistaa, lannistaa ja ankeuttaa. Hyvyys saattaa tuntuu voimattomalta, koska paha, joka kaikesta huolimatta on Augustinukseen viitaten vain hyvän loinen, ikään kuin uhkaa sitä. Hyvät asiat kuten rakentaminen, luominen, synnyttäminen, uudistaminen, vahvistaminen ja tukeminen edellyttävät kekseliäisyyttä ja vaivannäköä sekä vievät aikaa ja voimavaroja. Hallamaa totesi myös, että pahuutta voi harjoittaa helpommin yksin kuin hyvyyttä.
Vihapuhe on älyllistä laiskuutta
Sosiaalietiikan professorin mukaan vihapuhetta voi siis tarkastella pahuuden ilmentäjänä. Vihapuhe on pahuutta, koska se vahingoittaa ja tuhoaa ymmärtämiseen tähtäävän kommunikaation edellytyksen.
Hallamaa kertoi ekumeniikan professori Risto Saarisen ajatteluun viitaten vihapuheen asteista. Ensimmäinen aste on epäilyksen herättäminen, jossa esimerkiksi joku henkilö voidaan maalata epäilyttäväksi. Toinen aste on epäilyksen ylläpitäminen ja lietsominen. Varsinainen vihapuhe sen sijaan ilmenee mustamaalaamisena, solvaamisena, häpäisemisenä ja pilkkaamisena. Kirkollinen vihapuhe pysyttelee kahdella ensimmäisellä tasolla.
– Mutta hienovaraisilla keinoilla toiset voidaan saada näyttämään täysin epäluotettavilta ja kelvottomilta.
Hallamaan mukaan kahdella ensimmäiselläkin asteella vihapuhe on kommunikaation edellytysten tuhoamista. Yhtä lailla vihapuhe on kieltäytymistä ymmärtämiseen tähtäävästä ponnistelusta ja tässä mielessä älyllistä ja sosiaalista laiskuutta. Kolmanneksi vihapuhe on sulkeutumista muutoksen mahdollisuudelta.
– Vihapuhe on pahuuden muoto. Se, joka sanoillansa loukkaa toista, ei pääse pakoon sitä, mitä hänen sanansa toisessa aiheuttaa. Hänen täytyy miettiä, oliko loukkaaminen vain sitä, että toinen ei kestänyt oikeutettua kritiikkiä vai olenko syyllistynyt epäilysten lietsomiseen tai mustamaalaamiseen.
Uskonnollinen vihapuhe uusi termi mutta perinteinen ilmiö
Käytännöllisen teologian dosentti Johan Bastubacka toi puheenvuorossaan esiin tutkimuksellisia näkökulmia kysymykseen, miksi usko on vihaa. Hän kertoi kysymyksen olevan avoin ja miettivänsä yhä sen oikeutusta.
Hän totesi tutkimusaineistonsa vielä kesken olevan analyysin pohjalta, että uskon ja vihan välillä näyttäisi vallitsevan tärkeitä pohdintaa vaativia suhteita. Bastubacka tutkii kymmentä uskontoon liittyvää keskusteluketjua yhdellä internetin avoimella suomenkielisellä keskustelupalstalla.
Bastubackan mukaan ei ole helppo sanoa, mistä tarkkaan ottaen puhutaan, kun puhutaan vihapuheesta. Kyseessä ei ole selvärajainen ilmiö, vaan on monia vaihtelevia tapoja viestiä halventavasti, harhaanjohtavasti, häiritsevästi ja pelottelevasti. Omana työmääritelmänään hän puhuu voimakkaasta, aggressiivisesta, keskustelukumppania halventavasta tai vähättelevästä tai uhkaavasta viestinnästä, joka irtoaa tiedollisen faktapohjan tavoittelusta.
– Teologian alalla vihapuhe-termi on uusi, mutta ilmiö on valitettavan perinteinen ja liittyy erityisesti uskonnollisten yhteisöjen toisiinsa suuntaamaan kommunikaatioon, Bastubacka toteaa.
Hänen mukaansa totuusyhteisön on usein vaikea kestää toiseutta, joka näyttää kyseenalaistavan sen vaivalla rakentaman ja vaaliman totuuden.
”Väärin uskovien” moittiminen kokenut inflaation
Ideologinen ja uskonnollinen totuus on myös arka ivalle ja pilkalle, sillä se ilmaisee perimmäisiä ja ihmiselle erityisen merkityksellisiä huolenaiheita.
– Perinteinen tapa toimia eri uskonnollisten yhteisöjen välillä on ollut aina viime vuosikymmeniin asti toisen selkeäsanainen tuomitseminen, moittiminen ja myös halventava kommentointi. Suomessa ei ole kauan siitä, kun ortodoksit olivat ryssän kirkko ja helluntailaiset lahkolaisia ja herätyksen kokeneet hihhuleita, ateistit jumalankieltäjiä ja kommareita.
Bastubacka näkee, että nyt uskonnollista toiseutta edustamaan laitetaan erityisesti pakolaisten uskonnot.
Maisemassa on kuitenkin myös valoa. Bastubackan mukaan viime vuosikymmeninä ekumeeninen liike ja uskontodialogi ovat ratkaisevasti muuttaneet toisista puhumisen tapaa.
– Dialogi on tuonut ymmärrystä keskusteluun. Samalla vihapuhe on alkanut näyttää jotenkin nololta eri kirkkojen ja herätysliikkeiden ja uskonnollisten toimijoiden välillä. Uskonnolliseen johtajuuteen kytkeytynyt väärin uskovien ja elävien julkinen moittiminen on kokenut ainakin julkisuudessa jonkinlaisen inflaation.
Bastubackan mukaan uskonnot voivat parhaimmillaan kanavoida yhteisön aggressiota ja muuntaa sitä rakentavaksi voimaksi. Pahimmillaan ne kiihdyttävät ja katalysoivat aggressiota. Esitelmänsä lopuksi hän tähdensi, että viestinnän eettinen velvoittavuus on rakentaa ihmisarvoa ja inhimillisyyttä.
Voiko olla neljä raamatullista kantaa?
Teologian tohtori, tutkija Elina Hellqvistin mukaan vihapuheelle ei ole yhtä ainoaa määritelmää. Myöskään kaikki erimielisyys ei ole vihapuhetta. Tämä edellyttää sitä, että kritiikin antajaa ja saajaa yhdistää molemminpuolinen kunnioitus.
Elina Hellqvist esitti myös kysymyksen, onko kirkon eettisissä kannoissa vain yksi, mahdollinen oikea käsitys? Jos käsityksiä on useita erilaisia, kuka määrittelee, mikä kannoista on tosi?
– Nämä kysymykset luterilaisen kirkon kontekstissa johtavat Raamattuun, Raamatun auktoriteettiin, ja Raamatun asemaan eettisten kysymysten tulkinnassa. Jos mahdollisia tosia kantoja on vain yksi, niin onko kirkolla tai yksittäisellä kristityllä oikeus tai jopa velvollisuus osoittaa, että keskustelukumppani on menossa harhaan?
Tätä syvemmälle Hellqvist ei asiassa edennyt. Parisuhdekeskustelun hän määritteli tyypilliseksi keskusteluksi, jossa voi olla erilaisia, perusteltuja yksilön näkökulmasta tosia kantoja.
– Sen ainakin voi todeta, että parisuhdekeskustelussa on helppo loukata toista osapuolta hyvin syvällä, persoonaan käyvällä tavalla. Nopea keskustelu suosii nopeita ääripäitä.
Hellqvist totesi, että parisuhdekeskustelussa vihapuheen kohteeksi kokevat joutuneensa myös ne kristityt, jotka katsovat edustavansa ainoana pitämäänsä kristillistä totuutta homoseksuaalisuudesta syntinä.
Tämän jälkeen Hellqvist tarkasteli pitkään kahta teoreettista käsitettä, suvaitsevaisuutta ja hyväksyvää tunnustamista. Hän summasi kirkollisen keskustelun olevan aiempaa enemmän verkostoitunutta ja perinteiset auktoriteetti- ja valtarakenteet murtavaa. Hän summasi aidon suvaitsevaisuuden ja aidon tunnustamisen edellyttävän, että osapuolet aidosti pitävät toisiaan subjekteina, ja siten tasaveroisina. Vuorovaikutussuhde voi johtaa kumman tahansa osapuolen muuttumiseen.
Hellqvist kysyi, onko mahdollista, että jossakin eettisessä kysymyksessä kirkossa on useampi kuin yksi totuus?
– Pitääkö, tai onko edes tarpeen, pyrkiä yksimielisyyteen? Kenellä on oikeus määritellä tämä normatiivinen totuus?
Hän totesi Amerikan evankelis-luterilainen kirkon (ELCA) päätyneen parisuhdekeskustelussaan ennen viimekesäistä lakimuutosta siihen, että kirkon sisällä on tilaa useammalle eri kannalle koskien samaa sukupuolta olevien parisuhdetta.
– Jokaista näistä neljästä kannasta pidetään yhtä lailla raamatullisena ja vastuullisena. Olisiko meidän kirkkomme valmis tähän? Hellqvist päätti puheenvuoronsa.
VIHA + PUHE +USKO -symposiumin järjestivät Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta ja kirkon tiedotuskeskus.
Kuva: Johannes Ijäs. Johan Bastubacka, Jaana Hallamaa ja Elina Hellqvist (oikealla) esitelmöivät Helsingissä.