Vähän ennen äsken kuullun evankeliumin vertausta Jeesus puhui suoraan julistuksensa tavoitteista ja myös niistä seurauksista mitä se meissä Hänen kuulijoissaan vaikuttaa. ”Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” Tuli on raju asia jo näin ulkonaisessa mielessä. Tänä yönä leikitään tulella aivan konkreettisesti ja valitettavasti varmaan myös ihmissuhteissa. Kumpaakaan Jeesus ei kuitenkaan tarkoittanut, vaan hengellistä tulta, vallankumousta meidän ihmisten sydämissä; sitä, että Saatanan valta meissä murtuu ja suurina joukkoina käännytään Jumalan puoleen. Sen seuraukset tuovat Jeesuksen mukaan monia myllerryksiä ihmisten elämässä. Kristuksen lahjoittama rauha Jumalan kanssa saa monenlaista rauhattomuutta aikaan tässä maailmassa, jossa vallitsee sotatila – hengellisessä mielessä. Taivas ei ole maan päällä eikä se milloinkaan tule tänne. Jeesuksen mukaan Hänen tuomansa tulen seuraukset ovat tällaiset: ”Tästedes saman perheen jäsenet ovat eri puolta: viidestä on kolme kahta, kaksi kolmea vastaan. Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa.” (Luuk.12:52,53).

Jeesuksen tuoma tuli näkyy merkkeinä, joista pitäisi tehdä oikeita johtopäätöksiä, mutta niin tapahtuu harvoin. Jeesus muistutti, että säähän liittyviä merkkejä kyllä osataan tulkita, mutta hengellisiä ajan merkkejä ei. Oikean johtopäätöksenkin Hän sanoo suoraan kun joutuu selittämään väkivallan uhreina ja onnettomuuksissa kuolleiden ihmisten kuoleman merkitystä: ”… – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk.13:5).

Tällaiseen tilanteeseen kuuluu uudenvuoden aaton evankeliumin vertaus. Jeesus katseli ennen muuta Jumalan valitun kansan tilannetta, eikä löytänyt siinä odottamiaan ja tarkoittamiaan merkkejä tai oikeita johtopäätöksiä. Sana on kuitenkin yhtä ajankohtainen meille. Vuodenvaihteen yhteydessä on jotenkin luonnollista katsella taaksepäin ja arvioida mennyttä. Kristitylle sopii tehdä tätä arviota Jeesuksen esittämän tavoitteen näkökulmasta. ”Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” Millä tavalla tuli on näkynyt meidän elämässämme? Mitä hedelmää me olemme kantaneet yksittäisinä ihmisinä, seurakuntana, kirkkona? Kun me teemme tällaista arviointia, meidän tulee muistaa, että varsinainen arvion tekijä on Jeesuksen mukaan viinitarhan omistaja – siis itse Jumala.

Kokonaiskirkon osalta on arviota helpointa tehdä – sen voi mieltää jotenkin niin kaukana olevaksi. Arvio on melko murskaava. Näyttää siltä, että oma kirkkomme on valjastanut kaikki voimansa sen varmistamiseen, että osattaisiin myötäillä yleistä mielipidettä eikä ainakaan jouduttaisi vastakkain asetteluun. Ainoa vastustus, joka sallitaan, on niiden vastustaminen, jotka elämässään ja julistuksessaan ilmoittavat pyrkivänsä samaan tavoitteeseen kuin Jeesus. Jos jonkun tavoitteena on Raamatussa selvästi lausutun totuuden esillä pitäminen ja soveltaminen ihmisten elämään silloinkin, kun se selvästi osoittaa toimintamme menneen harhaan, seurauksena on kutsu tuomioistuimen eteen. Toki silloin toteutuu Jeesuksen lupaama reaktio: vastakkainasettelu syntyy. Kammottavalta vain tuntuu, että kirkko itse on johtohahmojensa siunaamana aloitteentekijänä näissä riidoissa. Tuskin se on oikeaa hedelmän kantamista.

Oman seurakunnan osalta arvion tekeminen on sitten jo paljon vaikeampaa. Puolustautumisen tarve nostaa heti päätään omassa sydämessä. Alkuvuodesta meitä hellittiin tilastotiedolla, jonka mukaan kirkkoon kuuluminen on täällä Kemijärvellä kattavampaa kuin missään muualla Lapissa. Ehkäpä jopa kattavampaa kuin missään muualla Suomessa? Tilastoilla voidaan joitain asioita mitata, mutta kaikkialle ne eivät ulotu. Olemmehan mekin tavattoman kaukana siitä, että seurakunnan hengellisen elämän keskus, yhteinen jumalanpalvelus, olisi jokaiselle seurakuntalaiselle tuttu ja omaksi koettu. Jos me nimittäin olemme uskollisia Jeesuksen antamalle tehtävälle, ei tavoitteemme voi olla yhtään vähempi kuin jokaisen seurakuntalaisen sydämessä elävä usko Jeesukseen. Hedelmän olemattomuus tai sen huono laatu on kipeä asia näin palvelukseen kutsutulle, mutta ei se myöskään jätä riviseurakuntalaista rauhaan. Kristuksen todistajaksi on kutsuttu jokainen Kristukseen kastettu. Tilaston mukaan meitä on läsnä olevina tällä hetkellä 8425. Kymmenes osa mahtuisi juuri ja juuri kirkkoon yhdellä kertaa, mutta nyt ei ole ahdasta.

Kaikkein vaikeinta on sitten katsella omaa itseään Jumalan sanan vaatimuksen valossa. Vertauksessa viinitarhan omistaja sanoi: ”Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.” Tämä vuosi ei tee poikkeusta ja minunkin kohdalla kolme vuotta on ohitettu jo 48 vuotta sitten. Kuinka sinnikkäästi sitä suuntautuukaan ihmiskunnian ja -kiitoksen perään ja kuinka pelottava on ajatus Kristuksen tuoman tulen päästäminen palamaan omassa elämässä. Miten voikaan olla niin, että pidämme oikeutenamme tai jopa velvollisuutenamme pyrkiä hiljaiseen ja rauhalliseen elämään, vaikka Jeesus sanoo: ”Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa!” (Luuk.12:51). Tässä vain pitää muistaa se, ettei meidän tehtävämme ole panna riitaa pystyyn; se seuraa automaattisesti siitä, että seuraamme Herraamme ja annamme kunnian Hänelle.

Jeesuksen vertauksessa on myös evankeliumin ilosanoma, ja se on meidänkin ainoa toivomme. Hän, Jeesus Kristus, on itse se puutarhuri, joka vuodesta toiseen, kuukaudesta toiseen, viikosta ja päivästä toiseen jaksaa vedota: ”Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää.” Kristuksen kärsivällinen ja pitkämielinen rakkaus on jotain käsittämätöntä ja taatusti meille aivan ansaitsematonta. Kuitenkin silläkin on jossain vaiheessa päätepisteensä. Ajallinen elämämme päättyy kerran. Aivan vielä meillä kellään ei ole tammikuun ensimmäistä päivää tai vuotta 2008. Jos tulee olemaan, silloin on edelleen myös armon ajaksi kutsuttu mahdollisuus. Vuodenvaihteen tärkein asia on Kristuksen kärsivällinen rakkaus meihin syntisiin ihmisiin. Tärkein pyyntömme Herrallemme on se, että Hän tekisi lupauksensa mukaan myös meissä, meidän seurakunnassamme, meidän kirkossamme, koko kristikunnassa. Jos me todella pyydämme Jeesusta Kristusta muokkaamaan ja lannoittamaan oman elämämme maaperää, Hän sen varmasti tekee. Kun me sitä pyydämme, saamme olla varmoja, ettei se aina ole suinkaan miellyttävää eikä helppoa meille. Muokkaaminen on maapohjan särkemistä ja kääntämistä, jatkuvaa hienontamista ja sitten kasvunkin kitkemistä. Hengellisessä mielessä tehokkainta lannoitetta ovat veri ja kyyneleet. Silti mikään hinta ei ole liian kallis, jos vain Kristuksen tarkoittamaa kasvua ja hedelmän kantamista tapahtuu.

Jatkuvan ilon aihe on Jeesuksen itsensä tekemä perusmuokkaus ja lannoitus. Ilman Hänen suostumistaan ihmisen osaan ja kuolemaan meidän syntiemme vuoksi, ei meillä ja Jumalan valtakunnalla olisi edes yhteistä ulottuvuutta. Hän on kuitenkin Immanuel – Jumala meidän kanssamme. Hänen ihmiseksi tulemistaan me juhlimme edelleen jatkuvana joulun juhla-aikana. Emme muista Häntä ainoastaan seimen lapsena, vaan oikeastaan ennen kaikkea ristiinnaulittuna ja ylösnousseena Kuninkaana, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän maksoi meistä jokaisesta niin käsittämättömän hinnan, ettei mikään muu voi enää antaa mitään lisäarvoa elämällemme. Siksi katseet tulevaan yhdessä rukoillen:

Herra Jeesus Kristus, jos annat meille vielä aikaa tässä elämässä, anna jo tulevan vuoden olla muokkauksen ja lannoituksen aikaa. Auta meitä suostumaan siihen, sillä ajan merkit huutavat myös Sinun paluusi lähenemisestä. Ole meille jokaiselle armollinen. Ole armollinen seurakunnallemme, ole armollinen kirkollemme. Tule, Herra Jeesus!