Jeesus kertoo vertauksessaan meikäläisittäin oudosta hääjuhlasta, joka tapahtui öiseen aikaan. Hän kuitenkin liittyi paikalliseen perinteeseen, sillä vielä satakunta vuotta sitten Betlehemin seudulla käytettiin öisissä hääkulkueissa soihtuja eli seipäitä, joiden ympärille oli kääritty oliivipuussa kostutettuja riepuja. Tytöt tanssivat soihtujen valossa niin kauan, kunnes ne sammuivat. Kertomuksessa toinen puoli tytöistä oli hyvin varustautunut ja heillä oli jopa varaöljyä mukana, niin että he olivat valmiina siitä huolimatta, vaikka sulhasen tulo oli viivästynyt. Toiset joutuivat puolestaan lähtemään lamppuöljyä ostamaan kesken kaiken. Pienessä kylässä suurten juhlien aikaan näet kaikki valvoivat ja kauppiaatkin olivat käytettävissä.

Vertauksen tähtäyspisteenä on sanoma taivasten valtakunnasta ja Herramme paluusta aikojen lopulla seurakuntansa, morsiamensa luo. Kyse on siitä, miten elämä tässä maailmassa ja avoimuus Jumalan valtakunnan läsnäololle sekä Kristuksen toiselle tulemiselle on yhdistettävissä seurakunnan ja yksittäisen kristityn elämässä. Jeesuksen taivaaseenastumisen ja helluntain hengen myötä ajateltiin, että Herran paluu koittaa pian, viimeistään muutaman vuosikymmenen perästä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja niinpä Uuden testamentin nuorimpiin teksteihin kuuluvassa 1. Pietarin kirjeessä opetetaankin psalmin 90 tavoin näkemään, että Jumalalle tuhat vuotta on kuin yksi päivä. Ei hän viivyttele vaan päinvastoin on kärsivällinen ja antaa meille armonaikaa, jotta mahdollisimman moni pääsisi osalliseksi evankeliumin pelastavasta sanomasta.

Palava lähiodotus muutti muotoaan, kun nuorimmatkin silminnäkijät alkoivat tulla vanhuusikään. Piti opetella elämään valvovana seurakuntana ja kristittynä arjessa. Oli opeteltava löytämään tasapainoinen jännite maallisen kutsumuksen ja vastuun sekä toisaalta lopunajallisen odotuksen välillä. Yhä vielä elämme tässä tilanteessa ja saamme ammentaa näistä opetuksista, joissa riittää sanottavaa seurakunnalle hyvin erilaisissa tilanteissa.

Mitä siis hereillä oleminen on kristillisen sanoman valossa. Vertauksen sanoman valossa voidaan sanoa, että se ei ole sellaista hurmahenkisyyttä, joka unohtaisi arkiset velvollisuudet ja maalaisjärjen käytön. Viisaina esitetään ne morsiusneidot, jotka olivat hoksanneet varata öljyä vähän pidempääkin odotusaikaa varten. Itse asiassa tyhminä esitetään ne, jotka olivat niin kärsimättömiä ja omien toive- ja haavekuviensa vallassa, että eivät ottaneet huomioon sitä, että odotusaika voisi olla vähän pitempikin. Viivästyminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö sulhanen, ylkä, tulisikaan.

Herran odottaminen on työn ja valmistelujen tekemistä aivan normaaliin tapaan, niin että järki ja tunteet ovat, mikäli mahdollista, sopusoinnussa. Seurakunnan elämää ajatellen tämä näkyi varhaisina vuosisatoina mm. siinä, että kirkko vähitellen sai yhä vakiintuneemman organisaatiomuodon. Muodostui kiteytyneitä uskon sääntöjä, joista sitten saivat alkunsa kolme vanhan kirkon uskontunnustusta ja myös Raamatun ohjeellisten kirjojen kokoelma sai lopullisen muodon. Aika ajoin Herran paluun pikainen odotus on tiivistynyt ja silloin on tarvittu malttia ymmärtää, mikä on omaa toiveajattelua, mikä Jumalan aikaansaamaa herättelyä nukkumaan pyrkivän seurakunnan keskuudessa.

Etenkin sellaisissa protestanttisissa ryhmittymissä, joissa on korostettu tässä ja nyt -hetken merkitystä koetellun uskontulkinnan kustannuksella, on ollut taipumusta laatia kovinkin tarkkoja laskelmia ajan merkeistä ja on povattu kovaa kohtaloa niille, jotka eivät tietyllä tavalla evankeliumia näytä ottavan vastaan. Tällöin 1. Pietarin kirjeen sanat Herran päivän tulosta ”varkaan tavoin” ja ennen muuta kirjeen korostama taivaallisen Isän armollisen kärsivällisyyden ajatus ovat jääneet taka-alalle.

Totta tietysti on ja se meidän tulisi muistaa, että tämä maailma – saati sitten yksittäisen ihmisen elämä – ei kestä täällä maan päällä iankaiken. Maailmansotien tuottaman ahdistuksen jälkeen teollis-teknisen vallankumouksen mukanaan tuomat uhkaavat luonnonkatastrofit ovat meidät viimeisten vuosikymmenten aikana saaneet tietoisiksi kasvun rajoista. Tosin nämä rajat tuntuvat kovin herkästi unohtuvan, kun perätään yhä vain parempaa ja parempaa kilpailukykyä ja tuottoa, vaikka luonnon tasapaino ei tätä selvästikään kestä. Vastikäänhän julkistettiin raportti, jonka mukaan mm. napajäät todellakin näyttävät kesäisin sulavan aika läheisessä tulevaisuudessa ja meille on tulossa Pohjois-Saksan kaltainen ilmasto. Siitä on merkkejä jo ollut ilmassa. Maailmanlaajuisesti ovat oudot sääilmiöt tulleet tavanomaisiksi. Ihmisen pienuus luonnonvoimien myllerryksessä alkaa jälleen nousta tietoisuuteen.

Tilanne on rehellisesti arvioituna vakava, mutta sen ei tarvitse olla syy lohduttomaan pessimismiin. Kristillinen uskomme on näet olennaisesti toivon sävyttämää ja sen avaama näkymä ikään kuin puhkaisee reiän pimeyden ja synkkyyden verhoon, vaikka se ei täysin poistukaan. Tämä toivo ei ole pakoa todellisuudesta vaan sen näkemistä sellaisena kuin se on: Jumalan luomana ja ylläpitämänä maailmana, jonka syvin perusta on sen itsensä ulkopuolella, mutta josta meillä ihmisinä on vastuu kannettavanamme. Työtä ei pidä heittää kesken. Pitää koettaa elää ennakoiden, vaikka elämässä kaikenlaista sattuukin. Se on joka tapauksessa varmaa, että olemme matkalla kohtaamaan Luojamme ennemmin tai myöhemmin. Tämä realiteetti ei sinänsä avaa tietä kristilliseen uskoon, mutta se panee toivon mukaan miettimään syntyjä syviä, jos ei sitä muuten ole tullut tehneeksi. Perusta on hyvä olla kunnossa, kun elämää rakennetaan. Ihmiskäsin ja -ajatuksin rakennamme – siitä ei päästä mihinkään -, mutta elämää suurempi perusta tulee mahdollisuuksiemme ulkopuolelta: Elämän antajalta itseltään

Kristikunnan tunnetuimpiin hengellisiin teoksiin kuuluvassa, 1500-luvulta peräisin olevassa kirjassa Pimeä yö kirjoittaja Ristin Johannes vertaa tyhmiä neitsyitä sellaisiin kristittyihin, jotka koettavat päästä parhaille paikoille vaivaa näkemättä ja elämän ristiin alistumatta. Hän kirjoittaa:

”Jotkut aloittelijat myös vähättelevät virheitään, mutta toisella kertaa he murehtivat ylen määrin nähdessään langenneensa niihin; he uskovat, että heidän olisi jo pitänyt olla pyhimyksiä. Silloin he vihastuvat itseensä ja käyvät kärsimättömiksi, mikä sekin on epätäydellisyyttä. Usein he rukoilevat suuresti ahdistuneina Jumalaa vapauttamaan heidät epätäydellisyyksistään ja puutteistaan, mutta näin ei tapahdu niinkään Jumalan vuoksi vaan siksi, että he itse näin näkisivät olevansa rauhassa ja vailla niiden tuottamia ikävyyksiä. He eivät tajua, että jos hän päästäisi heidät niistä, he kenties tulisivat entistä ylpeämmiksi ja omahyväisemmiksi. Heistä on vastenmielistä ylistää toisia, mutta mieluista saada itse ylistystä, ja toisinaan he jopa vaativat sitä. Tässä he ovat niiden tyhmien neitsyiden kaltaisia, jotka lamppujensa sammuttua etsivät öljyä muualta.” Näin Ristin Johannes.

Valvoa emme osaa ilman Kristusta. Onneksi hän meidät sanassa, ehtoollisella ja lähimmäisissä kohtaa ja pitää liekkiä yllä – uskomme alkaja ja täydelliseksi tekijä.